Tilanneviesti

Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.

Muita joiden elämä mennyt ihan perseelleen teini-iän jälkeen?

Vierailija

Omalla kohdallani elämä lähti helvetilleen siinä 14-vuotiaana, ala-asteella olin vielä sellainen kaikkien kaveri, ihan söpö poika jolla oli paljon tyttöjäkin kavereina, sosiaalinen tyyppi joka hankki uusia kavereita aina kun mahdollista. Yläasteellakin olin puhelias ja pyrin olemaan sosiaalinen, mutta huomasin aika pian ettei minusta oikeasti pidetty ja porukoista ajettiin tiettyjen ihmisten toimesta pois. Onneksi minulla kuitenkin oli yläasteella muutamia kavereitakin joiden kanssa olin vähän vapaa-ajallakin. Yläasteella sitten rumeninkin. Aina kuulee puhuttavan miten miehet komistuu vanhemmiten, mutta minulla käy ihan päinvastoin.

Minua kiusattiin ja syrjittiin silloin seitsemännestä luokasta lähtien ja jossain vaiheessa aloin sitten kiusata itsekin se vuoksi, että saisin paremman mielen ja kokisin olevani niitä kiusaamiani ihmisiä parempi, no ei se niin mennyt vaan olo muuttui pahemmaksi ja onneksi tajusin lopettaa sen kiusaamisen varsin nopeasti. Anteeksi pyysin kyllä kaikilta kiusaamiltani, siinä on yksi piirre itsessäni josta pidän, osaan myöntää mokani ja pyytää anteeksi. Kiusasin osittain senkin vuoksi, että ne omat kiusaajani jättävät minut rauhaan, ja niin kyllä tapahtuikin.

Yläasteella sain kuulla päivittäin olevansa ruma ja tytöille kelpaamaton, samaan aikaan kuitenkin vihjailtiin, että joku tyttö tykkää minusta, mutta koskaan ei kerrottu kuka. Tuskin kukaan oikeasti tykkäsi kunhan vaan halusivat laittaa pääni sekaisin. Tämä siis "kaverien" toimesta. Silloin aina sai kuulla naureskelua ja vittuilua jos joku ihastukseni tuli ilmi, tottakai se sitten jossain vaiheessa kantautui sen ihastuksenkin korviin. Sitten se helvetti vasta repesikin kun moni sai kuulla niistä ihastumisista, ja siitä seurasi kahta kauheampaa vittuilua kelpaamattomuudesta ja siitä miten edes voisin kuvitella saavani sen tai sen tytön. En tykkää tehdä aloitteita, koska jos se kiinnostus tulee ilmi kaikille niin maine on jo mennyt ja ei oikein voi sitten lähestyä vakavasti ketään kun sitten pidetään jonain varanaisena sitä jota lähestyy niiden pakkien jälkeen. Pelimiehenä minua ei voisi pitää edes huumorillakaan.

Tuon yläasteella tapahtuneen takia en enää ole oma itseni vaan pidättelen ja mietin todella tarkkaan mitä sanon tai olen sanomatta. Yleensä jätän sanomatta ja saan kusipään maineen. Maailmassa ei ole montaa ihmistä jonka kanssa voisin olla oma hölmö itseni, olisi ihan kivaa joskus löytää sellainen ihminen, mutta en usko pystyväni siihen enkä usko kenenkään haluavan kaltaistani poikaa.

Tulipahan kirjoitettua aika paljon turhaa avautumista.

Terveisin Naispelko22

Kommentit (1)

Vierailija

Minä sain tuollaista paskaa niskaani jo ensimmäisestä luokasta lähtien. Syrjittiin ja naurettiin. Levitettiin juoruja ja väitettiin, että olisin ihastunut siihen ja tuohon ja ehkä vielä tähänkin.
Yläasteella pojatkin nauroivat ja pilkkasivat. Vielä lakkiaspäivänäkin sain kuunnella irvailua ja paskanjauhantaa.
Olen aina ollut ujo ja hiljainen, mutta koulukiusaaminen vahvisti sitä. En tykännyt pitää esitelmiä ja usein olin "kipeänä" niinä päivinä, kun oli vuoroni pitää esitelmä. En ikinä sanonut kenellekään pahasti enkä pitänyt itsestäni ääntä. Pyrin pysymään huomaamattomana, mutta ei se auttanut. Jos jotain jouduin sanomaan, pelkäsin muiden reaktioita. Tunnilla väärin vastaamisen pelko oli hirveää, "muut nauravat ja pitävät tyhmänä, jos nyt sanon väärin."
Nykäänkin mietin kauan, mitä sanon, jos sanon. Jos huomaan, että jotkut tuntemattomat nauravat, luulen, että he nauravat minulle. Miehiä en uskalla lähestyä. Uusien ystävien hankkiminen vie aikaa, sillä en tiedä pystynkö heihin luottamaan.
Itseluottamus tuhoutui aikaa sitten ja elämäni on sen mukaista.
Pahemminkin elämä voisi olla, mutta kyllä tämäkin elo kyrpii.

-minä vain-

Uusimmat

Suosituimmat

Uusimmat

Suosituimmat