Vierailija

Tulin yh:ksi 20-vuotiaana ja kaikki sanoi, että onneksi olkoon, olet niin fiksu tyttö ja kaikki menee varmasti hyvin. En tiedä mitä itse kuvittelin, uskoin kai sitten vaan. Totuus on, että elämä ei ole sen jälkeen tuntunut hyvältä eikä mun omalta. Inhoan melkein kaikkia lapsiperhejuttuja - ulkoilua, vahtimista, rutiineja, sitä että pitää jonkin verran olla tekemisissä muiden lapsiperheiden kanssa. En Ile sellainen ihminen, että mulla riittäisi jaksaminen olla lapsen kanssa, opiskella ja tehdä kotityöt koko ajan. Mikään ei ole ollut helppoa sen jälkeen, kun sain lapsen. En jaksa kavereita, kun suuri osa eenergiasta menee lapsen juttuihin. sillä on jatkuvasti asiaa. Illalla jaksan olla vain rauhassa. Saan joskus lapsen mummolleen, että saan "omaa aikaa" ja saankin silloin hiljaisuutta - mutta ei mulla ole mitään omaa elämää mihin hypätä siksi aikaa! voinhan käydä salilla tai jotain kivaa, mutta mitä sitten? Takaisin ankeuteen. Jotkut ihmiset tuntuvat luovIvan helposti elämän eri osa-alueet yhdistellen, mutta mä en pysty. Tuntuu että valitsin väärin ja nyt olen vankilassa, joka on mun elämä.

  • ylös 56
  • alas 7

Kommentit (19)

Vierailija

Mulla oli samoin, mutta nyt kun lapset ovat omatoimisia teinejä, joiden kanssa voi keskustella asiallisesti, elämä on ihanaa. Aika se auttaa tähänkin, ei mikään muu.

  • ylös 66
  • alas 1
Vierailija

Kurjaa. Itsellä oli samanlaisia tuntemuksia, kun jäin lapsen kanssa yksin. Olen myös parikymppinen. Aloin ihan päivittäin katua lapsen hankkimista ja miettimään, millaista elämä olisi ilman lasta jne :/ Mutta sitten oivalsin, että ei se miettiminen mitään auta. Ihan oikeasti. Se on turhaa. Tilanne on mikä on eikä se muuksi muutu, ja pitää vain opetella nauttimaan siitä ja kiinnittää huomiota omaan asenteeseen. En tiedä toimiiko tämä kaikilla, mutta itseäni tuo auttoi.

  • ylös 71
  • alas 1
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija

Mitä sit haluat elämältä? Sulla on lapsi, se sanelee paljon. Kirjotuksestasi ymmärsin ettet ole ns. äiti tyyppiä. Voit antaa lapsesi sijoitukseen tai adoptioon. En tarkoita että olisit huono äiti. Itse annoin 9 vuotiaan sijoitukseen. En vaan jaksanut enää monen vuoden uhmaa. Lapseni on nyt 20 vuotias ja sanoo että sijaisperhe hyvä paikka kasvaa aikuiseksi. Meillä kävi hyvä tuuri sijaisperheen suhteen. Jos päädyt samaan ratkaisuun niin toivottavasti saatte yhtä ihanan perheen.

  • ylös 29
  • alas 28
Vierailija

Olen kyllä monesti miettinyt, että olisiko meille hyvä edes tukiperhe tai joku... mutta mulla ei ole mitään ongelmaa,että käyttäisin päihteitä tai olisin varsinaisesti huono kasvattaja. En vaan jaksais tätä. En tajua, mitä iloa muut kokevat siitä, että saa päivät pitkät komentaa, ohjata, neuvoa ja pitää seuraa. Enkä oikein voi mitään näille fiiliksille. Oon miettinyt, että ehkä tarvisin vaan enemmän itselle aikaa niin jaksais. Pelkään vaan sossun kynsiin ja tukiperhe on kauhea tai muuta. Haluan kumminkin ihan oikeasti lapsen parasta. Ap

  • ylös 46
  • alas 4
Vierailija

Vierailija kirjoitti:
Olen kyllä monesti miettinyt, että olisiko meille hyvä edes tukiperhe tai joku... mutta mulla ei ole mitään ongelmaa,että käyttäisin päihteitä tai olisin varsinaisesti huono kasvattaja. En vaan jaksais tätä. En tajua, mitä iloa muut kokevat siitä, että saa päivät pitkät komentaa, ohjata, neuvoa ja pitää seuraa. Enkä oikein voi mitään näille fiiliksille. Oon miettinyt, että ehkä tarvisin vaan enemmän itselle aikaa niin jaksais. Pelkään vaan sossun kynsiin ja tukiperhe on kauhea tai muuta. Haluan kumminkin ihan oikeasti lapsen parasta. Ap

"En tajua, mitä iloa muut kokevat siitä, että saa päivät pitkät komentaa, ohjata, neuvoa ja pitää seuraa. "

Hyvin kiteytetty, ihan samat fiilikset. Samoin kun otsikosta.

  • ylös 42
  • alas 3
Vierailija

Kuhan oot sille lapselle hyvä äiti. Etkä esim juokse ryyppäämässä ja heivaa kakaraa milloin kenenkin hoteisiin, kun oma vapaus on niin tärkeää. :/

  • ylös 21
  • alas 5
Vierailija

Lohduttaudu sillä että kun olet +30 ja (mielestäni) ihan menevässä iässä vielä, niin lapsesi on yhä enenevässä määrin kavereidensa kanssa ja saat nauttia elämästä, eikä "kello tikitä" tekemättömien lasten suhteen.

  • ylös 42
  • alas 1
Vierailija

Sinun tilanteessa tukiperhe voisi oikeasti olla hyvä ratkaisu. Uskon, että tukiperheen voi saada sinunkin tilanteessa. Oletko puhunut neuvolassa asiasta? He osaavat kertoa, että mitä kannattaa tehdä (ainakin jos on hyvä neuvolatäti sinulla).

  • ylös 38
  • alas 0
Vierailija

Kiitos ap tästä aloituksesta, luulin että olen ainoa jolla ollut vaikeaa.

Tosin kyllä ajan kanssa helpottaa. Itselläni esikoinen täyttää pian 8 vuotta ja hänen kanssaan on jo oikein mukava jutella. Raskainta oli se, kun lapsi oli alle kouluikäinen eli aika monta vuotta kuitenkin. En vain meinannut jaksaa, kun töistä tuli kotiin ja heti alkoi "Äiti, kato, miten mä hypin hienosti" ym Vihasin yli kaiken puistoilua (vihaan edelleen) ja juuri sitä sosiaalisuutta, mikä väistämättä liittyy lapsiperhe-elämään.

  • ylös 29
  • alas 5
Vierailija

Mulla vähän samoja fiiliksiä vaikka lapsi oli vuosia odotettu ja toivottu onnenpotku. Lisäksi olen edelleen onnellisesti yhdessä lapsen isän kanssa. Olen vain jotenkin pettynyt tähän nykyiseen elämääni. Tiedän että se ei todellakaan ole lapsen syy, enkä lapsen odottanut mitenkään 'parantavan ' elämäni laatua tai että lapsi ei ole sitä varten että se toisi minulle itsekästä mielihyvää. Silti jotenkin luulin tulevani enemmän sinuiksi itseni kanssa, pääsisin suurten kysymysten vastauksiin, elämäni merkitys selviäisi TAI JOTAIN. Oloni on kuitenkin vähän tuollainen kuin sinulla. En saa mitään sykähdyksiä ja ahaa-elämyksiä kun katselen lapseni kasvavan ja oppivan. Lähinnä olen vain väsynyt ja pääni lyö tyhjää.

  • ylös 20
  • alas 12
Vierailija

Mun eka ajatus on että "hyi mitä ihmisiä", mutta kai jokainen saa kokea asiat omalla tavallaan. Toivottavasti saatte elämänne kuntoon, ei kenenkään pitäisi tuntea elämänsä epämielekkääksi.

  • ylös 18
  • alas 28
Vierailija

Ap, sun olo kohenee. Tulin itsekin suht nuorena äidiksi, kun 24-vuotiaana esikoiseni sain. Lapsi kasvaa ja äiti siinä mukana. Hanki se tukiperhe, niin saat olla välillä rauhassa ja omien ajatusten kanssa. On varmasti raskasta olla perheen ainoa aikuinen.

  • ylös 31
  • alas 0
Vierailija

Hyvä ketju. Tämä kannattaa lukea jokaisen ehkäisyn kanssa töpeksineen, joka ei millään tahtoisi tehdä aborttia.

  • ylös 35
  • alas 5
Vierailija

Vierailija kirjoitti:
Lohduttaudu sillä että kun olet +30 ja (mielestäni) ihan menevässä iässä vielä, niin lapsesi on yhä enenevässä määrin kavereidensa kanssa ja saat nauttia elämästä, eikä "kello tikitä" tekemättömien lasten suhteen.

Tod. näk. tuollainen nainen on siinä vaiheessa taas löytänyt uuden ihanan miehen, jonka kanssa taas tulee toinen vahinko- tai tahallinen lapsi. Ei noi opi.

  • ylös 11
  • alas 12
Vierailija

Ohoh, olinpa saanut hyviä vastauksia. Kiitos! Olin henkisesti valmistautunut mielisairaaksi ja tunnevammaiseksi syyttämiseen ynnä muuta...
Minulla lapsi on jo kuusivuotias.
En osannut jotenkin tajuta silloin parikymppisenä, millaista se arki lapsen kanssa on (mun luontoiselle). Enkä tuntenut itseäni riittävän hyvin, että olisin tiennyt että ei välttämättä mua varten. Elämä on myös heittänyt meille semmoisia haasteita, joita en voinut odottaa ollenkaan. On ollut enemmän kuin haastavaa, ilman että olisi ollut omaa syytäni.
Haluaisin sellaisen elämän, jossa olisi vähän sijaa myös sellaisille asioille, joita itse arvostan. Älyllisille haasteille, uusille ihmisille (joilla muutakin kuin kotielämää), taiteen harrastamiseen, vartalon ja ulkonäön ylläpitämiseen. Nyt joku voisi sanoa että on vain järjestelykysymys, voi lapsiperheellinenkin tehdä noita asioita. Voi, mutta kaikki ihmiset ei ole mitään hyviä organisoijia alkuunkaan. Lisäksi sen arjen päälle ei vaan tosiaan välttämättä jaksa muuta kuin levätä, ei ainakaan tällainen semi-introvertti, jolla reipas, seurallinen lapsi... ja olisihan mulla välillä vapaata vaikka lähteä konserttiin,mutta kenen kanssa? Puistoäitien, mutta he ovat kotona keittämässä iltapuuroja.
Harkitsen sitä tukiperhettä, tuskin kukaan sellaista mulle pakottaa kun en ole mikään ilmeisen ongelmainen. En sitten tiedä, onko mulla tarpeeksi perusteita sellaista saada. Tänään olin vaan tosi väsynyt. Mulle tuli parempi olo iltasadut luettuani. Jossain vaiheessa olen vaan tajunnut, että tää äitielämä on nyt niin loputonta, että jonkin muutoksen voisin tehdä enkä vain oottaa että lapsi on niin vanha että muuttaa pois. Voihan olla että pienikin asia muuttaa paljon - parin vuoden kuluttua lapsi varmaan kaipailee mua vähemmän ja itselläni vapautta ja energiaa paremmin isompiin piireihin, opintoihin jne. Silloin saatan huomata, ettei sekään semmoista autuaaksi tekevää ole. Se on vaan sitä, mitä olen nähnyt muiden aikuisten tekevän, ja mistä olen itse jäänyt paitsi.
Minusta vikaa on aika paljon maan kulttuurissa, täällä tuntuu olevan vain yksi tapa olla hyvä vanhempi, muuten naapurit kyräilevät ja laittelevat mahdollisesti lasuja. Siltä ainakin av-palstaa lukiessa tuntuu. Lapsia ei voi ottaa oikein mihinkään aikuisten paikkoihin, tai siis aikuisten ja lasten paikat on aika erikseen. Baarit ja hoplopit. En kyllä oikein tiedä mitä tarjois ratkaisuksi, kun juomakulttuuri täällä on ei lapsille sopivaa ja ilmasto tietenkin estää, että kaikki kansa kulkisi ulkona yhdessä.
En tosiaan tiedä, mikä meille olisi paras ratkaisu. Kommuuniin en oikein osaisi ehkä sopeutua. Olen koittanut verkostoitua lapsen kaverin vanhempien kanssa, että kyläilyt olisi mahdollisia. Sekin tuntuu vähän raskaalta, kun omaan lapseen väsyneenä pitäisi jaksaa ylläpitää näitä suhteita, ja jaksaa myös niitä toisten lapsia oman lisäksi. Niille lapsen kavereille tulee välillä koti-ikävä tai erimielisyyttä oman lapseni kanssa. Se aika, minkä kuvittelen voittavani itseäni varten kun lapsella on muuta seuraa kotona, muuttuukin jälleen lapsiperheajaksi.
On vanhemmuudessa toki kivojakin juttuja ja tosiaan, se tässä on hyvä puoli että ei tarvitse 30+vuotiaana miettiä, mahtaako pystyä lisääntymään. Ap

  • ylös 16
  • alas 1
Vierailija

Lässyn lässyn... Miettikää nyt vähän sitä lasta! Varmaan sillä on asiaa ja koettaa saada huomiota itseensä, kun vaistoaa että äiti ei rakasta eikä välitä.

Olen hössöttävä ja rakastava äiti, ja lapseni ei käyttäydy noin. Vika on sinussa, ap.

  • ylös 4
  • alas 36
Vierailija

Vierailija kirjoitti:
Lässyn lässyn... Miettikää nyt vähän sitä lasta! Varmaan sillä on asiaa ja koettaa saada huomiota itseensä, kun vaistoaa että äiti ei rakasta eikä välitä.

Olen hössöttävä ja rakastava äiti, ja lapseni ei käyttäydy noin. Vika on sinussa, ap.

Kyllä mä rakastan ja välitän, en vaan aina jaksaisi. Uskon että kaikki lapset ovat huomionkipeitä enemmän tai vähemmän, totta kai ne haluaa vanhempansa huomion ja sen tarvitseekin. Riippuu myös luonteesta, onko seurallinen vai viihtyykö omissa oloissaan hyvin. Mitäs jos hössöttävä vanhempi ahdistaa introverttilasta?
Jos vika on mussa, niin jotenkin se pitäisi korjata. Miten?
-ap

  • ylös 27
  • alas 0
Vierailija

Minä sain aikanaan ainokaiseni 22-vuotiaana. En pitänyt itseäni äitityyppinä, vaikka lapsi olimin toivottu,enkä sellaiseksi muuttunutkaan. Oma äitinikään ei ollut erityisen äidillinen, mutta oli silti oimein hyvä äiti. Vauva-aika meni väsymyksen kourissa, mutta silti minusta raskaimmat ja tylsimmät vuodet olivat leikki-ikä. Inhosin puistoilua ja lastenkutsuja. Tyttäreni on kohta 15, eikä o!e koskaan ollut yhtä raskas kuin kuuden vuoden uhmassa. Siihen verrattuna murrosikä oli kakkupala ;) Aloin nauttia äitiydestä vasta ensimmäisten kymmenen vuoden jälkeen, kun lapsen kanssa sai aikaiseksi oikeasti mielenkiintoksia keskusteluja. Kyllä se siitä vielä iloksi muuttuu....vuosi vuodelta olen kiitollisempi siitä, että tulin äidiksi nuorena, ei ole enää nelikymppisenä vaunuelämää eikä läksyjentarkistelua.

  • ylös 20
  • alas 1
* Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.
 
Sisältö jatkuu mainoksen alla