Lue keskustelun säännöt.
Alue: Aihe vapaa
Parempi karjaista lapselle kunnolla kerran kuin nalkuttaa puoli tuntia
16.11.2015 |
Olen halki, poikki ja pinoon- ihminen. Jos on sovittu, että vien pojan kouluun ja hän viivyttelee, minä ensin pyydän kauniisti, pyydän toisenkin kerran ja kolmannella kerralla jo karjaisen. En ymmärrä vanhempia, jotka nalkuttaa ja narisee. Tytön päiväkodissa yksi äiti tuli sisään saarnaten: " Äiti myöhästyy nyt töistä, eipä ole hyvä mieli, mikset sä voi lähteä kotoa yhtään reippaammin, tulepa nyt jo, älä jää lätäkköön, voi voi, nyt menee housut märäksi ja mun pitäis olla jo töissä jne." Miten joku jaksaa? Selittäkää te nalkuttajat, miksi ei voi vain karjaista kunnolla, että NYT autoon tai VAUHTIA, heti sisälle, mun työt alkaa ihan kohta. Pitää kai lapselle kunnon rajat asettaa? Miten te narisijat puolustatte, että pitkä nalkutus ja voivottelu on paremmin kuin kunnon kertakarjaisu?
Kommentit (49)
Vierailija kirjoitti:
Olen ollut kasvattajana sekä työssä että kotona noin 15 vuoden ajan. Jokainen lapsi etsii rajojaan ja kokeilee, mitä voi tehdä ja kuinka hänen tekemiseensä reagoidaan. Jos lapsi syö likaista lunta, yleisin tapa on kieltää, että ei, lunta ei saa syödä, se on likaista. Jos lapsi ei usko, toiseksi yleisin on uhkailu. Jos syöt vielä lunta, lähdetään heti sisälle. Jos lapsi vielä syö lunta, tulee iso nippu uusia tapoja. Yksi karjaisee, että nyt lopetat heti sen lumen syönnin. Toinen lupaa, että jos et syö enää lunta, saat piparin jälkkäriksi. Kolmas vetoaa lapseen ja kertoo, että jos syöt lunta saatat sairastua ja sitten ei ole kivaa. Neljäs pelottelee: lumesta saa kihomatoja, jotka tuhoavat sisuskalut ja jää pelkkä luuranko. Viides marisee, että aina vaan syöt lunta, vaikka äiti kuinka yrittää parhaansa, miksi ihmeessä teet äidille kiusaa. Kuudes kääntää päänsä pois, eikä ole huomaavinaan ja toivoo, että lumen mussutus lakkaa. Ikävä kyllä kasvattajan tulisi estää se likaisen lumen syönti. Jos keinot ovat liian lepsut, lapsi ei opi. Päiväkodissa liian usein kasvattaja näkee tilanteen, kieltää ja kohta on sama meno. Katsotaan sitten eri suuntaan. Ei uskalleta puhutella kunnolla, ei vaadita katsomaan silmiin. Itse olen joutunut korottamaan ääntäkin, jos ei uskota. Ei se hyödytä, jos vanhempi ei ota tilanteita yhtä tosissaan kotona, mutta olen saanut enimmäkseen hyvää palautetta. Lapset osaavat käyttäytyä minun seurassani ja toivottavasti oppivat myös, jos ei muuta niin sen, ettei aikuisten silmille hypitä, eikä lapsi ole vielä kypsä tekemään ihan mitä päähän juolahtaa.
Se madoilla pelottelu toimii hyvin. Sitä paitsi en itsekkään tiedä miksi lunta ei saa syödä jos siinä ei kerran ole oikeasti niitä matoja. Syököön, söi se kesällä hiekkaa ja pikkukiviäkin. Auttaa kuulemma allergioihin kun saa bakteereja.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen ollut kasvattajana sekä työssä että kotona noin 15 vuoden ajan. Jokainen lapsi etsii rajojaan ja kokeilee, mitä voi tehdä ja kuinka hänen tekemiseensä reagoidaan. Jos lapsi syö likaista lunta, yleisin tapa on kieltää, että ei, lunta ei saa syödä, se on likaista. Jos lapsi ei usko, toiseksi yleisin on uhkailu. Jos syöt vielä lunta, lähdetään heti sisälle. Jos lapsi vielä syö lunta, tulee iso nippu uusia tapoja. Yksi karjaisee, että nyt lopetat heti sen lumen syönnin. Toinen lupaa, että jos et syö enää lunta, saat piparin jälkkäriksi. Kolmas vetoaa lapseen ja kertoo, että jos syöt lunta saatat sairastua ja sitten ei ole kivaa. Neljäs pelottelee: lumesta saa kihomatoja, jotka tuhoavat sisuskalut ja jää pelkkä luuranko. Viides marisee, että aina vaan syöt lunta, vaikka äiti kuinka yrittää parhaansa, miksi ihmeessä teet äidille kiusaa. Kuudes kääntää päänsä pois, eikä ole huomaavinaan ja toivoo, että lumen mussutus lakkaa. Ikävä kyllä kasvattajan tulisi estää se likaisen lumen syönti. Jos keinot ovat liian lepsut, lapsi ei opi. Päiväkodissa liian usein kasvattaja näkee tilanteen, kieltää ja kohta on sama meno. Katsotaan sitten eri suuntaan. Ei uskalleta puhutella kunnolla, ei vaadita katsomaan silmiin. Itse olen joutunut korottamaan ääntäkin, jos ei uskota. Ei se hyödytä, jos vanhempi ei ota tilanteita yhtä tosissaan kotona, mutta olen saanut enimmäkseen hyvää palautetta. Lapset osaavat käyttäytyä minun seurassani ja toivottavasti oppivat myös, jos ei muuta niin sen, ettei aikuisten silmille hypitä, eikä lapsi ole vielä kypsä tekemään ihan mitä päähän juolahtaa.
Se madoilla pelottelu toimii hyvin. Sitä paitsi en itsekkään tiedä miksi lunta ei saa syödä jos siinä ei kerran ole oikeasti niitä matoja. Syököön, söi se kesällä hiekkaa ja pikkukiviäkin. Auttaa kuulemma allergioihin kun saa bakteereja.
Likaisesta lumesta oli kyse. Onhan siinä vähän eroa, pisteleekö vasta satanutta, valkoista lunta vai mutaista loskalunta. Minun ystäväni lapsi sai niin kovan ripulin, että joutui tehohoitoon sairaalaan. Olivat kaverin kanssa syöneet auralla kasattua lunta. Mitä lie koiranpaskan sisältänyt ja maha ei kestänyt. Ihan oikeasti EI kannata opettaa lasta, että lumen syönti on ok!
Tutkimusten mukaan karjujien lapsilla on pitkälti samoja psyykkisiä oireita vielä aikuisiälläkin, kuin hakkaajien lapsilla.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen ollut kasvattajana sekä työssä että kotona noin 15 vuoden ajan. Jokainen lapsi etsii rajojaan ja kokeilee, mitä voi tehdä ja kuinka hänen tekemiseensä reagoidaan. Jos lapsi syö likaista lunta, yleisin tapa on kieltää, että ei, lunta ei saa syödä, se on likaista. Jos lapsi ei usko, toiseksi yleisin on uhkailu. Jos syöt vielä lunta, lähdetään heti sisälle. Jos lapsi vielä syö lunta, tulee iso nippu uusia tapoja. Yksi karjaisee, että nyt lopetat heti sen lumen syönnin. Toinen lupaa, että jos et syö enää lunta, saat piparin jälkkäriksi. Kolmas vetoaa lapseen ja kertoo, että jos syöt lunta saatat sairastua ja sitten ei ole kivaa. Neljäs pelottelee: lumesta saa kihomatoja, jotka tuhoavat sisuskalut ja jää pelkkä luuranko. Viides marisee, että aina vaan syöt lunta, vaikka äiti kuinka yrittää parhaansa, miksi ihmeessä teet äidille kiusaa. Kuudes kääntää päänsä pois, eikä ole huomaavinaan ja toivoo, että lumen mussutus lakkaa. Ikävä kyllä kasvattajan tulisi estää se likaisen lumen syönti. Jos keinot ovat liian lepsut, lapsi ei opi. Päiväkodissa liian usein kasvattaja näkee tilanteen, kieltää ja kohta on sama meno. Katsotaan sitten eri suuntaan. Ei uskalleta puhutella kunnolla, ei vaadita katsomaan silmiin. Itse olen joutunut korottamaan ääntäkin, jos ei uskota. Ei se hyödytä, jos vanhempi ei ota tilanteita yhtä tosissaan kotona, mutta olen saanut enimmäkseen hyvää palautetta. Lapset osaavat käyttäytyä minun seurassani ja toivottavasti oppivat myös, jos ei muuta niin sen, ettei aikuisten silmille hypitä, eikä lapsi ole vielä kypsä tekemään ihan mitä päähän juolahtaa.
Se madoilla pelottelu toimii hyvin. Sitä paitsi en itsekkään tiedä miksi lunta ei saa syödä jos siinä ei kerran ole oikeasti niitä matoja. Syököön, söi se kesällä hiekkaa ja pikkukiviäkin. Auttaa kuulemma allergioihin kun saa bakteereja.
Likaisesta lumesta oli kyse. Onhan siinä vähän eroa, pisteleekö vasta satanutta, valkoista lunta vai mutaista loskalunta. Minun ystäväni lapsi sai niin kovan ripulin, että joutui tehohoitoon sairaalaan. Olivat kaverin kanssa syöneet auralla kasattua lunta. Mitä lie koiranpaskan sisältänyt ja maha ei kestänyt. Ihan oikeasti EI kannata opettaa lasta, että lumen syönti on ok!
Oletan että päiväkotilapset ei istu missään tienposkessa koiranpaskakikkareiden keskellä. Itselläni on sellainen periaate että valitsen taisteluni. En jaksa skitsota turhista asioista, on niin paljon asioita joihin on pakko puuttua. Jos lapsi on syömässä koiranpaskaa niin sanon että "katsoppas lapsi, siinä on koiranpaskaa, ei kannata syödä". Sen sijaan jos lapsi on syömässä lunta, eikä sitä haittaa ne madot (onko niitä oikeasti vai ei?) niin syökööt jukopliut.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minä juttelen lapselle samalla kun kävelen itse nopeampaa ja nopeampaa. Otan lasta kädestä kiinni ja yhdessä mennään reippaasti.
En karju, mutta en myöskään leiki marttyyirä, eli on olemassa myös ne harmaan sävyt, kaikki ei ole mustaa tai valkoista.
Ei karju ei tarkoita sitä, että on marttyyri syyllistäjä!
Meillä on iloiset ja onnelliset lapset, heitä ei hoputeta karjumalla, mutta ei tulisi mieleenikään antaa periksi tai nalkuttaa ja maanitella.
Jos et nalkuta, maanittele, anna periksi tai karju, niin aika helpot lapset teillä! Tai sitten on mielikuvituksen tuotetta.
En ole tuo äskeinen, mutta oma esikoiseni piti kantaa kaamean huudon kera leikkipuistosta joka ainoa päivä 2-3-vuotiaana. Annoin kaksi lähtövaroitusta, ja sitten lähdettiin raivarien kera.
En kutsuisi häntä helpoksi lapseksi, mutta missään vaiheessa ei ollut tarvetta nalkuttaa, maanitella, antaa periksi tai varsinkaan karjua. Se vasta hölmöä olisi ollutkin, jos siinä olisi kaksi karjujaa.
Nykyään lapsi on viisivuotias, ja hommat sujuvat aika hyvin.
Kantaminen on aika helppo tie. Tuskin tykkäisit, jos vaikka päiväkodissa tai koulussa lapsesi kannetaan, jos tulee hankaluuksia. Minä pyrin saamaan lapsen tottelemaan sanallisesti. Ikinä ei ole väkisin kannettu, eikä minun selkäni kestäisikään. Meillä on neljä tenavaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Munkin mielestä on ok karjaista lapselle tai tehdä kunnolla selväksi, että nyt mennään jos lapsi oikuttelee, kunhan ensin on muutaman kerran ihan nätisti kehottanut. Onhan se selvää että lapsenkin on opittava että kun vanhempi jotain sanoo niin se myös tarkoittaa sitä. Mutta korostan vielä etten koskaan heti huutaisi, vaan jos 2-3 kehotusta/käskyä ei mene jakeluun.
Vierailija kirjoitti:
Saatan joskus kotona korottaa ääntä, mutta en kyllä jossain päiväkodin pihalla karju lapsilleni. Mietin aina noista lapsille karjuvista vanhemmista että mitähän ne kotona tekee lapsille jos ihmistenilmoilla karjutaan kuin eläin. Varmaan kotona revitään hiuksista ja suljetaan pimeään komeroon.
Kasvatan lapsia ihmisten ilmoilla samoin kuin kotona. Mua mietityttää ne vain kotona rähjäävät vanhemmat.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minun kotonani ei koskaan korotettu ääntä. Olisikin joskus korotettu. Siellä toistettiin sata kertaa samaa asiaa. Huolehdittiin, onko se reppu varmasti pakattu ja kysyttiin sitäkin varmaan 10 kertaa. Kun askarreltiin, ei mitään tilaa luovuudelle. Järjestykseen ladottiin tavarat ja heti kun ei vaikka saksia tarvinnut, ne piti viedä paikalleen laatikkoon. Meillä oli sellaista pilkunviilausta koko elämä, että kun sain omia lapsia, päätin, että otetaan rennommin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Saatan joskus kotona korottaa ääntä, mutta en kyllä jossain päiväkodin pihalla karju lapsilleni. Mietin aina noista lapsille karjuvista vanhemmista että mitähän ne kotona tekee lapsille jos ihmistenilmoilla karjutaan kuin eläin. Varmaan kotona revitään hiuksista ja suljetaan pimeään komeroon.
Kasvatan lapsia ihmisten ilmoilla samoin kuin kotona. Mua mietityttää ne vain kotona rähjäävät vanhemmat.
Niinpä. Patoutuuko kodin ulkopuolella tunteet ja sitten räjähtää kotona? Välitön palaute yleensä kai on kasvatuksessa pääsääntö.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minä kuulun niihin ihmisiin joilla ei oo tapana huutaa. Naaapuri huutaa lapsilleen, kai ne nyt kuulee vähemmälläkin. On eri asia huutaa kun sanoa napakasti.
Vierailija kirjoitti:
Meidän naapuri ei sano mitään suoraan. Tyttö on 5v. ja kun kesällä riuhtaisi kukkapenkistä tulppaanin sipuleineen, äiti päivitteli vieressä, että kuinkas nyt näin kävi ja ohhoh. Minä tulin koiran kanssa lenkiltä ja sanoin, että kukkia ei saa nyhtää maasta. Tyttö katsoi ihmeissään. Kun ei kunnolla kielletä, niin oppiiko mitään. Itselläni on pienemmät lapset, joten tulee luonnostaan tuo suora kielto isommillekin tenaville.
Yksittäinen tilanne joka ei kerro vielä mitään. Jos minun tytölle sanoo että ei saa nyppiä, uhmis repii heti pari lisää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ihan yleisohje ammattikasvattajilta: lasta kannustetaan ja luodaan positiivinen ilmapiiri (kylläpä sä syöt reippaasti, voi kun sä puet hienosti - me päästään ajoissa lähtemään kun sä noin hienosti autat.) JOS tämä ei auta, ei auta se nalkuttaminenkaan että ollaan myöhässä ja blaablaa vaan lapsen kanssa pitäisi tehdä selkeä suunnitelma mitä lapselta odotetaan: kun olet syönyt, laita ulkovaatteet päälle, sitten on aika lähteä päiväkotiin ja pääset leikkimään kavereiden kanssa, jee! Ja sitten korostatte vain sitä positiivista. Meillä on luvattu esim. tarroja tarratauluun kun koko syömis/lähtöselvitys onnistuu 30min aikana, munakellosta katsotaan aikaa. Sitten on se viimeinen vaihe - eli jos se positiivinen kannustaminen ei tehoa: ap käyttää karjaisua, mutta esim. meillä sanotaan että jos ei aamupala häviä ja vaatteet mene päälle niin kohta otetaan aikalisä ja sitten ei kellään ole enää kivaa ja myöhästytään kaikki. Eipä ole ikinä aikalisää käytetty. Lapsen kanssa voi ja pitää neuvotella siis etukäteet miten toimitaan ja mitä lapselta odotetaan, MUTTA jos se ei tehoa niin aikuisen EI pidä sovitella enää, vaan sitten mennään ja tehdään tai itketään, mennään ja tehdään. Säälin kaikkia lapsia joille aikuiset huutaa koska lapset eivät ymmärrä mitä heiltä odotetaan ja säälin kaikkia aikuisia jotka ovat täysin päiväkoti-ikästen tossun alla, eivätkä saa lapsiaan kuriin, koska onhan se helpompi luovuttaa, valittaa, lahjoa ja antaa periksi kuin asettaa raja johonkin.
Uhkaus, kiristys ja lahjonta. Siinähän nuo kasvatus tavat :)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Meidän naapuri ei sano mitään suoraan. Tyttö on 5v. ja kun kesällä riuhtaisi kukkapenkistä tulppaanin sipuleineen, äiti päivitteli vieressä, että kuinkas nyt näin kävi ja ohhoh. Minä tulin koiran kanssa lenkiltä ja sanoin, että kukkia ei saa nyhtää maasta. Tyttö katsoi ihmeissään. Kun ei kunnolla kielletä, niin oppiiko mitään. Itselläni on pienemmät lapset, joten tulee luonnostaan tuo suora kielto isommillekin tenaville.
Yksittäinen tilanne joka ei kerro vielä mitään. Jos minun tytölle sanoo että ei saa nyppiä, uhmis repii heti pari lisää.
Eli et sitten kiellä ollenkaan koska uhmis repii pari lisää? Meillä on kerrottu ihan vauvasta asti lapsille mitä saa ja mitä ei saa tehdä. Jos lapsi esim. repii kukkia niin ensin sanon, ettei kukkia saa repiä, kyllähän sinä pidät kauniista kukista, etkä niitä halua tuhota. Jos repii edelleen niin toistan: kukkia ei revitä, ne kuolee, niiden paikka on maassa, jos ei viesti nyt mene perille niin lähdetään jäähylle miettimään, miten niitä kukkia käsitellään. Jos vielä lähtee kukka niin sitten lähdetään jäähylle. Eli en todellakaan anna lapseni tehdä mitä haluaa koska "uhmis." Ja en siis ole tuo ekan kirjoittaja, mutta tällainen välikommentti vaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minä juttelen lapselle samalla kun kävelen itse nopeampaa ja nopeampaa. Otan lasta kädestä kiinni ja yhdessä mennään reippaasti.
En karju, mutta en myöskään leiki marttyyirä, eli on olemassa myös ne harmaan sävyt, kaikki ei ole mustaa tai valkoista.
Ei karju ei tarkoita sitä, että on marttyyri syyllistäjä!
Meillä on iloiset ja onnelliset lapset, heitä ei hoputeta karjumalla, mutta ei tulisi mieleenikään antaa periksi tai nalkuttaa ja maanitella.
Jos et nalkuta, maanittele, anna periksi tai karju, niin aika helpot lapset teillä! Tai sitten on mielikuvituksen tuotetta.
En ole tuo äskeinen, mutta oma esikoiseni piti kantaa kaamean huudon kera leikkipuistosta joka ainoa päivä 2-3-vuotiaana. Annoin kaksi lähtövaroitusta, ja sitten lähdettiin raivarien kera.
En kutsuisi häntä helpoksi lapseksi, mutta missään vaiheessa ei ollut tarvetta nalkuttaa, maanitella, antaa periksi tai varsinkaan karjua. Se vasta hölmöä olisi ollutkin, jos siinä olisi kaksi karjujaa.
Nykyään lapsi on viisivuotias, ja hommat sujuvat aika hyvin.Kantaminen on aika helppo tie. Tuskin tykkäisit, jos vaikka päiväkodissa tai koulussa lapsesi kannetaan, jos tulee hankaluuksia. Minä pyrin saamaan lapsen tottelemaan sanallisesti. Ikinä ei ole väkisin kannettu, eikä minun selkäni kestäisikään. Meillä on neljä tenavaa.
Kirjoittajahan sanoi antaneensa kaksi varoitusta. Eli toimi aivan oikein kun vei sitten riehuvan lapsen pois. Mitäs itse olisit tehnyt kun ne keskustelut eivät auta? Ilmeisesti annat periksi, koska et poista huonosti käyttäytyvää lasta tilanteesta? Sama se pitäisi olla esim. kaupassa. Meillä on aina lapsen kanssa yhdessä tehty suunnitelma, mihin sisältyy se, ettei kaupasta osteta esim. Leluja. Mikäli lapsi kuitenkin jämähtää leluhyllylle, muistutan suunnitelmasta, mikäli tulee itkupotkuraivarit niin se on sitten lähdettävä autoon huutamaan. Näin yksinkertaista se on. En todellakaan jää lahjomaan ja pitämään mitään neuvonpitoa sinne kauppaan kun suunnitelma on tehty ennen sitä ja molemmat ovat siihen sitoutuneet.
Olen joskus kaupassa ollut töissä ja nähnyt paljon kun samat ihmiset takkuaa aina lasten kanssa "jos et ole kunnolla niin lähdetään takas autoon" ja mitään ei kuitenkaan tapahdu. Mielestäni se lapsi pitää viedä joskus autoon takasin jotta näkee että niin oikeasti käy jossei tottele.
Meillä 2-vuotias saa kaksi kehoitusta/varoitusta ja sitten seuraus, jos ei tottele.
Hyvin nopeasti meni perille esimerkiksi se, ettei koiran päällle ajeta taaperokärryillä kun kahden varoituksen jälkeen otin kärryn aina pois.
Eilen alkoi sylkeä ryokapöydässä ja sanoin, ettei saa sylkeä tai lähtee pois pöydästä. Lapsi lopetti ja syötiin reippaasti loppuun.
Huutamisen ja maanittelun välissä on se kultainen keskitie.
Mun äidillä oli selkeitä kasvatusohjeita. Yksi niistä oli, ettei koskaan sano lapselle, että nyt on kiire. Koska se kiire ei ole koskaan lapsen vika. (Äiti ollut työssäkäyvä äiti 70-luvulla)
Voi sanoa "mennäänpä nyt rivakasti" tai "äiti lähtee nyt töihin" mutta arkiaamuihin ei koskaan kuulunut kiirehtimistä. Äiti kyllä piti huolen aikatauluista ja hoputti välillä.
Tämän kun tajusin, toteutin sitä itsekin.
Mitä taas lapsille huutamiseen tulee... No, esikoiselle se toimii, kertakarjaisu ja johan alkaa tapahtua. Pikkusisarukselle taas ei ole oikeastaan koskaan tarvinnut huutaa, hän ymmärtää puhetta ja tarvitsee perusteluja asioille.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minä juttelen lapselle samalla kun kävelen itse nopeampaa ja nopeampaa. Otan lasta kädestä kiinni ja yhdessä mennään reippaasti.
En karju, mutta en myöskään leiki marttyyirä, eli on olemassa myös ne harmaan sävyt, kaikki ei ole mustaa tai valkoista.
Ei karju ei tarkoita sitä, että on marttyyri syyllistäjä!
Meillä on iloiset ja onnelliset lapset, heitä ei hoputeta karjumalla, mutta ei tulisi mieleenikään antaa periksi tai nalkuttaa ja maanitella.
Jos et nalkuta, maanittele, anna periksi tai karju, niin aika helpot lapset teillä! Tai sitten on mielikuvituksen tuotetta.
En ole tuo äskeinen, mutta oma esikoiseni piti kantaa kaamean huudon kera leikkipuistosta joka ainoa päivä 2-3-vuotiaana. Annoin kaksi lähtövaroitusta, ja sitten lähdettiin raivarien kera.
En kutsuisi häntä helpoksi lapseksi, mutta missään vaiheessa ei ollut tarvetta nalkuttaa, maanitella, antaa periksi tai varsinkaan karjua. Se vasta hölmöä olisi ollutkin, jos siinä olisi kaksi karjujaa.
Nykyään lapsi on viisivuotias, ja hommat sujuvat aika hyvin.Kantaminen on aika helppo tie. Tuskin tykkäisit, jos vaikka päiväkodissa tai koulussa lapsesi kannetaan, jos tulee hankaluuksia. Minä pyrin saamaan lapsen tottelemaan sanallisesti. Ikinä ei ole väkisin kannettu, eikä minun selkäni kestäisikään. Meillä on neljä tenavaa.
Kirjoittajahan sanoi antaneensa kaksi varoitusta. Eli toimi aivan oikein kun vei sitten riehuvan lapsen pois. Mitäs itse olisit tehnyt kun ne keskustelut eivät auta? Ilmeisesti annat periksi, koska et poista huonosti käyttäytyvää lasta tilanteesta? Sama se pitäisi olla esim. kaupassa. Meillä on aina lapsen kanssa yhdessä tehty suunnitelma, mihin sisältyy se, ettei kaupasta osteta esim. Leluja. Mikäli lapsi kuitenkin jämähtää leluhyllylle, muistutan suunnitelmasta, mikäli tulee itkupotkuraivarit niin se on sitten lähdettävä autoon huutamaan. Näin yksinkertaista se on. En todellakaan jää lahjomaan ja pitämään mitään neuvonpitoa sinne kauppaan kun suunnitelma on tehty ennen sitä ja molemmat ovat siihen sitoutuneet.
Edelleen: meillä on 4 lasta, ikävuodet 1-12. Enkä ole yhtään lasta joutunut kantamaan pois leikkipuistosta!!! Tai kaupasta. Meillä ei lapsia lahjota, mutta jos kauppareissu sujuu hyvin (huutamatta, kitisemättä tai mankumatta), niin lapset tietävät, että sitten saa valita jukurtin tai mitä hedelmiä ostetaan. Se toimii heille porkkanana. Joskus joku on kiukutellut ja sitten voi valita itse, lähteekö autoon vai osaako olla kunnolla. Minua ei pelota roiskaistu lapselle kaupassakaan, että nyt lopetat. Äänen korottaminen toimii meillä. Minusta lapsen raahaaminen kantamalla on jotenkin barbaarimaista. Itsehillintää voi opettaa myös muilla tavoilla. Tai sitten meille on sattunut 4 hyvätapaista lasta, kun ei ole tarvinnut yhtään kertaa kantaa huutavana pois. Minun selkäni on leikattu kahdesti, enkä voisi rimpuilevaa 3-vuotiasta edes kantaa autoon tai leikkipuistosta kilometrin matkaa kotiin. Eli turha väittää edes valehtelijaksi.
Alue: Aihe vapaa
En ole tuo äskeinen, mutta oma esikoiseni piti kantaa kaamean huudon kera leikkipuistosta joka ainoa päivä 2-3-vuotiaana. Annoin kaksi lähtövaroitusta, ja sitten lähdettiin raivarien kera.
En kutsuisi häntä helpoksi lapseksi, mutta missään vaiheessa ei ollut tarvetta nalkuttaa, maanitella, antaa periksi tai varsinkaan karjua. Se vasta hölmöä olisi ollutkin, jos siinä olisi kaksi karjujaa.
Nykyään lapsi on viisivuotias, ja hommat sujuvat aika hyvin.