Minä ja mies erilaisia, koen tästä ahdistusta..

Tiivistetysti: mentiin yksiin kun olin reilu 20v opiskelija, epävarma elämässäni, mies jo töissä ja minua jonkin verran vanhempi. Kiehtoi kai pilke silmäkulmassa ja että vähän jo näennäisesti "pidemmällä elämässä". Sittemmin minä olen opiskellut pidemmälle, mies jatkanut samassa työssä ammattikoulusta asti tähän päivään. Minä olin opintoja vastaavissa määräaikaisuuksissa ja nyt kolme nuorta lasta, äitiyslomalla. Talo ostettu ja laina iso, rahat tiukilla. Mies turhautunut työssään mutta tyyliltään sellainen, ettei uuteenkaan lähde. Ennemmin märehtii ja valittaa. Kuulemma hyvä päästä kumminkin helpolla. Minulla taas haaste päästä takaisin työelämään kotivuosien jälkeen, tiedostan että olen vain yksi korkeakoulutettu muitten tuhansien joukossa. Haasteita en silti kaihda.

minun ja miehen erilaisuus tulee vaan vuosien myötä aina voimakkaammin esiin. Minä olen perusmyönteinen ja mies -kielteinen. Koen, että mies varsinainen persu nykyään ajatusmaailmaltaan. Nykyään yksi suurin galitusaihe miehellä pakolaiset, miten tulevat tänne loisimaan ja suomalaisillakaan ole töitä. Minua kyllästyttää kuunnella. Olen itsekin heikoilla elämässä kun tiputtauduin koriin enkä tiukasti puskenut uralla jne. moni suunnittelisi asiansa paremmin. Mutta koen, että mies varsin minut masentaa. Puutun hänen tyyliinsä ja ärsyynnyn puheista jatkuvasti. Eritoten, että antaa ankeaa mallia lapsillemme. Tuntuu, että minä vaun välitän heidän kasvatuksestaan, miehellä ole siinäkään tavoitteita. Mietin usein, että valitsin itselleni ihan väärän tyyppisen puolison:( mutta olisi järjetöntä erota ja rikkoa perusperhettäkään näiden tuntijeni vuoksi.. Miten sitten tästä eteenpäun? Miten olla ja elää kun niin erilaisia?