Parempi karjaista lapselle kunnolla kerran kuin nalkuttaa puoli tuntia

Vierailija kirjoitti:

Olen joskus kaupassa ollut töissä ja nähnyt paljon kun samat ihmiset takkuaa aina lasten kanssa "jos et ole kunnolla niin lähdetään takas autoon" ja mitään ei kuitenkaan tapahdu. Mielestäni se lapsi pitää viedä joskus autoon takasin jotta näkee että niin oikeasti käy jossei tottele.

Mitähän on takkuaminen?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen joskus kaupassa ollut töissä ja nähnyt paljon kun samat ihmiset takkuaa aina lasten kanssa "jos et ole kunnolla niin lähdetään takas autoon" ja mitään ei kuitenkaan tapahdu. Mielestäni se lapsi pitää viedä joskus autoon takasin jotta näkee että niin oikeasti käy jossei tottele.

Mitähän on takkuaminen?

Se on joku pohjalainen sanonta, isoisäni oli Etelä-Pohjanmaalta. Muistan kuulleeni takkuaminen-sanan, mutta en nyt ihan tarkkaan tiedä, mitä se oli. Olisiko riidan haastamista se takkuaminen? Tai jumittamista yhteen asiaan? Ne sopisi tuohon yhteyteen.

Vierailija kirjoitti:

Olen halki, poikki ja pinoon- ihminen. Jos on sovittu, että vien pojan kouluun ja hän viivyttelee, minä ensin pyydän kauniisti, pyydän toisenkin kerran ja kolmannella kerralla jo karjaisen. En ymmärrä vanhempia, jotka nalkuttaa ja narisee. Tytön päiväkodissa yksi äiti tuli sisään saarnaten: " Äiti myöhästyy nyt töistä, eipä ole hyvä mieli, mikset sä voi lähteä kotoa yhtään reippaammin, tulepa nyt jo, älä jää lätäkköön, voi voi, nyt menee housut märäksi ja mun pitäis olla jo töissä jne." Miten joku jaksaa? Selittäkää te nalkuttajat, miksi ei voi vain karjaista kunnolla, että NYT autoon tai VAUHTIA, heti sisälle, mun työt alkaa ihan kohta. Pitää kai lapselle kunnon rajat asettaa? Miten te narisijat puolustatte, että pitkä nalkutus ja voivottelu on paremmin kuin kunnon kertakarjaisu?

Olet pahasti väärässä *grr*

Omat vanhempani eivät koskaan karjuneet, eivätkä nalkuttaneet, ei traumoja. Puolison vanhemmat taas teki molempia, ja kertoo pitäneensä karjaisemista paljon pahempana, nalkutukselta pystyi aina sulkemaan korvansa, karjuminen pelotti eikä sitä voinut paeta.

Eli mielummin se "narina" kun kertakarjaisu, jolla menetät lapsen luottamuksen ja kunnioituksen varmasti.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen joskus kaupassa ollut töissä ja nähnyt paljon kun samat ihmiset takkuaa aina lasten kanssa "jos et ole kunnolla niin lähdetään takas autoon" ja mitään ei kuitenkaan tapahdu. Mielestäni se lapsi pitää viedä joskus autoon takasin jotta näkee että niin oikeasti käy jossei tottele.

Mitähän on takkuaminen?

Se on joku pohjalainen sanonta, isoisäni oli Etelä-Pohjanmaalta. Muistan kuulleeni takkuaminen-sanan, mutta en nyt ihan tarkkaan tiedä, mitä se oli. Olisiko riidan haastamista se takkuaminen? Tai jumittamista yhteen asiaan? Ne sopisi tuohon yhteyteen.

Jumittamista, ihan vaikka jos netti takkuaa, se on jumissa. Jos ihminen takkuaa, niin se on jankkaamista.

T: Etelä-pohjalainen, joka ei murretta itse juuri käytä, mutta isoisä käyttää senkin edestä, joten jotakin on jäänyt päähän :)

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Meidän naapuri ei sano mitään suoraan. Tyttö on 5v. ja kun kesällä riuhtaisi kukkapenkistä tulppaanin sipuleineen, äiti päivitteli vieressä, että kuinkas nyt näin kävi ja ohhoh. Minä tulin koiran kanssa lenkiltä ja sanoin, että kukkia ei saa nyhtää maasta. Tyttö katsoi ihmeissään. Kun ei kunnolla kielletä, niin oppiiko mitään. Itselläni on pienemmät lapset, joten tulee luonnostaan tuo suora kielto isommillekin tenaville.

Yksittäinen tilanne joka ei kerro vielä mitään. Jos minun tytölle sanoo että ei saa nyppiä, uhmis repii heti pari lisää.

Eli et sitten kiellä ollenkaan koska uhmis repii pari lisää? Meillä on kerrottu ihan vauvasta asti lapsille mitä saa ja mitä ei saa tehdä. Jos lapsi esim. repii kukkia niin ensin sanon, ettei kukkia saa repiä, kyllähän sinä pidät kauniista kukista, etkä niitä halua tuhota. Jos repii edelleen niin toistan: kukkia ei revitä, ne kuolee, niiden paikka on maassa, jos ei viesti nyt mene perille niin lähdetään jäähylle miettimään, miten niitä kukkia käsitellään. Jos vielä lähtee kukka niin sitten lähdetään jäähylle. Eli en todellakaan anna lapseni tehdä mitä haluaa koska "uhmis." Ja en siis ole tuo ekan kirjoittaja, mutta tällainen välikommentti vaan.

En anna tehdä mitä vaan. Saatan kertoa surullisena että nyt kukka kuolee/lakastuu kun revit sen irti. Tai sanon vaan että "ei ole tapana repiä kukkia irti". Vähän riippuen kenen kukka ja mikä on repijän mieliala. Napakka kielto johtaa kuitenkin suoraan toisen kukan repimiseen testimielessä ja sitten tyttö on kannettava huutavana pois jos haluaa että joku kukka jää jäljelle. Lapsi kuitenkin yrittää toimia oikein jolloin ohjaus toimii paremmin kuin kielto.

Vierailija kirjoitti:

Olen ollut kasvattajana sekä työssä että kotona noin 15 vuoden ajan. Jokainen lapsi etsii rajojaan ja kokeilee, mitä voi tehdä ja kuinka hänen tekemiseensä reagoidaan. Jos lapsi syö likaista lunta, yleisin tapa on kieltää, että ei, lunta ei saa syödä, se on likaista. Jos lapsi ei usko, toiseksi yleisin on uhkailu. Jos syöt vielä lunta, lähdetään heti sisälle. Jos lapsi vielä syö lunta, tulee iso nippu uusia tapoja. Yksi karjaisee, että nyt lopetat heti sen lumen syönnin. Toinen lupaa, että jos et syö enää lunta, saat piparin jälkkäriksi. Kolmas vetoaa lapseen ja kertoo, että jos syöt lunta saatat sairastua ja sitten ei ole kivaa. Neljäs pelottelee: lumesta saa kihomatoja, jotka tuhoavat sisuskalut ja jää pelkkä luuranko. Viides marisee, että aina vaan syöt lunta, vaikka äiti kuinka yrittää parhaansa, miksi ihmeessä teet äidille kiusaa. Kuudes kääntää päänsä pois, eikä ole huomaavinaan ja toivoo, että lumen mussutus lakkaa. Ikävä kyllä kasvattajan tulisi estää se likaisen lumen syönti. Jos keinot ovat liian lepsut, lapsi ei opi. Päiväkodissa liian usein kasvattaja näkee tilanteen, kieltää ja kohta on sama meno. Katsotaan sitten eri suuntaan. Ei uskalleta puhutella kunnolla, ei vaadita katsomaan silmiin. Itse olen joutunut korottamaan ääntäkin, jos ei uskota. Ei se hyödytä, jos vanhempi ei ota tilanteita yhtä tosissaan kotona, mutta olen saanut enimmäkseen hyvää palautetta. Lapset osaavat käyttäytyä minun seurassani ja toivottavasti oppivat myös, jos ei muuta niin sen, ettei aikuisten silmille hypitä, eikä lapsi ole vielä kypsä tekemään ihan mitä päähän juolahtaa.

Tuo on ihan totta, että keinovalikoimaa riittää laidasta toiseen. Tuosta puuttuu vielä ns. tunnekasvattajat, jotka keskustelevat lapsen kanssa vaikka maailman tappiin, miltä lapsesta nyt tuntuu ja miksi on tärkeää tehdä oikein. Samat vanhemmat (jostain syystä yleensä äidit) menevät selvittämään lasten pikkukiistoja, ettei kenellekään jää paha mieli. Lapset juoksevat kotiin kielimään, että naapurin Ville ei antanut minun potkia palloa yhtä pitkään kuin itse potki, ja äiti selvittelee, mitä tapahtui, silittelee päätä ja sanoo, että olipa ikävästi tehty.

Voi kuulkaa kun kullannuput kasvaa, niin karjaisujakin tulee. Ryöpytys tältä syksyltä: "Voi jumalauta, mitä sä oikein taas ajattelit!!! Sähän olisit voinut ajaa jonkun kuoliaaksi pimeässä! Montako kertaa on sanottu, että ....." Meidänkin murut oli niiiin helppoja lapsia ja äidin nuppuja alle kouluiässä ja ensimmäisillä luokillakin vielä. Sen jälkeen on joitakin kertoja kuultu äidin suusta muutakin kuin kehuja. Kun ei aivoissa riitä harkintakyky ideoiden määrään sopivassa suhteessa!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Meidän naapuri ei sano mitään suoraan. Tyttö on 5v. ja kun kesällä riuhtaisi kukkapenkistä tulppaanin sipuleineen, äiti päivitteli vieressä, että kuinkas nyt näin kävi ja ohhoh. Minä tulin koiran kanssa lenkiltä ja sanoin, että kukkia ei saa nyhtää maasta. Tyttö katsoi ihmeissään. Kun ei kunnolla kielletä, niin oppiiko mitään. Itselläni on pienemmät lapset, joten tulee luonnostaan tuo suora kielto isommillekin tenaville.

Yksittäinen tilanne joka ei kerro vielä mitään. Jos minun tytölle sanoo että ei saa nyppiä, uhmis repii heti pari lisää.

Eli et sitten kiellä ollenkaan koska uhmis repii pari lisää? Meillä on kerrottu ihan vauvasta asti lapsille mitä saa ja mitä ei saa tehdä. Jos lapsi esim. repii kukkia niin ensin sanon, ettei kukkia saa repiä, kyllähän sinä pidät kauniista kukista, etkä niitä halua tuhota. Jos repii edelleen niin toistan: kukkia ei revitä, ne kuolee, niiden paikka on maassa, jos ei viesti nyt mene perille niin lähdetään jäähylle miettimään, miten niitä kukkia käsitellään. Jos vielä lähtee kukka niin sitten lähdetään jäähylle. Eli en todellakaan anna lapseni tehdä mitä haluaa koska "uhmis." Ja en siis ole tuo ekan kirjoittaja, mutta tällainen välikommentti vaan.

En anna tehdä mitä vaan. Saatan kertoa surullisena että nyt kukka kuolee/lakastuu kun revit sen irti. Tai sanon vaan että "ei ole tapana repiä kukkia irti". Vähän riippuen kenen kukka ja mikä on repijän mieliala. Napakka kielto johtaa kuitenkin suoraan toisen kukan repimiseen testimielessä ja sitten tyttö on kannettava huutavana pois jos haluaa että joku kukka jää jäljelle. Lapsi kuitenkin yrittää toimia oikein jolloin ohjaus toimii paremmin kuin kielto.

Lopettaako se tyttö repimisen sitten heti kun sanot, ettei ole tapana repiä kukkia ja näytät surullista naamaa?

Mitään muita vaihtoehtoja ei ole: ap:n suosima karjuminen tai nalkuttaminen. Toivottavasti joka tulee ja vetää sinua pataan, niin saat vähän kokea pelkoa. Vai eikö sinua voi ottaa vakavasti ilman, että huudat? Luontaista auktoriteettia kun ei ole, tuloksena on ap:n kaltainen mesoava räyhänhenki.