Miksi vanhemmat etääntyy lapsistaan?

Vierailija kirjoitti:

 

Vierailija kirjoitti:

 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos lapsesta ei kasvakaan sellainen ihminen, josta vanhempi pitää. Oma äitini ei ole ikinä halannut tai muutenkaan osoittanut kiinnostusta. Yhä vähemmän sen jälkeen kun muutin pois kotoa. Luulen että hän ei vaan pidä minusta. Olemme niin erilaisia ja voin myös nyt aikuisena sanoa, että en myöskään pidä hänestä ihmisenä. Tottakai olisin halunnut äidin, joka välittää minusta syvästi, varsinkin nuorempana, mutta ei voi mitään. Jos itse saan joskus lapsia niin aion rakastaa ja pysyä myös heidän kanssaan läheisinä siihen asti kuin kuolen. En voisi kuvitella mitään muunlaista elämää itselleni.

Miksi luulet, ettei sinullekin voisi käydä samoin kuin äidillesi? Että oma lapsesi ei pidäkään sinusta ihmisenä? Tämähän ei edes ole kovin epätavallista, ja tämän tyyppiset asiat tapaavat vielä siirtyä sukupolvelta toiselle.

Useimmiten ihminen pyrkii vanhempana  välttämään sellaisia asioita, jotka ovat hänelle itselleen lapsena aiheuttaneet mielipahaa omien vanhempien taholta.

Eri asia on sitten, jos on psyyke tuhottu niin pahasti, että osaa vain toistaa opittua.

Vaan kun tuo ei ole sellainen asia, jonka pystyisi omalla käytöksellään estämään.

 

 

Joku pystyy. Oma mieheni on hyvä esimerkki pystyvästä. Hänen mukaansa se on kyllä vaatinut valtavasti tietoista työtä joka ikinen päivä.

Ei, ymmärsit väärin.

Vanhmmalla ei ole valtaa siihen, pitääkö hänen lapsensa hänestä ihmisenä vai ei.

Tai pikemminkin: halutessaan vanhempi saa kyllä helpostikin lapsen vihat niskoilleen, mutta toisin päin ei ole mitään takuuta.

Voisin nyt esimerkiksi ottaa oman äitini. Hänen vanhemmuudessaan ei ollut mitään vikaa. Hän näki paljon vaivaa tehdäkseen lapsuudestani hyvän, ja siitä hän saa tunnustukseni.

Äitini on kuitenkin persoonaltaan aivan erilainen kuin minä, hänen elämänarvonsa ovat erilaiset, hän ei ymmärrä minua kovinkaan syvällisesti eikä hän ole lainkaan sellainen ihminen, jonka kanssa voisin kuvitella ystävystyväni.

Vierailija kirjoitti:

 

Vierailija kirjoitti:

 

AI vanhemmat etääntyy lapsistaan!

Heheheh.... 

Kyllä se menee ennemminkin niin, että lapset aikuistuessaan irtautuvat vanhemmistaan. Tulet kyllä huomaamaan, kun lapsesi kasvavat. Varsinkin teini-iässä ollaan NIIN itsenäisiä, eikä tykätä vanhoista vanhemmista, jotka tuppaa lääppimään, ihan kuin muka oltaisiin vielä lapsia...

Moni kokee, että vanhempien kanssa oleilu ja jutustelukin ovat "lapsellisia" juttuja. Ikävä kyllä näin.

En toki väitä, etteikö olisi olemassa tunnekylmiä vanhempia, mutta väitän, että he ovat pieni vähemmistö verrattuna siihen aika luonnolliseen itsenäistymiseen ja irtautumiseen, jota teinit tekevät aikuistuessaan.

Oletko sinä ap tullut viestineeksi tarpeeksi kaipaavasi hellyyttää ja halauksia? Miten vanhempasi reagoivat, jos yritit heitä halata?

Itse niin kaipaisin vielä sylittelyä teinieni kanssa, mutta koska he vähän nolostelevat sellaista, niin hellin heitä sitten monin muin tavoin.

 

 

Kyllä meillä teinitkin sukupuolesta riippumatta halasivat ihan oma-aloitteisesti. Joka ilta esim. hyvänyöntoivotus oli halaus. Toki jossain vaiheessa kavereiden läsnäollessa sitä ei tehty, mutta sekin vaihe meni aika pian ohi.

Halasin myös ne kaverit...taisivat tykätä, kun vierailevat meillä vieläkin, pitkällä aikuisuudessaan.

Joo, se on yksilöllistä. Kyllä minäkin iltapusut käyn suikkaamassa molempien kuuppaan, mutta muuten semmoinen halailu, jota pienempänä sain tehdä pitkin päivää on selvästi vähentynyt.

Pointti silti se, että se irtiotto on enemmänkin teinilähtöistä - jos vanhemmat ovat lastaan siihen asti halineet ja hellitelleet, siinä tuskin VANHEMPI on se, joka halimisen haluaa lopettaa.

Vierailija kirjoitti:

 

Vierailija kirjoitti:

 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos lapsesta ei kasvakaan sellainen ihminen, josta vanhempi pitää. Oma äitini ei ole ikinä halannut tai muutenkaan osoittanut kiinnostusta. Yhä vähemmän sen jälkeen kun muutin pois kotoa. Luulen että hän ei vaan pidä minusta. Olemme niin erilaisia ja voin myös nyt aikuisena sanoa, että en myöskään pidä hänestä ihmisenä. Tottakai olisin halunnut äidin, joka välittää minusta syvästi, varsinkin nuorempana, mutta ei voi mitään. Jos itse saan joskus lapsia niin aion rakastaa ja pysyä myös heidän kanssaan läheisinä siihen asti kuin kuolen. En voisi kuvitella mitään muunlaista elämää itselleni.

Miksi luulet, ettei sinullekin voisi käydä samoin kuin äidillesi? Että oma lapsesi ei pidäkään sinusta ihmisenä? Tämähän ei edes ole kovin epätavallista, ja tämän tyyppiset asiat tapaavat vielä siirtyä sukupolvelta toiselle.

Useimmiten ihminen pyrkii vanhempana  välttämään sellaisia asioita, jotka ovat hänelle itselleen lapsena aiheuttaneet mielipahaa omien vanhempien taholta.

Eri asia on sitten, jos on psyyke tuhottu niin pahasti, että osaa vain toistaa opittua.

Vaan kun tuo ei ole sellainen asia, jonka pystyisi omalla käytöksellään estämään.

 

 

Joku pystyy. Oma mieheni on hyvä esimerkki pystyvästä. Hänen mukaansa se on kyllä vaatinut valtavasti tietoista työtä joka ikinen päivä.

Täällä myös on pystytty. Vertaisin muutosprosessia elämäntyöhön. Jos sukupolvien aikana ei olisi ymmärretty virheitä ja niistä opittu, olisivat lapset viikottain mustelmilla.

Ei meillä teinejä juurikaan halailla, joskus harvoin. Osoitamme kyllä muuten välittävämme lapsistamme, juttelemme paljon ja olemme kiinnostuneita lasten elämästä. Meillä jutellaan paljon kaikesta, ollaan tukena kaikessa. Uskon, että meidän lapset kyllä tietävät, että heistä välitetään. Kuopus on ainoa, joka halailee vielä kaikkia.

Mua ihmetyttää ne vanhemmat, jotka eivät tiedä mitään lastensa elämästä. Perheessä ei siis puhuta oikein mistään ja koko perhe on aivan kuutamolla toistensa elämästä. Vanhemmat eivät tiedä yhtään mitä teini ajattelee jostain ja teiniä ei neuvota yhtään esim. ammatinvalinnassa tms.

Vierailija kirjoitti:

Ei meillä teinejä juurikaan halailla, joskus harvoin. Osoitamme kyllä muuten välittävämme lapsistamme, juttelemme paljon ja olemme kiinnostuneita lasten elämästä. Meillä jutellaan paljon kaikesta, ollaan tukena kaikessa. Uskon, että meidän lapset kyllä tietävät, että heistä välitetään. Kuopus on ainoa, joka halailee vielä kaikkia.

Mua ihmetyttää ne vanhemmat, jotka eivät tiedä mitään lastensa elämästä. Perheessä ei siis puhuta oikein mistään ja koko perhe on aivan kuutamolla toistensa elämästä. Vanhemmat eivät tiedä yhtään mitä teini ajattelee jostain ja teiniä ei neuvota yhtään esim. ammatinvalinnassa tms.

[/quote

Tässä sitä hyvää vanhemmuutta!

 

Vierailija kirjoitti:

Ei meillä teinejä juurikaan halailla, joskus harvoin. Osoitamme kyllä muuten välittävämme lapsistamme, juttelemme paljon ja olemme kiinnostuneita lasten elämästä. Meillä jutellaan paljon kaikesta, ollaan tukena kaikessa. Uskon, että meidän lapset kyllä tietävät, että heistä välitetään. Kuopus on ainoa, joka halailee vielä kaikkia.

Mua ihmetyttää ne vanhemmat, jotka eivät tiedä mitään lastensa elämästä. Perheessä ei siis puhuta oikein mistään ja koko perhe on aivan kuutamolla toistensa elämästä. Vanhemmat eivät tiedä yhtään mitä teini ajattelee jostain ja teiniä ei neuvota yhtään esim. ammatinvalinnassa tms.

Joo, ihmettelen myös samaa. Toisaalta se halailu ei tietysti sulje pois keskustelemista ja henkistä tukea ja kiinnostusta. Molempi parempi! Mutta tosiaan aika useinkin teinit itse ottavat vähän jo etäisyyttä aikuistuessaan.

Jossain vaiheessa se vain jäi pois.

Lapsen kanssa halailtiin luontevasti, kun hän oli vielä noin kuuden vanha. Jossain vaiheessa se vain jäi pois, murrosiässä viimeistään. Hän on nykyään aivan kuin jännittynyt, kun halaan. Tajuan, ettei se tunnu hänestä enää luontevalta, joten en pakota häntä siihen.

Karumpi etääntymisen syy on lapsilisien loppuminen.

Vai pitäisi ammatinvalinnassakin neuvoa. Mitä ne opot nykyisin tekee?

en oo saanu vanhemmilta halausta kun kerran elämässäni joten tuntuis nyt oudolta jos alettaisiin yhtäkkiä halailemaan

Halailen toisinaan nuoria aikuisia lapsiani silloin , kun se tuntuu luontevalta. Halaus on silti vain yksi ele, jonka olemisella tai puuttumisella ei mielestäni voi määrittää suhteen laatua. Enemmänkin se on perheen tapakulttuuriin liittyvä asia.