Lue keskustelun säännöt.
perhe-elämä ei ollutkaan mua varten
05.11.2015 |
Tulin yh:ksi 20-vuotiaana ja kaikki sanoi, että onneksi olkoon, olet niin fiksu tyttö ja kaikki menee varmasti hyvin. En tiedä mitä itse kuvittelin, uskoin kai sitten vaan. Totuus on, että elämä ei ole sen jälkeen tuntunut hyvältä eikä mun omalta. Inhoan melkein kaikkia lapsiperhejuttuja - ulkoilua, vahtimista, rutiineja, sitä että pitää jonkin verran olla tekemisissä muiden lapsiperheiden kanssa. En Ile sellainen ihminen, että mulla riittäisi jaksaminen olla lapsen kanssa, opiskella ja tehdä kotityöt koko ajan. Mikään ei ole ollut helppoa sen jälkeen, kun sain lapsen. En jaksa kavereita, kun suuri osa eenergiasta menee lapsen juttuihin. sillä on jatkuvasti asiaa. Illalla jaksan olla vain rauhassa. Saan joskus lapsen mummolleen, että saan "omaa aikaa" ja saankin silloin hiljaisuutta - mutta ei mulla ole mitään omaa elämää mihin hypätä siksi aikaa! voinhan käydä salilla tai jotain kivaa, mutta mitä sitten? Takaisin ankeuteen. Jotkut ihmiset tuntuvat luovIvan helposti elämän eri osa-alueet yhdistellen, mutta mä en pysty. Tuntuu että valitsin väärin ja nyt olen vankilassa, joka on mun elämä.
Kommentit (27)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ohoh, olinpa saanut hyviä vastauksia. Kiitos! Olin henkisesti valmistautunut mielisairaaksi ja tunnevammaiseksi syyttämiseen ynnä muuta...
Minulla lapsi on jo kuusivuotias.
En osannut jotenkin tajuta silloin parikymppisenä, millaista se arki lapsen kanssa on (mun luontoiselle). Enkä tuntenut itseäni riittävän hyvin, että olisin tiennyt että ei välttämättä mua varten. Elämä on myös heittänyt meille semmoisia haasteita, joita en voinut odottaa ollenkaan. On ollut enemmän kuin haastavaa, ilman että olisi ollut omaa syytäni.
Haluaisin sellaisen elämän, jossa olisi vähän sijaa myös sellaisille asioille, joita itse arvostan. Älyllisille haasteille, uusille ihmisille (joilla muutakin kuin kotielämää), taiteen harrastamiseen, vartalon ja ulkonäön ylläpitämiseen. Nyt joku voisi sanoa että on vain järjestelykysymys, voi lapsiperheellinenkin tehdä noita asioita. Voi, mutta kaikki ihmiset ei ole mitään hyviä organisoijia alkuunkaan. L
Olet kyllä aivan ihanan oloinen tyyppi, ja samoja tuntoja, vaikka olen itse nelikymppinen kahden toivotun lapsen äiti.
Uskon että sinulla helpottaa aivan merkittävästi kun lapsesi on 7-8-9 vuotias. Meilläkin kaverien rooli on yhtäkkiä kasvanut aivan valtavasti, ja siinä iässä alkavat viihtyä keskenään leikeissä kavereiden kanssa jo yllättävän pitkiä aikoja. Nyt kun jaksat tukea sosiaalisuutta ja kaverisuhteita vielä hetken, pian ne tuottavat mahtavaa tulosta!
Sitä tekee kaikenlaista hormoni huumassa mikä ei saattanutkaan olla hyvä juttu itselleen. Voimia.
Edellinen jatkaa vielä.
Mulle oli todellinen yllätys, että vaikka on paljon kavereita ja ystäviä, sekä isovanhemmat, niin Suomessa sitä arkea pyöritetään aika yksin ydinperheen kesken. Ei kukaan tarjoa kyllä apua, sisarukset, lasten kummit, omat kaverit tai isovanhemmatkaan oikein.
Tämä tuli mulle oikeasti yllätyksenä, koska omaa sukupolvea mm. hoiti isovanhemmat tosi paljon. Ja jotenkin luulin että läheiset ystävät olisivat olleet enemmän läsnä myös lapsiperheen arjessa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Eikö lasta voisi antaa isälleen? Tai pois sitten vaikka kokonaan, esim. adoptioon?
hieno avaus ja rehellinen... ei lapsiperhe elämä ole todellakaan helppoa Suomessa
ja asiaa ei helpota sekään että Suomi on maailman kallein maa suhteessa tulotasoon, erityisesti tähän
on menty 2020-2025...