Mitä voin vielä tehdä? Auta masentunutta.

Vierailija

Mitä voi enää tehdä kun elämä ei maistu? Olen ollut onneton melkein aina, vaihtelevasti lapsuudessa ja kroonisesti teini-iästä saakka.

Kasvoin vl-perheessä, irrottauduin herätysliikkeestä parikymppisenä ja erosin teini-avioliitostani samalla. Liitosta minulle jäi kaksi lasta, kesken jääneet opinnot ja musertunut itsetunto. Perhe ja koko lähipiiri käänsi selät, en ole nähnyt esimerkiksi äitiäni viiteen vuoteen. Isän näin viimeksi yli kolme vuotta sitten, he eivät halua olla kanssamme enää missään tekemisissä.

Kärsin masennuksen lisäksi unettomuudesta, kilpirauhasen vajaatoiminnasta ja parista muustakin isommasta vaivasta. En ole saanut töitä aktiivisesta hausta huolimatta, lapset ovat jo koulussa ja minä työttömänä kotona. Uusi puolisoni auttaa minua taloudellisesti ja käytännössä elättää meitä kaikkia. Puoliso on lämmin ja hyväsydäminen ja rakastaa meitä, mutta hain juuri eroa koska en kestä sitä, etten jaksa ja osaa olla parempi kumppani ja pelkään että vedän hänetkin mukanani tähän masennuksen silmäkkeeseen.

En pääse täältä kuopasta ylös. Olen käynyt terapiassa kolme vuotta, haen töitä jatkuvasti, ulkoilen, syön terveellisesti jne. Silti suurin haaveeni aina on kuolla, ja hävettää miten pateettiselta se kuulostaa. Miten noloa on voida näin huonosti, vaivata terapeuttia vuosi toisensa jälkeen, viedä tilaa maailmasta ja olla taakka lähimmille! Jos tapan itseni, miksi se olisi niin huono asia? Onko jatkuvasti masentunut äiti muka parempi lapsille kuin hyvinvoivampi ympäristö josta äiti puuttuu?

Olen aloittanut jäähyväiskirjeiden kirjoittamisen monta kertaa ja tiedän jo, miten tulen teon suorittamaan. Sitten kuitenkin aina ennen kun saan asian suoritettua, iskee paha mieli ja ahdistus lasten ja puolison puolesta. Lasten biologinen isä tuskin osaisi hoitaa lapsia (hän ei tapaa lapsia kuin harvoin koska ei halua ja ehdi ), ja tuntuisi kauhealta että lapset joutuisivat vl-liikkeeseen aivopestäväksi.

Mutta mitä voin tehdä? Ei auta kirkasvalo, ei mindfulness-harjoitukset, ei hypnoosi eikä toiveikas suhtautuminen tulevaisuuteen. Ehkä kaikkia ei ole tarkoitettu elämään? Tiedän jo kokemuksesta että huominen on yhtä paska päivä kuin tänäänkin on ollut, minä olen huomenna edelleen sama arvoton roska mitä nyt ja tulen häpeämään olemassaoloani. En ole enää uskonnollinen joten helvetti ei pelota. Vl-ajoista tavaksi jääneestä rituaali-iltarukouksesta voin silti varalta vilpittömästi lukea kohdan "jos sijaltain en nousisi, taivaaseen ota tykösi", ja senkin ajatuksella että oi jospa tosiaan ensi yönä tärppäisi ja kuolisinkin!!! :(

Kommentit (12)

Vierailija

Ajattele kuinka lapset jäisivät kaipaamaan sekä tulevat lapsenlapset.
Kuulostaa siltä että masennusta ei ole hoidettu tarpeeksi. Lääkkeet pitäisi tarkistaa!

Vierailija

Kiitos kun vastasit! Lääkkeitä söin monta vuotta ilman apua, tällä hetkellä ei ole yhtään masennuslääkettä käytössä.

En yritä saada lupaa itsemurhalle, ehkä lähinnä haen ymmärrystä tai jotain? :) Mulla on vahvana ajatus, että koska olen joutunut tänne pyytämättäni, minulla olisi myös oikeus poistua oman haluni mukaan. Lapsia käy tietysti sääliksi, mutta eikö masentuneen äidin lapset ole surkeassa asemassa? Ehkä mun kuolema olisi loppujen lopuksi hyväksi kaikille?

Voidakseni elää haluaisin tuntea jotain merkitystä, tarkoitusta, olemassaolon oikeuttavaa asiaa. Voisinpa uskoa johonkin korkeampaan voimaan mutta mikään uskonto ei ole vielä kolahtanut. Kristinusko ei käy laatuun enää, ainakaan evlut.

Mun kuolintapa tulee olemaan sellainen, etten jätä sotkua kenellekään ja kerron kirjeessä kyllä lähimmille, mitä on tapahtunut. En halua heille sen enempää murhetta sitten ja olen jo hoidellut vakuutusasioita ja muita vastaavia käytännön juttuja valmiiksi, että puolisolle ei ole minusta enää kuoleman jälkeen vaivaa.

Vähän sellainen olo, että harmi ettei tämä onnistunut ja ettei musta sitten ollutkaan tähän elämä-juttuun. Hymähdys.

Tämä voisi olla hyvä ketju kaikille nega-ajatuksia keränneille, voitte purkaa patoutumat ja kertoa miten säälittävää tällainen onkaan. Tiedän jo olevani paska ja turha, mutta ehkä lisäinho auttaa mua eteenpäin. Kaikki muukin kannustus otetaan myös vastaan! Itsemurhan teko tuntuu vaativan sellaista rohkeutta ja varmuutta jota mulla ei vielä ole ollut. Jospa pian tulisi sopivan impulsiivinen olo. :)

Vierailija

Pääseeköhän sähköhoitoon ihan noin vain? Kuulostaa tosi kiinnostavalta, kiitos ehdotuksesta!!

4; kiitos viestistäsi! Olen vaihtanut terapeuttia pari kertaa jo, enkä tiedä mistä löytäisin taas uuden kontaktin. Avioeron perumisen hyviä vaikutuksia en ehkä ymmärrä, ajattelen sitä niinkin että jos en onnistu tappamaan itseäni vielä, on positiivisena sivuvaikutuksena se, että rakkaan puolisoni ei tarvitse olla leski. Ei kuulosta niin pahalta jos ex-vaimo on kuollut, se voisi helpottaa miehen tulevia suhteita.

Hävettää, että olen saanut/hankkinut perheen, olisipa joku keino vaan haihduttaa mut heidän muistoistaan.

Vierailija

Täällä toinen kroonisesti masentunut ja ei tämä elämä helppoa ole... kaikki on periaatteessa hyvin mutta ei kuitenkaan :( ahdistunut olo ja masennus on jo osa minua, ns. tuttua ja turvallista. .. on outoa jos joskus ei satukaan ahdistamaan... Kun osaisi ja saisi keinot millä päästää irti tästä tunteesta. . Surettaa millainen äiti olen. En ole tarpeeksi läsnä... Surettaa miten huono puoliso olen vaikka mies jaksaa rinnalla olla kaikesta huolimatta. Suren etten voi antaa itsestäni enempää... vai voinko. .. Olenko vain niin saamaton ja juuttunut tähän oloon. . Enkö yritä tarpeeksi....?

Halaus ja kaikkea hyvää jokaiseen päivään. Toivon että löydät keinoja jaksaa elää. Ehkä huomenna voi kokea jotain parempaa...ehkä <3

KirkkoSisko
Seuraa 
Liittynyt1.2.2011

Hei ap.

Kirjoituksessa välittyi toisaalta suru ja menetykset, toisaalta myös kaiken pohjalla syvä halu löytää mielekäs, kuolemanhaaveista vapaa elämä.

Kirjoitat tehneesi kaikkesi masennuksen torjumiseen. Minulle tuli vielä mieleen ehkäpä itsestäänselvältä kuulostava sana hyväksyminen. Hyväjksyminen on syvällinen prosessi, eikä teko tai temppu. En tiedä kuinka paljon olette terapiassa tätä aihetta käyneet läpi. Hyväksymiseen siis sisältyy se, että hyväksyy tosiasiat: elämäni on tällaista, siihen kuuluu tätä ja tätä, elämäni riepumatossa on nämä ja nämä raidat, mutta SIITÄ HUOLIMATTA voin elää täydesti, nauttia elämästä ja rakastaa itseäni(kin). Jotenkin tuntuu, että kirjoitat, että kunhan vaan asiat olisivat (olleet) toisin, elämä olisi parempi. Mutta sitä vertailua emme voi koskaan tehdä. Ei ole olemassa mitään ideaalielämää johon verraten sitten oma elämänkulku jotenkin pisteytetään. Anteeksianto voi olla sinulle  sanana eri merkiytyksiää omaava taustastasi lähtöisin, mutta itse tarkoitan sellaista anteeksiantoa joka liittyy juuri oman itsen hyväksymiseen. Elämäni meni näin. Annan sen anteeksi. Annan anteeksi itselleni ja toisille, sillä elämä on vaikeaa ja yhtä rämpimistä ja vain harvoin tietää kristallinkirkkaasti mikä on oikein. Haastan sinut vielä enemmän sekä-että ajatteluun, joko-tain sijasta. Elämä on sekä vaikeaa että ihanaa. Minä tai sinä olemme sekä täydellisiä omina itsenämme että epätäydellisiä ja virheellisiä. Muut ihmiset ovat sekä hyviä että pahoja.
Elämä on elämisen arvoista vajavaisena, virheellisenä, rosoisena ja kaikkine tunteineen.

Mitä tämä sinussa herätti?

Vierailija

Kirjoitat hyvin. Ja minusta oli helppo ymmärtää mitä tarkoitat. Tietysti se johtuu sun kirjoitustaidon lisäksi myös siitä, että koen itse samalla tavalla. Tuo oli hyvin sanottu, että harmi, ettei tämä onnistunut ja ettei minusta ollutkaan tähän elämä-juttuun. Ihan just näin ajattelen minäkin. Että tää elämä on kyllä jo nähty, mutta täällähän sitä on tallattava niin kauan, kunnes kuolema armahtaa. Ja en minä halua lapsilleni äidin menettämisen surua, joten ihan siitä velvollisuudesta kyllä haluankin elää. Mutta en vain enää odota elämältä mitään suurempia. Toki on ihan mielenkiintoista, jos näen millaisiksi lapset kasvaa.

Mutta eihän tässä sen kummempaa. Pyykkejä koneeseen ja ruokaa laittamaan.

Vierailija

Kiitos kirkkosisko, T. 9. Kyllä minua ainakin liikutti kirjoituksesi. Sitä juuri yritän, että hyväksyisin itseni ja tapani elää. Ja että Jumala antaa minulle anteeksi, etten osaa olla onnellinen, vaikka minulla on siihen kaikki ainekset. Sitä olen mietiskellyt, että ehkä voisin hyväksyä itselleni sellaisen roolin, missä enemmän seurailen mitä ympärillä tapahtuu. Tarviiko sitä itse aina olla niin suunapäänä keskiössä.

Vierailija

Kirkkosisko ja muut vastanneet, kiitos kun jaksoitte kirjoittaa tähän. ♥ Tuo hyväksymisen ja anteeksiannon ajatus ei ole mitenkään uusi, mutta joko en osaa käytännössä sitä toteuttaa tai mussa on joku muu vika. Ehkä olen niin kiintynyt negatiivisiin ajatuksiini, tämä on turvallinen vankila? 

Mulle totta on se, että olen aina epäonnistunut kaikessa. Olen ollut vääränlainen lapsi vanhemmilleni, huono vaimo nyt jo kahdelle miehelle, heikko äiti, paska ystävä, kehno opiskelija, epäkelpo ihminen. Jos maahanmuuttokriittisiltä ihmisiltä kysyttäisiin, saisiko mun kaltainen henkilö tulla maahan (eli kouluttamaton kotiäiti joka ei henkisten ongelmien vuoksi jaksa tehdä mitään), niin uskonpa että kaikki vastaisivat kielteisesti. 

Syyllisyys on vaikeaa kantaa, ymmärrän että tämä on mun omaa vikaa kaikki, mutta en saa pyörää kääntymään. Yhteiskunta voisi paremmin jos mun kaltaisia ihmisiä ei olisi, lähipiiri varmasti tulee suremaan mun poismenoa, mutta uskon että jonkun suruajan jälkeen he aidosti tulevat voimaan paremmin.

t. ap

Vierailija

Voi miten pahalta tuntuu lukea, kun ap mollaa itseään. Ethän sinä kaikessa ole epäonnistunut, kun olet saanut lapsia, puolison. Epäkelpojanhan me kaikki ihmiset ollaan, kukaan ei ole täydellinen, toiset vahvempia, toiset heikompia. Toivon, että voisit löytää itsestäsi myös hyvää, ihan varmasti sinussa on paljon hyvää. 

Toisaalta tiedän oikein hyvin, mitä on tuntea itsensä hyödyttömäksi ja huonoksi. Minäkin sairastan masennusta ja se työttömyyden kanssa on hirveän huono yhdistelmä.  Sain juuri kielteisen päätöksen opiskelupaikasta, töitä ei löydy, rahat ei riitä, myönnän, että usein mietin minäkin, että olisi helpompi päästä täältä pois. Mutta sitten päätän, että selviän vielä tämän päivän ja lapseni vuoksi olen päättänyt, että elämä on silti elämisen arvoista. 
Toivon, ap, että sinäkin päättäisit valita elämän. Lapseni tarvitsevat sinua ja miehesi myös. Et ole yhtään huonompi kuin muutkaan. Kaikkien  ei  tarvitse olla vahvoja suoriutujia, myös me heikommat mahdumme tähän maailmaan. 

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.

Uusimmat

Suosituimmat

Uusimmat

Suosituimmat