Parempi karjaista lapselle kunnolla kerran kuin nalkuttaa puoli tuntia

No ei tuo ole kyllä mitään nalkuttamista jos äii juttelee, olisi vähän kiire.

Jokainen tietysti kasvattaa lapsiaan valitsemallaan tavalla: ap näköjään pelolla, itse mieluummin neuvottelemalla.

Meidän naapuri ei sano mitään suoraan. Tyttö on 5v. ja kun kesällä riuhtaisi kukkapenkistä tulppaanin sipuleineen, äiti päivitteli vieressä, että kuinkas nyt näin kävi ja ohhoh. Minä tulin koiran kanssa lenkiltä ja sanoin, että kukkia ei saa nyhtää maasta. Tyttö katsoi ihmeissään. Kun ei kunnolla kielletä, niin oppiiko mitään. Itselläni on pienemmät lapset, joten tulee luonnostaan tuo suora kielto isommillekin tenaville.

Mä kyllä juttelen lapselle, että mitä kaikkea siitä seuraa jos myöhästyy. Ilman nalkuttamista. Jos alan karjumaan niin lapsi hätääntyy ja parkumisen kanssa asioista ei tule mitään, vaan myöhästytään enemmän. Yleensä hoputan ja menen sitten jo ovelle itse, siinä tulee lapselle kiire. Silti joskus myöhästytään mutta se on sitten jo mun vika, koska asutaan ihan eskarin vieressä ja aina kuvittelen, että eihän siinä mene kuin pari minuuttia. Myöhästyminen harvemmin vaikuttaa mun aikatauluihin, koska siitä sitten tunnin matka ja siinä pystyn itse kirimään hiukan.

Aivan täsmälleen samaa mieltä, mikään ei ole vittumaisempaa kuin nalkutus ja jupina joka ei ikinä lopu. Ja vielä just kunnon marttyyrityyliin ja syyllistäen, "onko nyt hyvä kun äiti myöhästyy..." Itse muistan kuinka jo 11-12 -vuotiaana teki mieli viiltää ranteet auki tai hypätä sillalta, ihan mitä vaan jotta ei tarvitsisi enää kuunnella sitä jatkuvaa kitinää.

Vierailija kirjoitti:

No ei tuo ole kyllä mitään nalkuttamista jos äii juttelee, olisi vähän kiire.

Jokainen tietysti kasvattaa lapsiaan valitsemallaan tavalla: ap näköjään pelolla, itse mieluummin neuvottelemalla.

Oletko sä tosissasi? Selvin päin?

Olen aivan samaa mieltä ap:n kanssa, se esimerkkiäiti kyllä nalkutti ja syyllisti. Ei jutustellut.

Sinänsä lapselle kannattaa puhua järkeä. Että nyt on kiire, ja minun pitää olla töissä ajallaan, en voi myöhästyä. Mutta tuollainen passiivis-aggressiivinen syyllistäminen on aivan järkyttävää! Lapselle sanotaan kerran, että nyt pitää pitää kiirettä ja sitten pannan lapsi toimimaan nopeammin. Tarvittaessa otetaan syliin ja MENNÄÄN, jos tavanomainen hoputus ei tehoa.

Huutaminenkin on pienempi paha kuin jatkuva syyllistävä nalkutus. Tosin ei ole kovin hyvä merkki arjen rutiinien sujuvuudesta, jos kovin usein ja joka aamu pitää karjaista, mutta parempi sekin.

Saatan joskus kotona korottaa ääntä, mutta en kyllä jossain päiväkodin pihalla karju lapsilleni. Mietin aina noista lapsille karjuvista vanhemmista että mitähän ne kotona tekee lapsille jos ihmistenilmoilla karjutaan kuin eläin. Varmaan kotona revitään hiuksista ja suljetaan pimeään komeroon.

Mun äiti oli samanlainen nalkuttaja, eikä siitä tullut loppua millään. Itse pyrin selittämään lapselle loogisesti, miksi asioita ei saa tehdä (ei siis pelkkiä tyhjiä kieltoja), mutta jos lapsi toistuvasti vetelehtii eikä kuuntele ohjeitani, ei minusta äänen korottamisessa ole mitään väärää.

Mustakin parempi sanoa isompaan ääneen jos kolmannella kerralla ei ala tapahtua. Kukaan jaksa kuunnella narinaa. Äiti nyt myöhästyy jos ei Pekka-Marjatta saa kumppareita jalkaan. Sitten äiti ei saa täyttä palkkaa ja me ei saada ruokaa. Onko sitten mukavaa?

Jos voisi edes viisi minuttia aikaisemmin lähteä tai sitten hoputtaa kunnolla, ilman mitään vinkumista ja syyllistämistä.

Vierailija kirjoitti:

No ei tuo ole kyllä mitään nalkuttamista jos äii juttelee, olisi vähän kiire.

Jokainen tietysti kasvattaa lapsiaan valitsemallaan tavalla: ap näköjään pelolla, itse mieluummin neuvottelemalla.

Tuossa taitaa olla äänensävystäkin kiinni, milloin se on nalkutuksena ja narinaa. Olen marttyyriäidin tytär. Me viskottiin takit ja kengät ympäri eteistä ja äiti marisi ja raivasi. Hän passasi koko perhettä ja sitten mökötti, kun oli niin rankkaa. Äänensävy oli vinkuva, muttei koskaan komentava. Luulin lapsena, että kaikkien äidit on marttyyreitä. Nuorena tajusin, että jos äippä sanoo kotiintuloajaksi klo 23, ei se niin tarkkaa ole kuitenkaan, vaikka tulisikin klo 01. Siitä seurasi mäkätystä ja marinaa, mutta ei muuta.

Vierailija kirjoitti:

Saatan joskus kotona korottaa ääntä, mutta en kyllä jossain päiväkodin pihalla karju lapsilleni. Mietin aina noista lapsille karjuvista vanhemmista että mitähän ne kotona tekee lapsille jos ihmistenilmoilla karjutaan kuin eläin. Varmaan kotona revitään hiuksista ja suljetaan pimeään komeroon.

Höpöhöpö! Jos tietää, että oma kasvatustapa toimii, niin miksi muuttaa sitä kesken kaiken, ainakin jos on alle kouluikäiset lapset. Minä olen huutanut omalle lapselle koulun parkkipaikalla, että 5 sekuntia aikaa olla autossa tai auto lähtee. Kiukutteli jotain, en edes muista, mistä asiasta. Jos joku olisi tullut sanomaan, että ei saa huutaa lapselle, niin olisin huutanut varmaan sanojallekin. Otti niin päähän. Enkä pidä lapsia komerossa kotona, en ole sadisti.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

No ei tuo ole kyllä mitään nalkuttamista jos äii juttelee, olisi vähän kiire.

Jokainen tietysti kasvattaa lapsiaan valitsemallaan tavalla: ap näköjään pelolla, itse mieluummin neuvottelemalla.

Tuossa taitaa olla äänensävystäkin kiinni, milloin se on nalkutuksena ja narinaa. Olen marttyyriäidin tytär. Me viskottiin takit ja kengät ympäri eteistä ja äiti marisi ja raivasi. Hän passasi koko perhettä ja sitten mökötti, kun oli niin rankkaa. Äänensävy oli vinkuva, muttei koskaan komentava. Luulin lapsena, että kaikkien äidit on marttyyreitä. Nuorena tajusin, että jos äippä sanoo kotiintuloajaksi klo 23, ei se niin tarkkaa ole kuitenkaan, vaikka tulisikin klo 01. Siitä seurasi mäkätystä ja marinaa, mutta ei muuta.

Ihan tuttua. "Mä täällä siivoon kaikki päivät ja käyn vielä töissä ja sairaskin olen(ei ollut) ja muut vaan sotkee. Kukaan ei koskaan ja minä aina ja pälä pälä pälä"

Kotiintuloaika oli jotain ja mä tulin kun huvitti. "Kaikkeni olen antanut ja näin kiitetään ja taas saa olla peloissaan ja miksi mua näin kiusataan ja plää plää"

Huomasin itsessäni saman piirteen kun lapset kasvoi ja vähän säikähdin. Pidän suuni kiinni, pyydän,ja jos ei uskota korotan ääntä. Ilman mitään martyyrikitinää.

En ymmärrä mitä äitini saa jatkuvasta mankumisesta. Tekee sitä vieläkin. "Vanhoilla päivillä pitää teidän lapsia hoitaa, sairas ihminen. (ei ole vieläkään sairas ja ikää vasta 60, töissäkin käy ja lapset joskus olleet viikonloppuja)"

Toisaalta, isänsä on samanlainen vieläkin. :D

Vierailija kirjoitti:

No ei tuo ole kyllä mitään nalkuttamista jos äii juttelee, olisi vähän kiire.

Jokainen tietysti kasvattaa lapsiaan valitsemallaan tavalla: ap näköjään pelolla, itse mieluummin neuvottelemalla.

"Pirkko-Annikki nyt pitäisi mennä."

"Ei."

"Kyllä kuule Pirkko-Annikki nyt pitäisi mennä, ettei äiti myöhästy."

"Ei."

"Voi voi nyt äiti myöhästyy pahasti, onko kivaa?"

"Joo."

"Tuletko, jos saat vähän karkkia?"

Ja niin taas lapsi voitti :)

Meillä on mies se, joka karjuu. Etenkin jos ollaan lähdössä jonnekin ja on kiire. Hän huutaa minullekin, ja se on äärimmäisen rasittavaa. Joskus tuntuu, että muu perhe ei osaa tehdä mitään oikein ja miehen ainoa keino on huutaminen.

Karjuminen on musta huono tapa, jota en halua opettaa lapsille. Mä mieluummin nalkutan ja muistuttelen asioista kuin karjun. Ei se nalkuttaminen musta aina marttyyrimaista ole, jos sen tekee suoraan ja mököttämättä.

Vierailija kirjoitti:

Olen halki, poikki ja pinoon- ihminen. Jos on sovittu, että vien pojan kouluun ja hän viivyttelee, minä ensin pyydän kauniisti, pyydän toisenkin kerran ja kolmannella kerralla jo karjaisen. En ymmärrä vanhempia, jotka nalkuttaa ja narisee. Tytön päiväkodissa yksi äiti tuli sisään saarnaten: " Äiti myöhästyy nyt töistä, eipä ole hyvä mieli, mikset sä voi lähteä kotoa yhtään reippaammin, tulepa nyt jo, älä jää lätäkköön, voi voi, nyt menee housut märäksi ja mun pitäis olla jo töissä jne." Miten joku jaksaa? Selittäkää te nalkuttajat, miksi ei voi vain karjaista kunnolla, että NYT autoon tai VAUHTIA, heti sisälle, mun työt alkaa ihan kohta. Pitää kai lapselle kunnon rajat asettaa? Miten te narisijat puolustatte, että pitkä nalkutus ja voivottelu on paremmin kuin kunnon kertakarjaisu?

Minä taas en ymmärrä halki, poikki ja pinoon- ihmisiä. Ei kaikki ole aina niin mustavalkoista, että siihen karjuminen auttaisi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

No ei tuo ole kyllä mitään nalkuttamista jos äii juttelee, olisi vähän kiire.

Jokainen tietysti kasvattaa lapsiaan valitsemallaan tavalla: ap näköjään pelolla, itse mieluummin neuvottelemalla.

"Pirkko-Annikki nyt pitäisi mennä."

"Ei."

"Kyllä kuule Pirkko-Annikki nyt pitäisi mennä, ettei äiti myöhästy."

"Ei."

"Voi voi nyt äiti myöhästyy pahasti, onko kivaa?"

"Joo."

"Tuletko, jos saat vähän karkkia?"

Ja niin taas lapsi voitti :)

Mistä tää esimerkki on ja mihin se liittyy?

Minä juttelen lapselle samalla kun kävelen itse nopeampaa ja nopeampaa. Otan lasta kädestä kiinni ja yhdessä mennään reippaasti.

En karju, mutta en myöskään leiki marttyyirä, eli on olemassa myös ne harmaan sävyt, kaikki ei ole mustaa tai valkoista.

Ei karju ei tarkoita sitä, että on marttyyri syyllistäjä!

Meillä on iloiset ja onnelliset lapset, heitä ei hoputeta karjumalla, mutta ei tulisi mieleenikään antaa periksi tai nalkuttaa ja maanitella.

Vierailija kirjoitti:

Minä juttelen lapselle samalla kun kävelen itse nopeampaa ja nopeampaa. Otan lasta kädestä kiinni ja yhdessä mennään reippaasti.

En karju, mutta en myöskään leiki marttyyirä, eli on olemassa myös ne harmaan sävyt, kaikki ei ole mustaa tai valkoista.

Ei karju ei tarkoita sitä, että on marttyyri syyllistäjä!

Meillä on iloiset ja onnelliset lapset, heitä ei hoputeta karjumalla, mutta ei tulisi mieleenikään antaa periksi tai nalkuttaa ja maanitella.

Jos et nalkuta, maanittele, anna periksi tai karju, niin aika helpot lapset teillä! Tai sitten on mielikuvituksen tuotetta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

No ei tuo ole kyllä mitään nalkuttamista jos äii juttelee, olisi vähän kiire.

Jokainen tietysti kasvattaa lapsiaan valitsemallaan tavalla: ap näköjään pelolla, itse mieluummin neuvottelemalla.

"Pirkko-Annikki nyt pitäisi mennä."

"Ei."

"Kyllä kuule Pirkko-Annikki nyt pitäisi mennä, ettei äiti myöhästy."

"Ei."

"Voi voi nyt äiti myöhästyy pahasti, onko kivaa?"

"Joo."

"Tuletko, jos saat vähän karkkia?"

Ja niin taas lapsi voitti :)

Aika vähissä on keinovalikoimat, jos vaihtoehtoina on tuo ja huutaminen. Koetapa ensi kerralla vaikka ehdottaa Pirkko-Annikille kilpailua, kumpi ensin on ovella. Tai pohdiskele muina naisina, onko kullannupun paras kaveri James-Jessica jo paikalla. Lyökää vetoa, onko eteisen kellon pikkuviisari ohittanut ison viisarin. Maailma on täynnä kakaranharhautuskeinoja.

Olen ollut kasvattajana sekä työssä että kotona noin 15 vuoden ajan. Jokainen lapsi etsii rajojaan ja kokeilee, mitä voi tehdä ja kuinka hänen tekemiseensä reagoidaan. Jos lapsi syö likaista lunta, yleisin tapa on kieltää, että ei, lunta ei saa syödä, se on likaista. Jos lapsi ei usko, toiseksi yleisin on uhkailu. Jos syöt vielä lunta, lähdetään heti sisälle. Jos lapsi vielä syö lunta, tulee iso nippu uusia tapoja. Yksi karjaisee, että nyt lopetat heti sen lumen syönnin. Toinen lupaa, että jos et syö enää lunta, saat piparin jälkkäriksi. Kolmas vetoaa lapseen ja kertoo, että jos syöt lunta saatat sairastua ja sitten ei ole kivaa. Neljäs pelottelee: lumesta saa kihomatoja, jotka tuhoavat sisuskalut ja jää pelkkä luuranko. Viides marisee, että aina vaan syöt lunta, vaikka äiti kuinka yrittää parhaansa, miksi ihmeessä teet äidille kiusaa. Kuudes kääntää päänsä pois, eikä ole huomaavinaan ja toivoo, että lumen mussutus lakkaa. Ikävä kyllä kasvattajan tulisi estää se likaisen lumen syönti. Jos keinot ovat liian lepsut, lapsi ei opi. Päiväkodissa liian usein kasvattaja näkee tilanteen, kieltää ja kohta on sama meno. Katsotaan sitten eri suuntaan. Ei uskalleta puhutella kunnolla, ei vaadita katsomaan silmiin. Itse olen joutunut korottamaan ääntäkin, jos ei uskota. Ei se hyödytä, jos vanhempi ei ota tilanteita yhtä tosissaan kotona, mutta olen saanut enimmäkseen hyvää palautetta. Lapset osaavat käyttäytyä minun seurassani ja toivottavasti oppivat myös, jos ei muuta niin sen, ettei aikuisten silmille hypitä, eikä lapsi ole vielä kypsä tekemään ihan mitä päähän juolahtaa.