Lue keskustelun säännöt.
Mies ei halua naimisiin
19.10.2015 |
Joo, voisin keskustella asiasta miehen kanssa, mutta ei onnistu. Mies lukittautuu täysin itseensä, ei vastaa ja lopulta tulee riita. Olen yrittänyt hyvällä ja pahalla ja antamalla aikaa ja motivoimalla ja esimerkin kautta ja... Ja siis useamman vuoden ajan, ei mitenkään kestoaiheena meillä. Tai on, mutta ei siis jokailtainen teema.
No. Olemme olleet yhdessä 11 vuotta, asuneet yhdessä yhdeksän vuotta, yhteinen omistusasunto viisi vuotta ja kolmevuotias poika. Eli sinällään olemme sitoutuneet monellakin eri tasolla. Olen puhunut naimisiin menosta, aluksi odotin kosintaa, sitten vihjailin ja lopulta sanoin ihan suoraan. Seurusteluaikana puhuttiin häistä ja häämatkasta, nyt tämä aihe on meillä ihan kielletty. Minä siis haluaisin naimisiin, mies ei. Haluaisin juhlistaa meitä, sitoutua virallisesti, haluaisin saman sukunimen rakkaimpien ihmisteni kanssa (pojalla miehen sukunimi), varmistaa avioliiton kautta lesken aseman (toivottavasti ei hetkeen tarvitse ajatella, ei minun eikä miehen) jne. Mies ei halua. En ymmärrä, miksi asiasta ei voi edes puhua.
Eräänä hyvänä iltana sain sen verran irti, että mies totesi, että avioliitto on hänelle yhdentekevä asia, siksi hän ei halua naimisiin. Kysymykseen siitä, milloin mieli muuttui, en ole saanut vastausta. Ja toisaalta, jos avioliitto on miehelle yhdentekevä, eikö hän silloin voisi tehdä minulle mieliksi? Toisaalta itselläni on mitta myös täynnä, tulee välillä sellainen olo, että pitäköön naimisiinmenonsa.
Onko kellää kokemusta? Itsellä niin ristiriitaiset tunteet myös siitä, mitä tämä minulle viestittää. En kelpaa, mies ei ole varma? Toisaalta taas ei pääse minusta joka tapauksessa helposti eroon, koska meillä on niin monta yhteistä sidettä, siis on jo sitoutunut. Äh!
Kommentit (120)
Ja jos täällä joku idealisoi, etteivät miehet pysyisi suhteessa mukavuudenhalusta toistaiseksi vaikka tietävät haluavansa myöhemmin muuta - se on tosiaankin melko yleistä.
Vaikka nainen ei oikea miehelle olisikaan, niin mies arvostaa usein todella paljon sitä seuraa, kodin jakamista, kustannusten ja vaivan jakamista, kodinhoitopalveluksia ja mahdollisuutta seksiin, mikäli naisen kanssa nyt ei suoranaisesti ole ikävää ja hankalaa olla. Nuo ovat oikeasti miehelle asioita, joiden menettämistä hän pelkää, ja pitää kynsin hampain nykytilanteesta kiinni, jos ei ole vielä hänelle sopiva aika erota.
Mies ei tällöin ajattele, että "sitten joskus me mennään naimisiin" vaan "sitten joskus me erotaan, äh, hirveä
vaiva ja draama, ei vielä". Tämän vuoksi miehet niin harvoin eroavat ilman, että olisi jo uusi katsottuna. Naisille tämä ei tule mieleen, koska nainen uskoo voivansa elää hyvää elämää sinkkunakin, ja luulee miehenkin ajattelevan niin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Olenko ainoa josta kuulostaa että osapuolet ovat suhteessaan nyt jo lähtökuopissa, mutta ap ei vaan ole huomannut sitä? Yhteinen asunto, mutta erilliset lainat = minimaalinen vaiva jakaa omaisuus jos tulee ero. Erilliset tilit, omat tulot ja menot vaikka parisuhde-elämää on takana jo kauan.
Aika heppoista vetää näistä oletus, että osapuolet on lähtökuopissa. Talousasiat on vain talousasioita, eikä yhteinen tili tai laina ole mikään edellytys hyvälle "tosisuhteelle". Se, miten haluaa suhteen sisäiset raha-asiat hoitaa, ei ennusta suhteen tulevaisuutta suuntaan tai toiseen. Esim. itse haluan ehdottomasti pitää rahamme erillisinä, koska a) se on käytännössä helpompaa, kun rahoistaan ei tarvitse ikinä neuvotella toisen kanssa b) se on vähemmän stressaavaa, kun molemmat voi tuhlata mihin haluaa joten rahasta ei tule koskaan riitaa c) en vain näe mitään syytä yhdistää rahoja kun siitä tulisi hirveä vaiva verrattuna nykytilanteeseen.
Kuulema raha on yksi yleisimmistä riidanaiheista suhteissa, joten väittäisin että meidän tyylimme on todella hyvä, koska ikinä kertaakaan ei ole tarvinnut siitä riidellä. Joten tuntuu siis hassulta, että yhtäkkiä tämä hyvä tyyli olisikin negatiivinen asia!
Jos mies ei suostu kanssasi naimisiin ja kertoo vielä avioliiton olevan yhdentekevä (yhdentekevää asian voisi tehdä jos se on hänen rakkaalle en tärkeä!!!), niin:
A) ei halua julistaa maailmalle, että on sitoutunut sinuun
B) ei VOI mennä naimisiin jos onkin esteellinen eli esim jo ennestään naimisissa ja vaimo kadonnut kuin tuhka tuuleen eikä halua hakea eroa (pelää paljastumista kun kotiin tulisi kirjeitä käräjäoikeudesta)
C) on traumatisoitunut vanhempiensa liitosta
Vierailija kirjoitti:
Aika heppoista vetää näistä oletus, että osapuolet on lähtökuopissa. Talousasiat on vain talousasioita, eikä yhteinen tili tai laina ole mikään edellytys hyvälle "tosisuhteelle". Se, miten haluaa suhteen sisäiset raha-asiat hoitaa, ei ennusta suhteen tulevaisuutta suuntaan tai toiseen. Esim. itse haluan ehdottomasti pitää rahamme erillisinä, koska a) se on käytännössä helpompaa, kun rahoistaan ei tarvitse ikinä neuvotella toisen kanssa b) se on vähemmän stressaavaa, kun molemmat voi tuhlata mihin haluaa joten rahasta ei tule koskaan riitaa c) en vain näe mitään syytä yhdistää rahoja kun siitä tulisi hirveä vaiva verrattuna nykytilanteeseen.
Kuulema raha on yksi yleisimmistä riidanaiheista suhteissa, joten väittäisin että meidän tyylimme on todella hyvä, koska ikinä kertaakaan ei ole tarvinnut siitä riidellä. Joten tuntuu siis hassulta, että yhtäkkiä tämä hyvä tyyli olisikin negatiivinen asia!
En minä siitä tuota oletusta tehnytkään. VAAN erilliset raha- ja laina-asiat + huono parisuhteen tila (ilmenee keskusteluyhteysongelmana) + se ettei mies halua tehdä testamenttiakaan eli huolehtia puolisostaan jos hän kuolisi nyt kun avioliitto ei suojaa leskeä= lähtökuopat. Fakta kun on, että ap:n talousjärjestely on eroamisen helppouden kannalta ihanteellinen, ja kun miehen asenteet ovat mitkä ovat, on vaikea välttää ajattelemasta että miehelle se on tärkeä pointti. Mitä lapsen sitovuuteen tulee, miehelle joku vuoroviikkovanhemmuus on pikemminkin myönteinen muutos, tärkein asia eli omalla nimellä kulkeva perillinen säilyy.
Jos suhde on hyvä, luottamuksellinen ja syvenemään päin, raha-asioiden sopiminen vaikka teidän tavalla on tietysti ihan ok. Mutta ap ja hänen miehensä eivät kuulosta sopijoilta vaan sopeutujilta.
Sujuvasti moni ohittaa sen ihan kuin ero tai hyvä suhde olisi black and white. Kyllä monissa suhteissa on vaiheita jolloin käy mielessä että hitto kun menee huonosti ja tuleekoha joskus ero vaikka miestään tai naistaan rakastaakin. Sitten voi olla, että ne olot menee ohi eikä suhde päättynytkään.
Tässä ketjussa naisille näyttää olevan selvää kuinka se on joko ero tai sitten naimisiin. Kai sitten eroatte ittekki HETI kun se ekan kerran edes mieleen tulee?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Aika heppoista vetää näistä oletus, että osapuolet on lähtökuopissa. Talousasiat on vain talousasioita, eikä yhteinen tili tai laina ole mikään edellytys hyvälle "tosisuhteelle". Se, miten haluaa suhteen sisäiset raha-asiat hoitaa, ei ennusta suhteen tulevaisuutta suuntaan tai toiseen. Esim. itse haluan ehdottomasti pitää rahamme erillisinä, koska a) se on käytännössä helpompaa, kun rahoistaan ei tarvitse ikinä neuvotella toisen kanssa b) se on vähemmän stressaavaa, kun molemmat voi tuhlata mihin haluaa joten rahasta ei tule koskaan riitaa c) en vain näe mitään syytä yhdistää rahoja kun siitä tulisi hirveä vaiva verrattuna nykytilanteeseen.
Kuulema raha on yksi yleisimmistä riidanaiheista suhteissa, joten väittäisin että meidän tyylimme on todella hyvä, koska ikinä kertaakaan ei ole tarvinnut siitä riidellä. Joten tuntuu siis hassulta, että yhtäkkiä tämä hyvä tyyli olisikin negatiivinen asia!
En minä siitä tuota oletusta tehnytkään. VAAN erilliset raha- ja laina-asiat + huono parisuhteen tila (ilmenee keskusteluyhteysongelmana) + se ettei mies halua tehdä testamenttiakaan eli huolehtia puolisostaan jos hän kuolisi nyt kun avioliitto ei suojaa leskeä= lähtökuopat. Fakta kun on, että ap:n talousjärjestely on eroamisen helppouden kannalta ihanteellinen, ja kun miehen asenteet ovat mitkä ovat, on vaikea välttää ajattelemasta että miehelle se on tärkeä pointti.
Joo, tämä on toki totta, että tuo yhdistelmä ei kuulosta hyvältä. Tietysti tämä on tavallaan ap:n kannalta hyväkin asia - suhteesta on helppo lähteä, jos hän päätyy lopputulokseen ettei tuossa kannata enää kitkutella.
Vierailija kirjoitti:
Sujuvasti moni ohittaa sen ihan kuin ero tai hyvä suhde olisi black and white. Kyllä monissa suhteissa on vaiheita jolloin käy mielessä että hitto kun menee huonosti ja tuleekoha joskus ero vaikka miestään tai naistaan rakastaakin. Sitten voi olla, että ne olot menee ohi eikä suhde päättynytkään.
Tässä ketjussa naisille näyttää olevan selvää kuinka se on joko ero tai sitten naimisiin. Kai sitten eroatte ittekki HETI kun se ekan kerran edes mieleen tulee?
Ottaen huomioon kuinka monta vuotta tuo miehen "hetki" on kestänyt, en puhuisi kovin heti tapahtuvasta erosta. Jos on vuosia vuosia sitä mieltä ettei halua toisen kanssa naimisiin, ei siinä ole kyse enää hetkittäisestä huonosta vaiheesta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Aika heppoista vetää näistä oletus, että osapuolet on lähtökuopissa. Talousasiat on vain talousasioita, eikä yhteinen tili tai laina ole mikään edellytys hyvälle "tosisuhteelle". Se, miten haluaa suhteen sisäiset raha-asiat hoitaa, ei ennusta suhteen tulevaisuutta suuntaan tai toiseen. Esim. itse haluan ehdottomasti pitää rahamme erillisinä, koska a) se on käytännössä helpompaa, kun rahoistaan ei tarvitse ikinä neuvotella toisen kanssa b) se on vähemmän stressaavaa, kun molemmat voi tuhlata mihin haluaa joten rahasta ei tule koskaan riitaa c) en vain näe mitään syytä yhdistää rahoja kun siitä tulisi hirveä vaiva verrattuna nykytilanteeseen.
Kuulema raha on yksi yleisimmistä riidanaiheista suhteissa, joten väittäisin että meidän tyylimme on todella hyvä, koska ikinä kertaakaan ei ole tarvinnut siitä riidellä. Joten tuntuu siis hassulta, että yhtäkkiä tämä hyvä tyyli olisikin negatiivinen asia!
En minä siitä tuota oletusta tehnytkään. VAAN erilliset raha- ja laina-asiat + huono parisuhteen tila (ilmenee keskusteluyhteysongelmana) + se ettei mies halua tehdä testamenttiakaan eli huolehtia puolisostaan jos hän kuolisi nyt kun avioliitto ei suojaa leskeä= lähtökuopat. Fakta kun on, että ap:n talousjärjestely on eroamisen helppouden kannalta ihanteellinen, ja kun miehen asenteet ovat mitkä ovat, on vaikea välttää ajattelemasta että miehelle se on tärkeä pointti. Mitä lapsen sitovuuteen tulee, miehelle joku vuoroviikkovanhemmuus on pikemminkin myönteinen muutos, tärkein asia eli omalla nimellä kulkeva perillinen säilyy.
Jos suhde on hyvä, luottamuksellinen ja syvenemään päin, raha-asioiden sopiminen vaikka teidän tavalla on tietysti ihan ok. Mutta ap ja hänen miehensä eivät kuulosta sopijoilta vaan sopeutujilta.
Miksi testamenttaisi rahansa pois lapsiltaan naiselle joka ehkä pemottaisi niitä uuden kumppaninsa kanssa? Naisen saatava olla tärkeämpi kuin miehen lapset?
Parisuhde on aaltoliikettä, ja se pitäisi muistaa, kun jonkun kanssa yhteen menee. On ylämäkiä ja alamäkiä, jos suhde on yhtään normaali. Tärkeää on pitää huolta siitä keskinäisestä hellyydestä.
Avioliitto ei ole merkityksetön paperi: laki-asiat tulevat mukana, kuten aviopuolison elatusvelvollisuus, kielto myydä yhteistä kotia ilman puolison lupaa (vaikka et omistaisi asunnosta kynnystäkään, niin ilman puolison lupaa ei yhteistä kotia saa myydä, toisin kuin avoliitossa), avio-oikeus, tasinko-oikeus, leskeneläke, lesken oikeus asua yhteisessä kodissa puolison kuoleman jälkeen ja esim. pitää hallussaan irtaimisto ja sekin, kuka on vainajan lähiomainen ja saa päättää esim. elintoimintojen lopettamisesta ja hautajaisista.... Ei ole mikään merkityksetön paperi, eikä juuri maksakaan, kun papin edessä tai maistraatissa käypi homman hoitamassa. Juhlat viuluineen on oma lukunsa, niitä ei ole pakko järjestää. Meidän suvussa noita naimakauppoja on usein hoideltu maistraattikäynnillä. Itse menin papin edessä naimisiin, ja vieraita oli tasan 10. Meidän vanhemmat, systerini ja elossa olleet isovanhemmat.
Eli punkkaa ei voi viedä aviolesken alta ja heittää talvipakkaseen. Olen nähnyt senkin, kun appiukkoni lensi pihalle kuin leppäkeihäs, kun oli saatu avoemäntä haudatuksi ja piti laittaa suvun maatila lihoiksi, joutui muuttamaan kesämökilleen. Siinä riideltiin mm. irtaimistosta ja kuka omisti mitäkin. Sen jälkeen hän on tiukasti pitänyt asuntonsa, vaikka on ollut uusikin naisystävä.
Avio-oikeudet koskevat yhtä lailla niin miestä kuin naistakin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sujuvasti moni ohittaa sen ihan kuin ero tai hyvä suhde olisi black and white. Kyllä monissa suhteissa on vaiheita jolloin käy mielessä että hitto kun menee huonosti ja tuleekoha joskus ero vaikka miestään tai naistaan rakastaakin. Sitten voi olla, että ne olot menee ohi eikä suhde päättynytkään.
Tässä ketjussa naisille näyttää olevan selvää kuinka se on joko ero tai sitten naimisiin. Kai sitten eroatte ittekki HETI kun se ekan kerran edes mieleen tulee?
Ottaen huomioon kuinka monta vuotta tuo miehen "hetki" on kestänyt, en puhuisi kovin heti tapahtuvasta erosta. Jos on vuosia vuosia sitä mieltä ettei halua toisen kanssa naimisiin, ei siinä ole kyse enää hetkittäisestä huonosta vaiheesta.
Oikeasti meinaatte että avoliitoissa oleville huonot suhteet ja rakkautta ei ole?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sujuvasti moni ohittaa sen ihan kuin ero tai hyvä suhde olisi black and white. Kyllä monissa suhteissa on vaiheita jolloin käy mielessä että hitto kun menee huonosti ja tuleekoha joskus ero vaikka miestään tai naistaan rakastaakin. Sitten voi olla, että ne olot menee ohi eikä suhde päättynytkään.
Tässä ketjussa naisille näyttää olevan selvää kuinka se on joko ero tai sitten naimisiin. Kai sitten eroatte ittekki HETI kun se ekan kerran edes mieleen tulee?
Ottaen huomioon kuinka monta vuotta tuo miehen "hetki" on kestänyt, en puhuisi kovin heti tapahtuvasta erosta. Jos on vuosia vuosia sitä mieltä ettei halua toisen kanssa naimisiin, ei siinä ole kyse enää hetkittäisestä huonosta vaiheesta.
Oikeasti meinaatte että avoliitoissa oleville huonot suhteet ja rakkautta ei ole?
Kyllä, sitä todellakin meinataan, puhutaan ihan joka ikisestä parista, myös niistä, joista kumpikaan ei halua naimisiin. Ei suinkaan tästä ap:n tapauksesta, jossa avioliitosta on alkuun puhuttu, mies muuttanut mielensä eikä edes suostu kertomaan miksi - miksi ihmeessä puhuisimme vain siitä, tässä aiheesta tehdyssä ketjussa???
Tsiisus.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Miksi testamenttaisi rahansa pois lapsiltaan naiselle joka ehkä pemottaisi niitä uuden kumppaninsa kanssa? Naisen saatava olla tärkeämpi kuin miehen lapset?
Aivan! Tuossa ei tosiaan ole mitään järkeä! Siis avioliiton solmimisessa tai testamentin tekemisessä sellaisen ihmisen kanssa josta näkee jonakin päivänä eroavansa. Mutta ap (nainen) haluaa jostain ihmeen syystä naimisiin juuri tämän miehen kanssa. Ennen avioitumista hän on "vain" miehen lapsen äiti, siis ihminen jonka hyvinvoinnista kuolemantapauksen sattuessa miehellä on intressi huolehtia. Yksinhuoltaja-äidin hyvinvointi kun vaikuttaa usein lapsenkin hyvinvointiin. Ap:n mies ei kuitenkaan ole kiinnostunut lapsensa äidin suojaamisesta millään tavalla. Ehkä säästääkseen perinnön lapselleen kuten esität, todennäköisesti siksi ettei hänellä vain ole rakkautta tähän naiseen eikä hän näe heitä perheenä vaan ihmisinä jotka ovat ajautuneet elämään yhdessä ja jotka jossain vaiheessa ajatuvat taas erilleen. Häntä ei kiinnosta, joutuuko ap kuoleman sattuessa pihalle asunnosta tai suvaitseeko kuolinpesä kohdella häntä miehensä omaisena vaiko ei. Hän on sitä mieltä että muut omaiset huolehtivat hädän tullen lähiomaisen velvollisuuksista paremmin kuin ap. Hän ei halua jakaa ap:n kanssa sukunimeään vaikka se on lapsenkin nimi, eikä esiintyä missään virallisissa yhteyksissä ap:n aviomiehenä.
Mies jolle on tärkeää rakentaa ydinperhe, kokisi tärkeäksi turvata puolisonsakin aseman. Hän näkisi tulevaisuudessa yhteiselämän jonka päättää kuolema, ei se että erotaan ja löydetään joku muu. Hänelle nainen olisi rakas elämän tukipilari eikä mikään epäilyttävä gold digger joka varmaan eroaa ja käyttää vain hyväksi heti kun silmä välttää. Joku voisi ehkä ajatella jälkimmäisen asenteen olevan omien tunteiden projisointia naiseen, etenkin kun nykytilanteessa marssitaan tarkalleen miehen pillin tahdissa vaikka se tietää ap:n elämään suuria riskejä.
Lisäksi, vaikka tätä ei saisi ääneen sano, molempien puolisoiden kannattaisi laittaa se oma kumppani lastensa edelle.
Tämä näkyisi esim. siten, että nainen ei lasten saannin jälkeen priorisoi äitiyttä kaiken edelle, vaan pitää edelleen tärkeänä olla hyvä puoliso miehelleen niin fyysisesti kuin henkisestikin. Monet vanhemmat hukkaavat parisuhteensa pikkulapsivuosiin, koska ovat siinä käsityksessä, että on oikein antaa kaikkensa lapsille, kumppania laiminlyöden. Kuitenkin vanhempien parisuhde on lasten henkinen koti, jonka on ihan oikein olla prioriteettina - se antaa lapsillekin kunnioittavan parisuhteen mallin.
On täysin perusteltua myös laittaa kumppani lasten edelle perimysasioissa. Yhdessä sitä elämää ja perhettä on rakennettu, ja yhteinen on myös oikeus sen hedelmiin elämän loppupuolella. Perintöhän joka tapauksessa jää lopulta lapsille.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minä en ymmärrä miksi avioliiton vastutstajat pitävät avioliiton kannattajia prinsessaunelmaisina höpsöinä. Kaikki, niin ap kuin muut kirjoittajat, ovat täälläkin perustelleet avioliittoa ensi sijaisesti järkisyillä.
Toki avioliittoon on hyvä liittyä myös tunnetta, se on julkinen ilmoitus aikomuksesta viettää loppuelämä yhdessä toista tukien. Ja sitä apn mies ei halua tehdä. Kaikilla aikomus ei riitä loppuelämän toteutukseen, mutta se ei poista sitä, että suurin osa naisista ja miehistä menee naimisiin tarkoituksena viettää loppuelämä yhdessä. Avioliitto on yhteiskunnan järjestämä tapa tehdä monia juridisia ja taloudellisia sitoumuksia yhdellä sopimuksella. Avioliitosta kieltäytyvällä ihmisellä, joka kuitenkin uskottelee olevansa pysyvässä pariuhteessa, pitäisi olla hyvä perustelu sille, miksi haluaa järjestellä asiansa hankalammin. Tai jos ei järjestele, miksi haluaa jättää puolison ilman avioliiton turvaa.
En itseasiassa ollut edes ajatellut kaikkia avioliiton tuomia pointteja ennen tämän ketjun lukemista. Sain taas lisäajateltavaa. Hiljaiseksi vetää kyllä, itsekin varmasti on tietyllä tavalla työntänyt taka-alalle kaikista isoimpia linjoja ja tavallaan jättänyt oman itsen huomiotta. Lapsen etu on minullekin kuitenkin tärkein ja ero tuntuu lapsen kannalta todella isolta asialta. Siis kun parisuhteessamme ei ole paha olla, ei alkoholismia, väkivaltaa tms. Mutta on kai sekin yhden sortin henkistä väkivaltaa, ainakin valtaa, kun roikottaa toista löysässä hirressä. Tähän saakka on tosiaan menty miehen mielen mukaan.
En ole ajatellut tuota talousjärjestelyämme (erilliset lainat, tilit ym.) sen kannalta, että on eron tullen kaikista helpoin järjestely. Se on ollut meille molemmille sopiva ratkaisu, juuri esim. siitä syystä, jonka joku muukin mainitsi, ettei tarvitse selittää toiselle rahankäyttöään. Mutta sekin on totta, ettei meillä ole yhteistä sidettä tai riskiä tai voittoa perheenä raha-asioissa.
En tiedä. Se tässä koko ajan vahvistuu, että odottelu ja asian hautaaminen ei taida olla vaihtoehto. Syvä huokaus, oma päätös ja miehen kanssa keskustelu.
Ap
Vierailija kirjoitti:
Lisäksi, vaikka tätä ei saisi ääneen sano, molempien puolisoiden kannattaisi laittaa se oma kumppani lastensa edelle.
Tämä näkyisi esim. siten, että nainen ei lasten saannin jälkeen priorisoi äitiyttä kaiken edelle, vaan pitää edelleen tärkeänä olla hyvä puoliso miehelleen niin fyysisesti kuin henkisestikin. Monet vanhemmat hukkaavat parisuhteensa pikkulapsivuosiin, koska ovat siinä käsityksessä, että on oikein antaa kaikkensa lapsille, kumppania laiminlyöden. Kuitenkin vanhempien parisuhde on lasten henkinen koti, jonka on ihan oikein olla prioriteettina - se antaa lapsillekin kunnioittavan parisuhteen mallin.
On täysin perusteltua myös laittaa kumppani lasten edelle perimysasioissa. Yhdessä sitä elämää ja perhettä on rakennettu, ja yhteinen on myös oikeus sen hedelmiin elämän loppupuolella. Perintöhän joka tapauksessa jää lopulta lapsille.
Tähän on pakko vastata eräällä esimerkillä tutustani. Pariskunta on hoitanut parisuhdettaan ja kipuillut ja keskustellut ja käynyt parisuhdeterapeutilla ja taas hoidettu suhdetta. Pari lasta putkahti siinä sivussa.
No nyt on ilmennyt, kun lapset ovat melkein täysi-ikäisiä, että kummallakin lapsella menee koulu päin persettä ja muutenkin tulevaisuuden näkymät aika huonot, kun siinä parisuhteen hoidon keskellä unohdettiin sellainen pikku asia, että lapsien elämään olisi voinut kiinnittää huomiota ja siihen, että jo pienestä asti oli näkynyt, että lapsilla on oppimivaikeuksia. Mutta kun parisuhteen hoito oli vienyt niin aikaa, ei ehditty hoitaa asiaa eteen päin, vaikka päiväkodista lähtien oli vihjailtu, että jotain onelmaa on.
Ja kyseessä ei todellakaan ole mikään onelmaperhe, vaan ihan keskituloisia, tavallisia ihmisiä, jotka olivat selkäytimeensä imeneet opin, että parisuhde on lapsen koti ja nainen ei saa liikaa laittaa lapsia edelle, vaan pitää olla miehelleen nainen ja vaimo ja pitää miestä hyvänä, että parisuhde pysyy lasten kotina.
Siinä unohtui se lasten elämä ja se, että se vanhempien parisuhteen hoitoaika oli niiden lasten ainoa lapsuus
Vierailija kirjoitti:
Lisäksi, vaikka tätä ei saisi ääneen sano, molempien puolisoiden kannattaisi laittaa se oma kumppani lastensa edelle.
Tämä näkyisi esim. siten, että nainen ei lasten saannin jälkeen priorisoi äitiyttä kaiken edelle, vaan pitää edelleen tärkeänä olla hyvä puoliso miehelleen niin fyysisesti kuin henkisestikin. Monet vanhemmat hukkaavat parisuhteensa pikkulapsivuosiin, koska ovat siinä käsityksessä, että on oikein antaa kaikkensa lapsille, kumppania laiminlyöden. Kuitenkin vanhempien parisuhde on lasten henkinen koti, jonka on ihan oikein olla prioriteettina - se antaa lapsillekin kunnioittavan parisuhteen mallin.
On täysin perusteltua myös laittaa kumppani lasten edelle perimysasioissa. Yhdessä sitä elämää ja perhettä on rakennettu, ja yhteinen on myös oikeus sen hedelmiin elämän loppupuolella. Perintöhän joka tapauksessa jää lopulta lapsille.
Avioliittohan jos mikä on tasapuolinen. Oletusarvoisesti (jos ei ole muita järjestelyitä) avioparin toisen puoliskon kuollessa
- avioleski saa pitää kaiken omissa nimissään olevan omaisuutensa
- avioleski voi saada, jos omissa nimissä on vähemmän omaisuutta kuin kuolleen nimissä oli, ns. tasinkoa sen verran, että kuolleen ja lesken omaisuudet ovat samankokoiset ennen kuin kuolleen omaisuutta aletaan jakaa perintönä
- avioleski saa omalla ilmoituksellaan pitää hallinnassaan avioparin vaki-asuinkäytössä olleen kodin irtaimistoineen. Perilliset hyötyvät siitä siten, että lesken hallintaoikeus alentaa perintöveroa
Ja rintaperilliset (lapset) perivät sitten kuolleen vanhempansa.
Jos avioparilla on ollut keskinäinen testamentti, aviopuoliso on samaa ykkösveroluokkaa kuin rintaperilliset.
Sama homma, mies ei halua naimisiin, koska avioliitto on vain keksintö. En tiedä onko se nyt uusien sukupolvien myötä menettänyt jotenkin merkityksensä. Ennenhän häitä valmisteltiin kauan ja kutsuttiin koko kylän väki.
Hääjuhla sinänsä on ihan kiva. Mutta jos toinen ei halua niin ei se sitten halua.
En tiedä haluanko itsekään enää, joskus se olisi tuntunut jännittävälle että joku olisi antanut sormuksen.
Mutta ei niillä miehillä.tainnut olla munaa siihen...
ainakin jos menisin, järjestäisin sellaisen avioehdon ettei se muuttaisi mitään omistussuhteissa niin ei tulisi niistä riitaa eron sattuessa.
Nytkin useat sukulaiset kysyvät koskas häät, mutta kun niitä ei tule koskaan..
Lapsen voisin joskus haluta ja mietin, mitä siihen sanottaisiin, kun syntyy avioton lapsi...
En tiedä miksi joku on niin jyrkästi vastaan avioliittoa, ei kai sitä tarvitse ajatella pelkkänä instituutiona vaan että se olisi osoitus rakkaudesta sitä ihmistä kohtaan.
Eihän se vaadi edes juhlia, jos ei halua.
Toisaalta en tiedä miltä se tuntuisi seistä papin edessä j sanoa haluan jos ei oikeasti haluttu ...tuntuisi jotenkin feikiltä.
Oli pakko etsiä tämä ketju ja lukea se taas ajatuksella. Mietin asiaa todella paljon, parisuhde ei meillä kukoistanut. Päätin sitten, että annan hetken olla. En nosta asiaa esille, en vihjaa, en vaadi, en mitään. Jokin takaraja oli kuitenkin omassa päässä asialle annettava.
Passini vanhenee kesän lopulla, se on niitä viimeisiä kymmenen vuoden passeja. Ajattelin sitä hakiessani, että joudun varmaan hakemaan uuden ennen tämän vanhenemista - koska nimeni vaihtuu. No, tässä sitä ollaan. Päätin syksyllä, että annan asioiden mennä omalla painollaan. Ja haen uutta passia joko uudella nimellä tai sinkkuna. Nyt päätöksiä pitäisi tehdä eikä tunnu yhtään selkeämmältä. Mitään yhteistä ei ole, emme puhu tulevaisuudesta, haaveista, mistään. Mies on varmasti helpottunut, minä olen ehkä muuttunut ahdistuneesta välinpitämättömäksi. Mutta toisaalta ero tuntuu tosi kipeältä ajatukselta. Joinain päivinä iloiselta, vapauttavalta ja joinain surulliselta ja mahdottomalta. En tiedä.
Joku tuolla alussa kirjoittikin, että valitan asiaa täällä vielä viiden vuoden kuluttua. Näin voi olla, toivottavasti ei.
Ap
Joo ei kauhean hyvältä kuulosta. Mun mies on ollut aina vähän naimisiin menoa vastaan, johtuen siitä että meni parikymppisenä naimisiin ja vaimo petti melkein heti. Ei ole kokenut naimisiinmenoa mitenkään positiivisena. Seuraava avovaimo painosti "kihloihin", vaikka mies sanoi että naimisiin ei aio. Eli hankkivat seurustelusormukset.
Ollaan oltu nyt viitisen vuotta yhdessä, alkuun mies puhui että tehdään testamentit, nyt kesällä alkoi puhua että sitten kun mennään naimisiin - juttuja. Lisäksi olen edunsaaja hänen henkivakuutuksessaan, samoin hän minun. Kyllä sitä oikeasti rakastamaansa ihmiseen haluaa sitoutua ja hänen tulevaisuuttaan miettiä, jos käykin jotain ikävää.