Lue keskustelun säännöt.
Kunnollinen mies tarjolla - tyydynkö siihen?
Harriet hukassa
02.11.2015 |
Auttakaa, siskot, naista elämän myllerryksessä. Tiedän, ettei ongelmani ole kovin vakava sekä lisäksi se on ehkä pinnallista laatua. Tämän tiedostaen en kaipaa moralisointia, enkä persoonani arvioimista, vaan rehellisiä kommentteja naisilta, jotka ehkä ovat olleet samanlaisessa tilanteessa.
Olen kolmekymppinen yksinhuoltaja. Pärjäämme hyvin keskenämme, olen sivistynyt, menestynyt ja itsestäni huolta pitävä. Olen toimeentuleva ja sosiaalisissa tilanteissa huomiota herättävä.
Olen tapaillut itseäni aavistuksen nuorempaa miestä. Hän on kaikinpuolin loisto tyyppi. Hän on vähemmän koulutettu kuin minä, mutta tienaa paremmin. Hän on vastuullinen, hauska, huomioonottava, hellä, huolehtiva, ei ole riippuvainen mistään, seksikin sujuu jne jne. Tätä listaa voisi jatkaa loputtomiin.
Aikaisempien suhteideni perusteella olen tullut tulokseen, että minulla on huono miesmaku. Tämä tapailemani kaveri poikkeaa siitä täysin. Kaiken tämän avautumisen takana on kuitenkin, että jotain puuttuu. En tiedä, olenko koskaan ollut rakastunut. Onko edes olemassa sellaista rinnan täyttävää intohimoa ja kaipuuta, mistä kuvittelen jääneeni paitsi? Pohdin siis tässä, että otanko elämääni tämän ihmisen, joka haluaa rakastaa ja pitää meistä huolta, mutta jota kohtaan en tunne intohimoista rakkautta. Opinko rakastamaan tätä ihanaa ihmistä ja opinko olemaan haikailematta jonkin muun perään? Entä, jos jokin päivä törmäänkin tähän unelmieni mieheen, ja se täydellinen rakkaus meneekin minulta sivu suun.
Kertokaa kokemuksianne ja ajatuksianne, olen itse ihan hukassa tässä.
Kommentit (30)
Vierailija kirjoitti:
Älä ota ketään, koska et kirjoituksesi perusteella ole valmis suhteeseen. Mene vaikka terapiaan missä saat käsiteltyä nuo jännämiesfantasiasi ja opit tuntemaan itsesi. Sitten vasta otat sen kunnollisen miehen jos vielä haluat.
Jos ihmisen täytyisi olla täysin ehjä ja valmis ja täysin itsensä tunteva, että voi mennä parisuhteeseen, niin sitten niihin ei voisi useimmat ryhtyä ikinä. Ja ainakin lapsentekoikä menee ohi jo.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Miehenä pyytäisin, että et ala suhdetta, jos et oikeasti rakasta toista.
Rakastaminen ja rakastumisen tunne ovat eri asia. Aloittajalta puuttuu jälkimmäinen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mulle tulee mieleen, että sun pitäisi olla jonkin aikaa yksin selvittääksesi mitä oikein haluat elämältä. Älä ala suhteeseen tuon miehen kanssa, jos et tunne kipinää, mutta älä aloita suhdetta myöskään kenekään rentun kanssa vain koska kipinää on.
Tätä ohjetta annetaan usein, mutta yleensä siellä yksin ollessa ei mitään selviä. Samalla tavalla ihmiset jopa vuosien yksin olojen jälkeen jatkaa vääränlaisiin rakastumisia tai sitten "jonkun kanssa vaan" olemisia, ei se yksinolo näytä olevan mikään viisastenkivi.
En tarkoittanut, että yksinolo sinänsä välttämättä mitään selvittäisi, mutta ei mielestäni kannata aloittaa suhdetta mieheen, johon ei ole rakastunut, eikä myöskään mieheen, joka kohtelee huonosti. Selvittää mitä haluaa elämältä saattaa tarkoittaa myös esim. terapiaa, jos aina rakastuu vain hankaliin ihmisiin.
Siinä missä yhdet ovat addiktoituneita alkoholiin, huumeisiin, pelaamiseen tai vaikka moottoripyörällä hurjasteluun, toiset ovat addiktoituneita rakastumisen tunteeseen.
Minäkin epäilin aikoinaan, että tulenko rakastumaan koskaan, mutta 35v iässä se sitten tapahtui. Löytyi sellanen nainen, jota kohtaan tunsin suurta kiintymystä . Kyllä siinä ihan pää meni sekasin, enkä oikein mitään muuta pystynytkään ajatteleman pitkään aikaan. Toivottavasti sinäkin saat vielä kokea rakastumisen tunteen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
"Onko edes olemassa sellaista rinnan täyttävää intohimoa ja kaipuuta, mistä kuvittelen jääneeni paitsi?"
Se riippuu omasta luonteestasi. Jotkut on sen luontoisia että rakastuvat intohimoisesti, toiset ei. Itse olen 41-vuotias enkä ole koskaan, edes teininä, rakastunut, joten nyt jo uskon että olen tyyppiä joka ei sillä tavalla hullaannu kenestäkään.
"Opinko rakastamaan tätä ihanaa ihmistä ja opinko olemaan haikailematta jonkin muun perään?"
Itse olen oppinut. Minä ja mieheni tutustuttiin työkavereina, eikä alussa kummallakaan ollut taatusti minkäänlaisia ajatuksia suhteesta välillämme. Itse en pitänyt miestä edes mitenkään ulkoisesti puoleensavetävänä, päinvastoin. Mutta niin se vaan kaveruus syveni rakkaudeksi. Itselleni sopii hyvin tällainen parhaat ystävykset seksillä -suhde, kun en ole niitä intohimoihmisiä luonteeltani. Muita en ole koskaan haikaillut, toisaalta en ole ennen mieheni tapaamistakaan haikaillut yhtään ketään koskaan, joten aika epätodennäköistä että sellaista haikailua nytkään tulisi.
Olen itse kyllä eri sukupuolta (joskin minulla on kokemusta parisuhteesta samoin ajattelevan naisen kanssa) mutta meinasin kirjoittaa suunnilleen täsmälleen samanlaisen viestin tuon alussa lainatun kohdan luettuani.
Yh:na sinulla tuskin on paljon valinnanvaraa. Kannattaa siis ottaa paras mitä on tarjolla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minä otin hyvän ja kunnollisen miehen ilman intohimoista rakkautta ja nyt vuosien jälkeen kadun. Paljon. Kun sitä intohimoa ei ole edes alussa, jolloin tunteet on voimakkaimmillaan, niin ei sitä tule myöhemminkään.
Älä ota, jos vähänkin epäröit.
Hei, anna olla.
Ota ennemin mies, joka vie jalat alta. On sellaisiakin, mutta jos otat nössön, et koskaan pääse kokemaan mitään taivaallista.
!
Otin tuontapaisen, joskin itseäni huonompituloisen. En ole katunut. 16 vuotta oltu nyt yhdessä. En kaipaa enää mitään jalat alta vieviä rakastumisen tunteita. Nyt kun ajattelen tyyppejä, joihin olen ollut epätoivoisen rakastunut, en enää ymmärrä, mitä heissä olen ollut näkevinäni. Itsekin olen ollut ihan mänttipää ja sokea rakastuneena ollessani, ja käyttäytynyt typerästi.
Mutta kukin tyylillään enkä minä sinua pysty neuvomaan.