Yksinäisyys

Heippa!

Halusin kirjoittaa kokemuksiani yksinäisyydestä. Se kun tuntuu olevan aihe, joka on esillä vähän väliä. Oma yksinäisyyteni ei varmasti ole pahimmasta päästä, mutta kärsin siitä silti.

Taustatietona, olen alle 30v mies. Eronnut jokin aika sitten. Tapasin entisen vaimoni ollessani 17v. Eli olemme tunteneet koko aikuisikäni ajan ja olleet yhdessä. Muutin pois kotipaikkakunnaltani 18-19v n. 500 km päähän nykyiselle asuinpaikkakunnalleni. Minulla oli ystäviä ja kavereita kotipaikkakunnalla, mutta pikkuhiljaa ne hiipuivat pois, kun siihen aikaan ei facebookkeja ym vielä käytössä ollut. Nyt ei enää vanhojen kaverisuhteiden herättäminen ole onnistuntu vaikka sitä yritin. En tunne nykyiseltä asuinkunnaltani kuin exäni ja hänen sukunsa. Pari kaveria olen saanut, mutta olen aina ollut niissä vähän huono ja en ole uusia tuttavuuksia hankkinut kun olin perheeni (exä ja hänen sukunsa) kanssa niin tiiviisti tekemissä.

Ero oli vaikea, riitaisa. Meillä on yksi lapsi, joka tuntuu ainoalta valolta elämässäni. Lapsi on vuoroviikoin luonani, joten arkeni ei täysin yksinäistä ole. Silti kaipaan tekemistä, ihmiskontakteja vapaa-ajalla ja jollain tasolla jo ehkä uutta parisuhdettakin. Käyn vakituisesti työssä, joten näen työkavereitani päivittäin, mikä on hyvä. Olen yhteydessä omaan sukuuni puhelimitse liki päivittäin. Joitain kavereita näen silloin tällöin.

Hakeuduin vapaaehtoistyöhön, toisaalta auttamaan mutta toisaalta myös verkostoitumisenkin takia. Se on ollut ihan ok, mutta silti tuntuu ettei onnistu uusien tuttavuuksien saaminen. Olen sosiaalinen, mutta ujo ja ehkä vähän nössö lähestymään ihmisiä itse. Liikun paljon ja se on pitänyt minut järjissäni.

Nyt myin taloni, joka oli avioliiton peruja ja saan aloitettua uuden alun. Mietin muuttaisinko pois täältä, mutten lapseni vuoksi voi tai halua muuttaa kauas. Haluaisin kotiin 500 km päähän, mutta en voisi mitenkään jättää 4v lastani näin kauas. Ehkä sinnittelen muutamia vuosia vielä.

Exäni ei ole minuun yhteydessä, eikä hänen sukunsa. Aluksi surin tätä, mutta nyt tuntuu että näin on parempi. Harmittaa että paikkakunnallani minut on leimattu huonoksi ja sekin vahvistaa pois muuttohalua. Perättömiä lastensuojeluilmoituksia on lukuisia, rikosilmoituksia 4-5 ja muuta huhua ja naurettavaa juttua myös. Viimeksi sain kuulla että olisin maksullisissa naisissa käynyt. jotenkin tuntuu etten uskalla luoda ihmissuhteita kun tuntuu että pienellä paikkakunnalla suunnilleen jokainen luulee minusta mitä ihmeellisimpiä asioita.

Sanottakoon, että nämä ilmoitukset on todettu perättömiksi. Voisin varmasti tehdä itsekin rikosilmoitusta näistä, mutten ole jaksanut tuhlata energiaani siihen. Nyt on rauhallisempaa, joten en enää vanhempia juttuja jaksaisikaan.

Eihän tämä tilanne huonoin mahdollinen ole, pelkään toki masentumista ja erakoitumista. Mutta hyvin on nyt mennyt. :)

Tämmöinen tarina. Ajatuksia? Vinkkejä? Kokemuksia eron jälkeiseen yksinäisyyteen?