Lue keskustelun säännöt.
Analysoikaa, mikä on minun ongelmani (liittyy masennukseen ja ahdistukseen)
31.10.2015 |
Olen lapsesta asti tuntenut itseni ulkopuoliseksi. Alle kouluikäisestä minulla on hyviä muistoja, olin onnellinen lapsi. Mutta kun aloitin koulun, tajusin, etten halua olla osa yhteiskuntaa. Tykkäsin olla lapsi, joka ei ajatellut asioita sen kummemmin. Tykkäsin, että sain vain leikkiä, olla turvassa maailmalta ja että minusta pidetään huolta eikä minun tarvitse olla vastuussa itsestäni tai kenestäkään muustakaan ihmisestä.
Tajusin koulussa, että minua ei kiinnosta juuri mikään. No, kielioppi kyllä, koska olin hyvä siinä ja halusin olla myös koko ajan parempi. Kuvaamataitokin oli jees vielä ala-asteen neljännelle tai viidennelle asti, mutta kuudennella aloin jo miettiä ihan muita asioita kuin piirtäminen. Halusin kokea asioita, joita aikuisetkin kokevat. En ollut usein kotona vaan hengailemassa kavereiden kanssa, usein poikia metsästäen (tämä on varmaan aika yleistä, mutta monilla on kuitenkin kiinnostuksen kohteinaan muutakin).
Kiinnostukseni siis alkoi keskittyä ainoastaan vastakkaiseen sukupuoleen ja kokemuksia pojista alkoi tulla teini-ikäisenä niin paljon, etten enää kaikkia jaksa edes muistaa.
Halusin hyväksyntää pojilta, sillä en pitänyt ulkonäöstäni. Toivoin että he olisivat "pelastaneet" minut. Eivät he kuitenkaan itsetuntoani nostaneet, usein päinvastoin.
Kaikki muut olivat kiinnostuneita asioista - opiskelusta ja harrastuksista. Minä en halunnut tehdä oikeastaan mitään muuta kuin viettää aikaa diskoissa, kotibileissä tai muissa paikoissa, joissa pääsin kontaktiin vastakkaisen sukupuolen kanssa. Pojat olivat minulle koko elämä.
Olisin halunnut olla kaunis ja haluttu, millaiseksi en itseäni tuntenut. Se oli minulle tärkeää, mikään muu ei.
En siis koskaan jaksanut opiskella, joten peruskoulusta pääsin läpi alle kuuden keskiarvolla. Hävettihän se. Oli jälleen yksi syy olla tyytymätön itseensä.
Töitä aloin tehdä parikymppisenä ja huomasin että mieluummin tienaan rahaa kuin menen enää yhteenkään kouluun (pääsin kauppaopistoon mutta lopetin kesken).
Itsetunto-ongelmat ovat väheneet koko ajan ja tunnen itseni jo melko vahvaksi siltä osin. Tämä itsetunnon kohoaminen on kuitenkin johtanut siihen, että olen jo niin riippumaton miesten huomiosta ja yleisesti ihmisten hyväksynnästä, että en näe enää mitään syitä elää. Haaveilin pitkään löytäväni sen oikean miehen, jonka kanssa elää loppuelämä. Sitäkään haavetta minulla ei enää ole. Kysyn itseltäni nykyisin vain että miksi minä olisin jonkun kanssa? Mitä hän minulle voi antaa? En tarvitse hellyyttä enkä edes seksiä. En tarvitse ketään, joka sanoo minulle, että olen kaunis.
Onko kaikkia ihmisiä edes tarkoitettu elämään? Jos ei, miksi kuolema ei ole jo korjannut minua?
N28
Kommentit (30)
Tässä pikkaisen analyysiä:
toi kouluaikainen kiinnostamattomuus kuulostaa normaalilta tai ainakin yleiseltä. Ei itselleni muistu mieleen ihmisiä, joita olisi jokin kouluaine kiinnostanut..
Kiinnostavaa, että tykkäsit kieliopista; tuli muutenkin vaikutelma, että olet kielellisesti lahjakas.
Ulkopuolisuuden tunnetta et avannut tarkemmin. Ilmeisesti et kuitenkaan ollut yksinäinen, koska oli biletystä ja yhteistä tekemistä ainakin isäsi kanssa. Olisitko tuntenut kuitenkin seurassakin ollessa tiettyä ulkopuolisuutta ja tunsit tarkkailevasi tapahtumien kulkua kuin omasta maailmastasi? Ulkopuolinen vai ehkäpä itsenäinen?
Uskoisin, että sinulla on/voisi olla oma rikas mielikuvitusmaailma, jopa niin, että voisit ilmaista itseäsi kirjoittamalla novelleja, runoja, romaaneja, käsikirjoituksia, sanoituksia?
Sinulla on ollut voimakkaiden tunteiden aikaa toi poikien jahtaamisaika, mutta nyt on seesteisyyden aikaa. Se voi tuntua tylsältä, mutta pohdintoineen ja iankaikkisuuskysymyksineen se voi osoittautua antoisaksi ja elämisen arvoiseksi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vähän saman tyyppisiä mietelmiä mulla. Olin lapsena myös erakkoluonne. Vanhempana olen tajunnut, että ihmissuhteet ovat tärkeitä ihmisen mielenterveydelle. Olen siis yrittänyt löytää itselleni elämänkumppania ja ystäviä, mutta turhaan. On jo liian myöhäistä, olen liian omituinen. Sen huomaa jatkuvasti siitä kuinka kaverit lopulta hylkää aina, ja miehet eivät halua edes tutustua minuun. Harmittaa nähdä toisten onnea koko ajan ympärillä... suututtaa, ettei kukaan voi pitää minusta edes vähäsen. Olen irrallinen ja näkymätön. Noniin... se on ollut vaikea prosessi hyväksyä, ja olen miettinyt erilaisia ratkaisuja kohdallani. Yksi olisi se, että muuttaisin johonkin syrjään missä ei ole muita ihmisiä ja eläisin vaatimatonta (ja raskasta) erakkoelämää. Toinen vaihtoehto on se, että päätän päiväni. Muita mahdollisuuksia minulla ei näytä olevan. t. erakkonainen 33v
Älä mieti liikaa, ap. Masennus on sairaus, pitkälti aivokemiaa. Ei siihen tarvita mitään erityistä syytä, eikä se ole "loogisesti johdettavissa" jostain, joka sinun pitää vaan "keksiä" ja "selittää oikein päin", ja vips, oletkin terve.
Kannattaa hakea ammattilaisen apua ja lääkkeet lisäksi.
PS. Luulosi siitä, että elämällä on jokin tarkoitus on väärä. Ei sillä ole, muuta kuin elämä itse. Pienet asiat. Ei kauneus, ei ura, ei raha, ei seksi, ei miehet...
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kerrot että halusit olla kaunis ja haluttu, koska et kokenut olevasi sellainen, ja että halusit hyväksyntää pojilta. Minusta tämä viittaa kovasti siihen, että olet jäänyt vaille jotain tärkeää suhteessasi isääsi. Kävitte hiihtämässä ja uimassa ja ulkomailla, mutta minkälainen tunnesuhde teillä oli? Saitko isältä hyväksyntää ja saiko hän sinut tuntemaan itsesi tärkeäksi ja arvokkaaksi?
En hakenut isältä hyväksyntää tai kokenut tarpeelliseksi tuntea itseäni tärkeäksi ja arvokkaaksi. Oli vaan kiva hiihtää ja uida, ihan hiljaa. Minulla oli silloin hyvä olla. En koskaan ajatellut etten olisi arvokas silloin kun sain tehdä asioita joista pidin. Koulussa tunsin itseni huonoksi, sillä en välittänyt silloinkaan olla ihmisten kanssa tekemisissä. Olen lapsesta asti ollut erakkoluonne. Nauttinut hiljaisuudesta ja omasta rauhasta. Teini-iässä tosin tuli vaihe kun enää oma rauha ei tuntunut hyvältä, silloin en juurikaan kotona ollut. Mutta nyt vajaa kolmekymppisenä olen taas se sama hiljainen ja vetäytyvä kuten lapsena.
En muuten tunne itseäni tämän ikäiseksi. Olen mieleltäni jotenkin iätön. En ajattele ikääni juurikaan, mutta ainakaan en tunne olevani enää teini mutten myöskään aikuinen. En tiedä tuleeko minusta koskaan aikuista. Se on absurdi ajatus.
Ap
Kiertelet ja kaartelet vastaamista ja puhut asian vierestä. Osaatko hahmottaa, miksi et hakenut isältä hyväksyntää, mutta hait sitä vierailta pojilta? Saiko isä sinut tuntemaan olevasi kaunis?
En koskaan toivonutkaan, että isä olisi pitänyt minua kauniina. Minusta se olisi ollut perverssiä.
Minulle riitti se, että näin itse itseni peilistä enkä pitänyt näkemästäni.
Ap
Ap, et ymmärrä, mitä tuo kommentoija sinulle sanoo.
Aika tyypillisesti tuollainen miesten hyväksynnän hakeminen tulkitaan siksi, että tyttö ei ole saanut isältään hyväksyntää, vaan hakee sitä seksistä ja vastakkaiselta sukupuolelta. Korvataan tavallaan primäärisuhteen henkisen tason puutteita hakemalla hyväksyntää miehiltä.
Kyse ei silti ole siitä, että tytöt tarvitsisivat SEKSUAALISTA hyväksyntää tai huomiointia isältään. Ei tietenkään! Kyse on HENKISESTÄ hyväksynnästä ihmisenä ja tyttönä. Onko isästään rakas ja hyvä lapsi, vai onko isä etäinen ja sitä mieltä, että "olisitpa ollut poika"!
ohis
Vierailija kirjoitti:
Tässä pikkaisen analyysiä:
toi kouluaikainen kiinnostamattomuus kuulostaa normaalilta tai ainakin yleiseltä. Ei itselleni muistu mieleen ihmisiä, joita olisi jokin kouluaine kiinnostanut..
Kiinnostavaa, että tykkäsit kieliopista; tuli muutenkin vaikutelma, että olet kielellisesti lahjakas.
Ulkopuolisuuden tunnetta et avannut tarkemmin. Ilmeisesti et kuitenkaan ollut yksinäinen, koska oli biletystä ja yhteistä tekemistä ainakin isäsi kanssa. Olisitko tuntenut kuitenkin seurassakin ollessa tiettyä ulkopuolisuutta ja tunsit tarkkailevasi tapahtumien kulkua kuin omasta maailmastasi? Ulkopuolinen vai ehkäpä itsenäinen?
Uskoisin, että sinulla on/voisi olla oma rikas mielikuvitusmaailma, jopa niin, että voisit ilmaista itseäsi kirjoittamalla novelleja, runoja, romaaneja, käsikirjoituksia, sanoituksia?
Sinulla on ollut voimakkaiden tunteiden aikaa toi poikien jahtaamisaika, mutta nyt on seesteisyyden aikaa. Se voi tuntua tylsältä, mutta pohdintoineen ja iankaikkisuuskysymyksineen se voi osoittautua antoisaksi ja elämisen arvoiseksi.
En ole tottunut kehuihin, joten kehusi kielellisestä lahjakkuudestani herkisti minut. Se oli ihan liian kauniisti sanottu, sillä en pidä itseäni hyvänä kirjoittajana.
Eikä silläkään ole loppujen lopuksi mitään väliä vaikka osaisinkin kirjoittaa.
Miten tällaisista tuntemuksista voi päästä? Olenko oikeasti terapian/lääkityksen tarpeessa? Haluaisin voittaa tämän ilman niitä.
Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kerrot että halusit olla kaunis ja haluttu, koska et kokenut olevasi sellainen, ja että halusit hyväksyntää pojilta. Minusta tämä viittaa kovasti siihen, että olet jäänyt vaille jotain tärkeää suhteessasi isääsi. Kävitte hiihtämässä ja uimassa ja ulkomailla, mutta minkälainen tunnesuhde teillä oli? Saitko isältä hyväksyntää ja saiko hän sinut tuntemaan itsesi tärkeäksi ja arvokkaaksi?
En hakenut isältä hyväksyntää tai kokenut tarpeelliseksi tuntea itseäni tärkeäksi ja arvokkaaksi. Oli vaan kiva hiihtää ja uida, ihan hiljaa. Minulla oli silloin hyvä olla. En koskaan ajatellut etten olisi arvokas silloin kun sain tehdä asioita joista pidin. Koulussa tunsin itseni huonoksi, sillä en välittänyt silloinkaan olla ihmisten kanssa tekemisissä. Olen lapsesta asti ollut erakkoluonne. Nauttinut hiljaisuudesta ja omasta rauhasta. Teini-iässä tosin tuli vaihe kun enää oma rauha ei tuntunut hyvältä, silloin en juurikaan kotona ollut. Mutta nyt vajaa kolmekymppisenä olen taas se sama hiljainen ja vetäytyvä kuten lapsena.
En muuten tunne itseäni tämän ikäiseksi. Olen mieleltäni jotenkin iätön. En ajattele ikääni juurikaan, mutta ainakaan en tunne olevani enää teini mutten myöskään aikuinen. En tiedä tuleeko minusta koskaan aikuista. Se on absurdi ajatus.
Ap
Kiertelet ja kaartelet vastaamista ja puhut asian vierestä. Osaatko hahmottaa, miksi et hakenut isältä hyväksyntää, mutta hait sitä vierailta pojilta? Saiko isä sinut tuntemaan olevasi kaunis?
En koskaan toivonutkaan, että isä olisi pitänyt minua kauniina. Minusta se olisi ollut perverssiä.
Minulle riitti se, että näin itse itseni peilistä enkä pitänyt näkemästäni.
Ap
Ap, et ymmärrä, mitä tuo kommentoija sinulle sanoo.
Aika tyypillisesti tuollainen miesten hyväksynnän hakeminen tulkitaan siksi, että tyttö ei ole saanut isältään hyväksyntää, vaan hakee sitä seksistä ja vastakkaiselta sukupuolelta. Korvataan tavallaan primäärisuhteen henkisen tason puutteita hakemalla hyväksyntää miehiltä.
Kyse ei silti ole siitä, että tytöt tarvitsisivat SEKSUAALISTA hyväksyntää tai huomiointia isältään. Ei tietenkään! Kyse on HENKISESTÄ hyväksynnästä ihmisenä ja tyttönä. Onko isästään rakas ja hyvä lapsi, vai onko isä etäinen ja sitä mieltä, että "olisitpa ollut poika"!
ohis
Ei ollut minkäänlaisia arvottomuuden tunteita isän kanssa lapsena. Vanhempani tosin erosivat kun olin 12-vuotias ja sen jälkeen en enää juurikaan ollut isäni kanssa tekemisissä (en halunnut olla, vaikka hän olisi halunnut). Myöhemmin olen katunut, että käyttäydyin häntä kohtaan niin kylmästi, vaikka hän lähetteli kirjeitäkin joissa kertoi kuinka tärkeä hänelle olen ja kuinka hän ikävöi minua. En ymmärtänyt häntä ollenkaan. Olin ihan kamala ja myöhemmin olen sitä katunut.
Ap
Vierailija kirjoitti:
En ole tottunut kehuihin, joten kehusi kielellisestä lahjakkuudestani herkisti minut. Se oli ihan liian kauniisti sanottu, sillä en pidä itseäni hyvänä kirjoittajana.
Oletko lapsena saanut kehuja? Onko isäsi ollut henkisesti läsnä, vai onko yhdessäolo ollut sitä, että hän on omissa ajatuksissaan hiljaa?
Kuulostaa siltä, että olet kokenut paljon nuorena. Ehkä jopa liikaa (varsinkin seksuaalisesti) mikä saattaa aiheuttaa turtumuksen tunnetta nyt kun elämässä ei tapahdu niin paljon. Muista, että elämä on täynnä hyvin erilaisia vaiheita. Nyt on näin, myöhemmin jotain ihan muuta. Minullakin oli nuorempana pitkä ajanjakso, kun päällimmäisenä ajatuksena oli miten turhaa kaikki on. Miksi elän? jne. Se oli hyvin synkkää ja syvällistä itsetutkiskelua. Nyt elämä on ihan erilaista, enkä enää edes ymmärrä miksi tuolloin mietin noin, kun elämässä on niin paljon koettavaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jaaha, alan olla hieman väsynyt haukottelustani ja viimeisimmästä viestistäni päätellen.
Kiitos teille ihanille jotka olette jaksaneet analysoida tilannettani. Minulla on jo kevyempi olla.
Ap
En koskaan toivonutkaan, että isä olisi pitänyt minua kauniina. Minusta se olisi ollut perverssiä.
Minulle riitti se, että näin itse itseni peilistä enkä pitänyt näkemästäni.
Ap