Lue keskustelun säännöt.
Minä ja mies erilaisia, koen tästä ahdistusta..
01.11.2015 |
Tiivistetysti: mentiin yksiin kun olin reilu 20v opiskelija, epävarma elämässäni, mies jo töissä ja minua jonkin verran vanhempi. Kiehtoi kai pilke silmäkulmassa ja että vähän jo näennäisesti "pidemmällä elämässä". Sittemmin minä olen opiskellut pidemmälle, mies jatkanut samassa työssä ammattikoulusta asti tähän päivään. Minä olin opintoja vastaavissa määräaikaisuuksissa ja nyt kolme nuorta lasta, äitiyslomalla. Talo ostettu ja laina iso, rahat tiukilla. Mies turhautunut työssään mutta tyyliltään sellainen, ettei uuteenkaan lähde. Ennemmin märehtii ja valittaa. Kuulemma hyvä päästä kumminkin helpolla. Minulla taas haaste päästä takaisin työelämään kotivuosien jälkeen, tiedostan että olen vain yksi korkeakoulutettu muitten tuhansien joukossa. Haasteita en silti kaihda.
minun ja miehen erilaisuus tulee vaan vuosien myötä aina voimakkaammin esiin. Minä olen perusmyönteinen ja mies -kielteinen. Koen, että mies varsinainen persu nykyään ajatusmaailmaltaan. Nykyään yksi suurin galitusaihe miehellä pakolaiset, miten tulevat tänne loisimaan ja suomalaisillakaan ole töitä. Minua kyllästyttää kuunnella. Olen itsekin heikoilla elämässä kun tiputtauduin koriin enkä tiukasti puskenut uralla jne. moni suunnittelisi asiansa paremmin. Mutta koen, että mies varsin minut masentaa. Puutun hänen tyyliinsä ja ärsyynnyn puheista jatkuvasti. Eritoten, että antaa ankeaa mallia lapsillemme. Tuntuu, että minä vaun välitän heidän kasvatuksestaan, miehellä ole siinäkään tavoitteita. Mietin usein, että valitsin itselleni ihan väärän tyyppisen puolison:( mutta olisi järjetöntä erota ja rikkoa perusperhettäkään näiden tuntijeni vuoksi.. Miten sitten tästä eteenpäun? Miten olla ja elää kun niin erilaisia?
Kommentit (21)
Mielenkiintoinen vastaus. Miten lähtisin tilannettani työstämään? Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tottakai sinä loisena tsemppaat loisia ja unelmoit. Toivottavasti miehesi on ollut viisas, ja teillä on vankka avioehto.
Lapset hoitoon ja akka töihin, eiköhän se valitus lopu.
T.m
Mä en ymmärrä millainen vauvakuume voi naisella olla että kerkee 3 lasta hankkimaan ennen kuin huomaa miehen olevan täysin väärä?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olenhan ollut töissä lasten välissä ja aivan samat tuntemukset oli sillon. Tein miestä pidempiä päiviä ja usein jatkoin kun sain lapaet unille. Töissä nautin hyvistä keskusteluista työyhteisössä. En pitänyt viikonlopuista kun aikuisseurana vaan negatiivinen äreä puolisi, jonka huumoria kakkapissataso.
Ap
Minulle kynnys erota ja rikkoa perhe niin iso. Lapsia kuitenkin aina toivonut usampia ja he ovat tärkeintä elämässä. Olisi vaan alun alkaen pitänyt valita sopivampi kumppani. Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Lopeta se miehen puheisiin puuttuminen ja niistä valittaminen. Hyväksy, että mies on sellainen kuin on, ja nauttii valittamisesta ja tarvitsee sitä henkiselle hyvinvoinnilleen. Älä ota sitä niin vakavasti.
Itse olen miehesi tyylinen, eli rakastan kieriskelyä syvissä vesissä, mieluiten oikein melodramaattisesti. Mieheni on optimistinen ja positiivinen. Mutta meillä ei ole tuollaisia ongelmia, koska miestäni ei haittaa minun kieriskelyni ja valittamiseni, eikä minua hänen optimisminsa. Kumpikin saa olla sellainen kuin on.
Arjessa vaan rankkaa ja latistavaa kun toisen tyyli sellainen "hohhoijaa taas" "pitihän se arvata ettei onnistu" jne suhtautumisessa lapsiinkin. Kiroilee ja ärisee jos lapselta kaatuu lasi maitoa tai tms. Aina negatiivisen kautta. Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Arjessa vaan rankkaa ja latistavaa kun toisen tyyli sellainen "hohhoijaa taas" "pitihän se arvata ettei onnistu" jne suhtautumisessa lapsiinkin. Kiroilee ja ärisee jos lapselta kaatuu lasi maitoa tai tms. Aina negatiivisen kautta. Ap
Mulla ei ole tapana kiroilla tai äristä, mutta saatan kyllä alkaa itkemään tai huokailla vahinkoa siivotessani: "mä en jaksa, mä EN JAKSA". Mutta se on tosiaan mun tapa selvitä, saan jostain syystä negatiivisuudesta, valittamisesta ja marttyyriasenteesta valtavasti voimaa ja tarkoituksen tunnetta elämääni. Mieheni mielestäkin se onneksi on vain lähinnä koomista :D
Vastakohdat täydentävät toisiaan. Muista et voi tosta muuttaa ainoastaan itseäsi. Parisuhteessa ei ole takeita siitä millainen toinen ihminen on 5 tai 10 vuoden kuluttua. Me jokainen muutumme kokoajan.
Nyt jotenkin sinä tunnet olevasi parempi ihminen kuin hän. Olet nyt saanu akateemisen koulutuksen ja tunnet saavuttaneesi jotain. Usko pois et ole sen enempää parempi kuin aiemminkaan. Mutta et huonompikaan.
Mitään takieta onneen ei ole vaikka vaihtasit miestä akateemiseen mieheen. Sillä et voi tietää riitätkö sinä hälle enää muutaman vuoden päästä.
Herää ja ole onnellinen siitä mitä sulla jo on.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Eli ongelman ydin se, että mies ei tienaa tarpeeksi. Selvä. Hienosti puit sen sanoiksi. "Minä ja mies ollaan liian erilaisia." Oikea otsikko olisi "Mieheni tienaa minua vähemmän ja tämä ahdistaa minua".
Vierailija kirjoitti:
Eli ongelman ydin se, että mies ei tienaa tarpeeksi. Selvä. Hienosti puit sen sanoiksi. "Minä ja mies ollaan liian erilaisia." Oikea otsikko olisi "Mieheni tienaa minua vähemmän ja tämä ahdistaa minua".
Oho. Minä taas luin aloituksen niin, että mies on huumorintajuton, yksinkertaisen lapsellisesti ajatteleva persumies ja ap asioihin syvällisemmin suhtautuva ja lämmin suomalainen nainen. Juttu on niiin, ap, että jos et suhteesta lähde, samaa märinää saat kuulla lopun ikääsi. Mieti tarkkaan, jaksatko sitä tästä päivästä vielä vuosikymmeniä eteenpäin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mies kuulostaa ankealta kumppanilta
Meillä samaa. Miehellä latistava elämänasenne. 20 vuotta tätä katseltu ja kolme lasta mutta onko se joku syy katsoa vielä toiset 20v... Tätä olen kovasti miettinyt..
Vierailija kirjoitti:
Lopeta se miehen puheisiin puuttuminen ja niistä valittaminen. Hyväksy, että mies on sellainen kuin on, ja nauttii valittamisesta ja tarvitsee sitä henkiselle hyvinvoinnilleen. Älä ota sitä niin vakavasti.
Itse olen miehesi tyylinen, eli rakastan kieriskelyä syvissä vesissä, mieluiten oikein melodramaattisesti. Mieheni on optimistinen ja positiivinen. Mutta meillä ei ole tuollaisia ongelmia, koska miestäni ei haittaa minun kieriskelyni ja valittamiseni, eikä minua hänen optimisminsa. Kumpikin saa olla sellainen kuin on.
Tässä se tuli, järkevin parisuhdeneuvo ikinä: hyväksy erilaisuus.
Kuulostaa kuin mun elämältä aiemmin 😢. Tässä ei oo kyse erilaisuuden hyväksymisestä vaan siitä, että toisen perusnegatiivisuus syö kaiken ilon elämästä. Vuosien varrella se tarttuu ja huomaat, että kohta et enää itsekään jaksa olla positiivinen. Kaikki langat on omissa käsissä ja mies elää tavallaan omaa tyytymätöntä elämäänsä siinä sivussa, on tavallaan sinä ja lapset ydinperheenä ja mies elää omaansa.Tätä on turha yrittää selittää tuollaisille pälleille joiden mielestä kyse on rahasta tmv. Tiedän tunteesi tasan. Yleensä pahenee vuosien varrella. Itse olin jo aivan loppu ennenkuin otin eron.
Minkä ikäiset lapset oli kun erositte? Miten nälkevät isäänsä?
Vierailija kirjoitti:
Lopeta se miehen puheisiin puuttuminen ja niistä valittaminen. Hyväksy, että mies on sellainen kuin on, ja nauttii valittamisesta ja tarvitsee sitä henkiselle hyvinvoinnilleen. Älä ota sitä niin vakavasti.
Itse olen miehesi tyylinen, eli rakastan kieriskelyä syvissä vesissä, mieluiten oikein melodramaattisesti. Mieheni on optimistinen ja positiivinen. Mutta meillä ei ole tuollaisia ongelmia, koska miestäni ei haittaa minun kieriskelyni ja valittamiseni, eikä minua hänen optimisminsa. Kumpikin saa olla sellainen kuin on.
Minä en usko että valittaminen ja negatiivisuus lisäävät henkistä hyvinvointia. Olen itsekin luonteeltena hiukan sellainen, murehtijatyyppiä. Oma isäni on samanlainen, astetta pahempi vain. Uskon että synnynnäisen temperamentin lisäksi isäni tapa suhtautua maailmaan on osin tarttunut minuunkin enkä siksi kykene näkemään asioita kovin helposti positiivisen kautta. Paremmin kuin ennen onneksi kuitenkin.
Nyt aikuisena olen päässyt lapsuudenperheestä ja siitä ajatusmaailmasta jo aika hyvin irti - siksi varmaan koen isäni tapaamiset aina melko ahdistavina vaikka hän hyvin rakas minulle onkin. Negatiivisuus syö energiaa paitsi negailijalta itseltään, myös läheisiltä. On siinä jotain kaunistakin (ymmärrän tuon melodramaattisuuspointin) mutta hurjan kuluttavaa se on. Hienoa jos mieheesi ei sinun syvissä vesissä uiskentelusi niin vaikuta.
Miten musta tuntuu, että projisoit oman angstisi ja tyytymättömyytesi mieheesi, syytät häntä. Joskus olisi hyvä katsoa sisäänpäin...