Tilanneviesti

Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.

Kerronko itkun syyn poikaystävälleni?

Vierailija

Olen 35-vuotias nainen. Minua luonnehdittaisiin varmaan useimmiten hauskaksi, iloiseksi ja ulospäinsuuntautuneeksi naiseksi. Historiani on kuitenkin aika värikäs.

Ala-aste ikäisenä jouduin seksuaalisen hyväksikäytön uhriksi. Jokin esti minua kertomasta asiaa kellekään. Ehkä pelkäsin eniten sitä, että äiti moittisi minua. Ylä-asteikäisenä aloin oireilla psyykkisesti, kasvatin aika vahvan ja räväkän ulkokuoren suojellakseni itseäni, mutta samalla koin uupumusta, minulla oli pakkoneuroottista käyttäytymistä ja haaveilin paluusta lapsuuden leikkeihin.

Ensimmäiset humalakokeilut ajoivat minut todella vastuuttomiin ja sairaisiin seksikokeiluihin. Ravintolaelämä veti luokseen jo 16-vuotiaana ja illan pääteemana minulla oli ulkonäköäni ja provosoivasti esiintuomaani seksuaalisuuttani hyödyntäen nauttia miesten typeryydestä. Ilmainen viina virtasi. Sain kiksit siitä kuinka miehet menivät sekaisin minusta, etenkin ne minua reilusti vamhemmat miehet. Oman ikäisiäni en koskaan vilkuillutkaan sillä silmällä. Minusta he olivat kakaroita.

Ajauduin suhteeseen itseäni kaksikymmentä vuotta vanhemman miehen kanssa. Leikimme rakkaussuhdetta, minä sain ihmisen joka piti minusta "huolta": hommasi asunnon, antoi rahaa, piti kännissä pitääkseen minut tyytyväisenä. Kävi nussimassa tai otatti suihin, yleensä antoi rahaa ja lähti sitten vaimonsa luo. Tätä kesti kaksi vuotta, kunnes sain tarpeekseni.

Tapasin aviomieheni joka niin ikään oli minua reilusti vanhempi. Hän oli ensimmäinen joka tuntui kiltiltä ja turvalliselta, siihen halusin jäädä. Menimme naimisiin. Häneen sitten purin miesvihaani, seksuaalista traumaani, raivoani miesten haluja kohtaan. Jos hän teki jonkin "virheen" , olin suuttumuksesta sekaisin. Jos hän halusi minua liikaa, moitin häntä. Jos hän ei pannut minua, olin raivona. Olin mustasukkainen exille, kauniille naisille televisiossa, kaikelle. Olin kontrolloiva, en luottanut. Normaali hellyys oli minulle vaikeaa. Emme koskaan suudelleet, koska en pystynyt, vaikka eniten kaipasin juuri hellyyttä ja läheisyyttä. Vonkasin huomiota, mutta en osannut itse koskettaa, silittää, mennä kainaloon. Käytökseni rauhoittui vuosien myötä ja lapsen saaminen eheytti ja kasvatti minua paljon. Eroon tuo liitto luonnollisesti päättyi ja hyvä niin. Nyt ensimmäistä kertaa kohtaan yksin murtuneen minäni, masentuneen mieleni, itkuherkkyyteni, sekavat tunteeni. En ole terve enkä ehjä mutta nyt minä vihdoin alan aktiivisesti tehdä jotain asialle.

Minulla on nyt uusi suhde, joka on kestänyt muutaman kuukauden. Mies on rauhallinen, koen hänet melko turvalliseksi ja luotettavaksi. Yritän muistaa ettei ole pyhimyksiä ja paholaisia, on lähinnä vaan inhimillisiä ihmisiä. Läheisyys ja hellyys aiheuttaa minussa valtavia itkukohtauksia. En ymmärrä mistä ne tulevat, muttatavallaan tajuan, että käyn läpi jotain muutosta ja kasvamista. Heittäytyminen ja luottamus on vaikeaa, orgasmia en voi kuvitellakaan saavani, siihen tosin vaikuttanee myös masennuslääkitys. Mies suhtautuu hellällä hiljaisuudella itkuuni, mutta ei sano eikä kysy mitään. En tiedä, pitäisikö historiaani jotenkin avata? Mahtaako se edes kiinnostaa? Voiko se muuttaa kaiken huonompaan suuntaan? Meillä on kuitenkin paljon huumoria ja naurua suhteessamme myös.

Onko se seksuaalinen hyväksikäyttö, mikä on kaiken pahan alku ja juuri? Miksi minusta tuli tällainen?

Kiitos, että sain avautua jonnekin. En tietenkään mitään vastauksia odota ventovierailta, mutta ehkä joitain ajatuksia kuitenkin heräsi? Tai haluatko jakaa oman kokemuksesi?

Sivut

Kommentit (36)

Vierailija

Voi että mitä olet joutunut kokemaan :(
Suosittelen ammattiauttajaa eli hyvää terapeuttia. Aloita vaikka omakin luota. Tai mene psykiatrille, joka kirjoittaa lausunnon kelaan ja teet itsekin hakemuksen, niin saat terapiaan korvattavuuden Kelasta. Toki jos olet varakas, niin käy omin varoin. Joka tapauksessa sun on syytä aloittaa pitkä terapia. Kyllä sä "eheydyt". Sulla on oikeus olla onnellinen ja nauttia normaalisti hellyydestä.

Vierailija

Aika sama stoori itselläni. 10 vuotta terapiaa myös välissä, ei vaan mitään apua. Tai kait se puhuminen tiettyyn pisteeseen jotain antoi. Osaan pitää asiat sisälläni vaan entistä paremmin. Harmi ettei suomessa traumapotilaat saa kunnon apua. Psykedeeliterapia voisi olla ainut, jolla tällaiseen mieleen voisi murtautua muutoksia tekemään.

Vierailija

Tuolle yhdelle kommentoijalle haluaisin sanoa, että en kirjoittanut olevani uhri. Sen asian voi jokainen sitten itse nähdä miten haluaa kirjoittamani perusteella.

Olisi kuitenkin kuva kuulla vähän tarkemmin, minkä näet pahimpana tekonani miesten hyväksikäytössäni? Sekö että join ilmaiset viinat mutta painuin yksin kotiin sammumaan? Vai kenties aviomieheni joka sai kohtuuttomasti vihaa niskaansa? Itse säälin tässä tarinassani häntä kaikkein eniten.

Terapian olen muuten vastikään aloittanut.

Ap

Vierailija

Tarkoitus oli että ehkä tää kolahtaisi sellaiseen ihmiseen jolla samantapaista taustaa / oireilua .

Anteeksi liian pitkä teksti! Kirjotan puhelimella niin ei pääse jäsentää / tiivistää / muokkaamaan tekstiä niin hyvin :(

Ap

Vierailija

No hyvän tähden, se joka ei jaksa lukea, voi jättää kokonaan kommentoimattakin! Ihan kaikkea kun ei voi nykyihmisen odottamilla yhden lauseen tiivistyksillä sanoa. Mutta aloittajalle ei voi muuta neuvoa, kuin että pyrkii saamaan kaiken hyödyn aloittamastaan terapiasta, ja poikaystävän kanssa olisi hyvä jutella avoimesti, jos oikeasti avoimen ja toimivan suhteen haluaa. Lisäksi olen sitä mieltä, että todellakin se seksuaalinen hyväksikäyttö on kaiken pahan alku ja juuri, mutta sen jälkeen päälle on ehtinyt kasaantua paljon muutakin pahaa, joka täytyy selvittää ja käydä läpi.

Vierailija

Kyllä hän pääpiirteittäin tietää. Yritin välillä selittää, miksi reagoin kuten reagoin. Mutta mulla oli väärä ajatus siinä taustalla. Odotin kai että hän rakastaa mut ehjäksi, tukee ja ymmärtää. Niin vihaista naista on kuitenkin aika haasteellista ymmärtää...

Ap

Vierailija

Vierailija kirjoitti:
Tuolle yhdelle kommentoijalle haluaisin sanoa, että en kirjoittanut olevani uhri. Sen asian voi jokainen sitten itse nähdä miten haluaa kirjoittamani perusteella.

Olisi kuitenkin kuva kuulla vähän tarkemmin, minkä näet pahimpana tekonani miesten hyväksikäytössäni? Sekö että join ilmaiset viinat mutta painuin yksin kotiin sammumaan? Vai kenties aviomieheni joka sai kohtuuttomasti vihaa niskaansa? Itse säälin tässä tarinassani häntä kaikkein eniten.

Terapian olen muuten vastikään aloittanut.

Ap

Tekstisi perusteella olet ollut kusipää kaikkia miehiä kohtaan. Mikä siinä on epäselvää? Mies

Vierailija

Kiva teksti. Miehelle kannattais vähän ehkä puhua, ikäänkuin kokeilla kepillä jäätä, että onko avautumisesta jotain iloa vai onko hyvä näin.

Sivut

Uusimmat

Suosituimmat

Uusimmat

Suosituimmat