Lue keskustelun säännöt.
Mies ei halua naimisiin
19.10.2015 |
Joo, voisin keskustella asiasta miehen kanssa, mutta ei onnistu. Mies lukittautuu täysin itseensä, ei vastaa ja lopulta tulee riita. Olen yrittänyt hyvällä ja pahalla ja antamalla aikaa ja motivoimalla ja esimerkin kautta ja... Ja siis useamman vuoden ajan, ei mitenkään kestoaiheena meillä. Tai on, mutta ei siis jokailtainen teema.
No. Olemme olleet yhdessä 11 vuotta, asuneet yhdessä yhdeksän vuotta, yhteinen omistusasunto viisi vuotta ja kolmevuotias poika. Eli sinällään olemme sitoutuneet monellakin eri tasolla. Olen puhunut naimisiin menosta, aluksi odotin kosintaa, sitten vihjailin ja lopulta sanoin ihan suoraan. Seurusteluaikana puhuttiin häistä ja häämatkasta, nyt tämä aihe on meillä ihan kielletty. Minä siis haluaisin naimisiin, mies ei. Haluaisin juhlistaa meitä, sitoutua virallisesti, haluaisin saman sukunimen rakkaimpien ihmisteni kanssa (pojalla miehen sukunimi), varmistaa avioliiton kautta lesken aseman (toivottavasti ei hetkeen tarvitse ajatella, ei minun eikä miehen) jne. Mies ei halua. En ymmärrä, miksi asiasta ei voi edes puhua.
Eräänä hyvänä iltana sain sen verran irti, että mies totesi, että avioliitto on hänelle yhdentekevä asia, siksi hän ei halua naimisiin. Kysymykseen siitä, milloin mieli muuttui, en ole saanut vastausta. Ja toisaalta, jos avioliitto on miehelle yhdentekevä, eikö hän silloin voisi tehdä minulle mieliksi? Toisaalta itselläni on mitta myös täynnä, tulee välillä sellainen olo, että pitäköön naimisiinmenonsa.
Onko kellää kokemusta? Itsellä niin ristiriitaiset tunteet myös siitä, mitä tämä minulle viestittää. En kelpaa, mies ei ole varma? Toisaalta taas ei pääse minusta joka tapauksessa helposti eroon, koska meillä on niin monta yhteistä sidettä, siis on jo sitoutunut. Äh!
Kommentit (120)
Kummastuttaa, että mies on ap:lle tehnyt selkeästi ilmi ettei ap:ta oikeasti rakasta eikä näe teillä edes yhteistä loppuelämää ja silti ap kuvittelee, että kyseessä on ilmeisesti hyvin toimiva parisuhde perustuen rakkauteen ja välittämiseen.
Mies sai jo mitä halusi: jälkeläisen ja vielä helposti omalla nimellään ilman oikeita sitoumuksia. Nyt voi jatkaa helposti suhteessa niin kauan kunnes kenties löytää ap:n tilalle elämänsä rakkauden, jota kosii itse ilman pakkoa ja mankumista.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Normaalimiehelle häät on painajainen.
Vähäjärkistä hössötystä. Häälehtiä. Hääohjelmia. Hääelokuvia. Prinsessaunelmia.
Järjetöntä rahan menoa. Vaaleanpunaista höttöä...
Muutamissa häissä on tullut oltua. Melkoista amerikkalaista kliseetä...
Hyvät naiset. Miehet ei ole hääihmisiä!
Vierailija kirjoitti:
Oho! Olipas tänne tullut kommentteja, kiitos! Kyllä näistä saa aikalailla ajateltavaa.
Mä olen puhunut miehelle siitä, että minun haaveeni olisi perinteiset häät, rennolla meiningillä, tanssimusiikilla jne. Mutta. Se ei ole mikään kynnyskysymys, myös maistraatti sopisi. Haluaisin jotenkin juhlistaa toki asiaa, ehkä ostaa itselleni uuden mekon (oli se sitten valkoinen tai ei), käytäisiin syömässä, otettaisiin yhteinen valokuva (ei näitäkään liikaa ole, siis hyvälaatuisia) tms. Kyllä sen verran olen kasvanut jo aikuiseksi, että ymmärrän, että elämästä ja tärkeistä asioista kannattaa nauttia ja niitä kannattaa juhlistaa. ;)
Tärkein pointti mulla on kuitenkin se, että lain silmissä olisimme eri asemassa kuin nyt avoliitossa ja että meillä olisi perheenä yhteinen sukunimi. Ajattelin ennen lapsen syntymää, että tietysti hänelle tulee isän nimi. Ihan siitä syystä, että äitiyttä joutuu harvemmin selittelemään ja on todennäköisempää, että minulle tulisi miehen nimi kuin taas miehelle minun nimeni. No big deal. Mutta yllätyin siitä, kuinka suuri tunneasia tämä nimiasia lopulta oli! On jotenkin surullista, että meillä on perheenä eri nimi. Ja vaikka kuinka tätä selittäisin itselleni, en oikein pääse siitä yli. Olen heittänyt miehelle myös, että hän voisi sitten selvittää millaiset testamentit meidän tulee tehdä, jotta pahimmassa tilanteessa vältämme ylimääräiseltä säädöltä, mutta tähän hän ei ole tarttunut.
Joku ajatteli, että matelen edelleen ja itken täällä vielä viiden vuoden päästäkin. Näin voi olla. Sitä tässä juuri yritän peilata ja itsellenikin selventää, että kuinka suuresta asiasta on kyse ja mikä on turhaa kiukuttelua ja mihin vedän rajan. Ei kannata kuitenkaan olla huolissaan, kyllä minulla on oma talous kunnossa, elämme varoinemme melko erillistä elämää, mikä sopii kyllä meille molemmille. Tämä siis tarkoittaa yhteisestä asunnosta erillisiä lainoja, omia autoja jne. Ja mun palkka on ihan mun palkka. Toki yhteisiä menoja maksetaan puoliksi. Ja tämä järjestely on oikein hyvä, en kaipaa yhteisiä tilejä tai tarvitse miestä taloudelliseksi turvaksi.
Olen kuullut muutamalta muultakin, että mies pitää vain pakottaa naimisiin. Tämä tuntuu niin väärältä, ehkä kolahtaa vähän omaan egoon. ;) En halua ruikuttaa, pakottaa, maanitella ja lopulta uhata erolla "päästäkseni naimisiin". Tai uhata ylipäätään, kyllä mä sitten eroan, jos se on vaihtoehto. Sitäkin tässä on toki miettinyt, että mistä tämä kertoo, olisiko aika kerätä itsekunnioituksensa ja lähteä.
Kiitos näkökulmista!
Ap
Kuulostaa siltä, että et tosiaankaan pyydä kohtuuttomia tai haihattele harlekiinikirjoista poimittuja käsityksiä avioliitosta, vaan olet järkevällä asenteella liikkeellä.
Miehesi totaalinen haluttomuus ajatella (yhteistä) tulevaisuuttanne miltään kantilta on kyllä minustakin hieman huolestuttava merkki. Mitä jos yrittäisit vielä kerran keskustella asiasta rakentavaan sävyyn ja korostaa, kuinka nimenomaisesti toivot avioliiton tuomaa turvaa lain edessä. Sekä kertoa avoimesti mutta syyttelemättä, millaisia tunteita ja ajatuksia hänen suhtautumisensa on sinussa herättänyt. Jos hän ei vieläkään suostu edes keskustelemaan aiheesta ja perustelemaan omia kantojaan, niin ehkä teidän olisi syytä laittaa suhteenne pienelle tauolle, jotta voisitte molemmat miettiä, mitä perheenne teille kummallekin merkitsee ja mitä olette valmiita tekemään pitääksenne sen kasassa.
Tuo ei tuu onnistumaan, vaikka eroaisi. Miehellä myös huoltajuus lapseen ja tarvitaan hänen suostumus asiaan.
Vierailija kirjoitti:
Vaihtaisin tuossa tilanteessa pojan sukunimen samaksi kuin omani ja lähtisin. Se, että ei edes suostu ajattelemaan testamentteja tms. tai ei tartu ajatukseen kertoo lähinnä siitä, ettei mies ajatellut olla kanssasi kuolemaansa asti. Mikään talolaina ei nyt ole niin iso sitoumus, varsinkaan jos erotilanteessa toinen pystyisi helposti ostamaan toisen puolikkaan pois.
Ihmettelen, miten negatiivisesti moni suhtautuu avioliittoon, ja uskoo ettei sillä ole merkitystä. Käytännössä se on rekisteröityminen lähiomaisiksi lain silmissä, totta kai sillä on merkitystä.
Käytännön esimerkkinä, olen nähnyt monia tapauksia joissa avovaimo sysätään syrjään miehen hautajaisten suunnittelussa, kun "oikeat lähiomaiset" (=perikunta) suunnittelevat kaiken.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Lapsi on isompi sitoumus kuin avioliitto. En voi ymmärtää, että joku näkee tämän asian toisin päin.
Lapsi sitoo vain itseensä, ei kumppaniin. Asuntolaina sitoo vain itseensä, ei kumppaniin.
Avioliitto sitoo kaksi ihmistä toisiinsa lainkin edessä.
Ap:n mies on vain sitoutunut lapseen ja asuntolainaan, ei kumppaniinsa. Mies todennäköisesti menee naimisiin jos löytää sen elämänsä rakkauden.
Ja lapsikaan ei sido koko loppuelämää, niistä lapsistakin tulee aikuisia ja niiden asioista ei tarvitse enää sopia keskenään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Aapeen sepustus oli vuosineen päivineen sama kuin meillä, ainut ero on että mulla oli asunto ennen kuin alettiin olemaan yhdessä ja ei mitään järkeä mennä naimisiin.
Nyt voi pistää muijan pihalle ja mitään ei tarvitse maksaa mistään, itse olen maksanut lainat ja kaikki asumiskulut.
Ehkä miehesikin ajattelee niin.
siksi kannattaa pukkauttaa heti alussa vahinkolapsi eli ankkurilapsi. Mies ei pääse enää ikinä karkuun, kun lapsi sitoo
Vierailija kirjoitti:
Lapsi on isompi sitoumus kuin avioliitto. En voi ymmärtää, että joku näkee tämän asian toisin päin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mul tuli mieleen et ootko huithapeli raha-asioissa? Jos oot kova ottaa pikavippejä ja luottokorttilainaakin löytyy niin ehkä miehes ei halua siihen soppaan mukaan?
Vierailija kirjoitti:
Aapeen sepustus oli vuosineen päivineen sama kuin meillä, ainut ero on että mulla oli asunto ennen kuin alettiin olemaan yhdessä ja ei mitään järkeä mennä naimisiin.
Nyt voi pistää muijan pihalle ja mitään ei tarvitse maksaa mistään, itse olen maksanut lainat ja kaikki asumiskulut.
Ehkä miehesikin ajattelee niin.
Miksi sitten olet muijasi kanssa yhdessä? :D Jos haluat loppupeleissä pistää pihalle.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mul tuli mieleen et ootko huithapeli raha-asioissa? Jos oot kova ottaa pikavippejä ja luottokorttilainaakin löytyy niin ehkä miehes ei halua siihen soppaan mukaan?
"Ei kannata kuitenkaan olla huolissaan, kyllä minulla on oma talous kunnossa, elämme varoinemme melko erillistä elämää, mikä sopii kyllä meille molemmille. Tämä siis tarkoittaa yhteisestä asunnosta erillisiä lainoja, omia autoja jne. Ja mun palkka on ihan mun palkka. Toki yhteisiä menoja maksetaan puoliksi. Ja tämä järjestely on oikein hyvä, en kaipaa yhteisiä tilejä tai tarvitse miestä taloudelliseksi turvaksi."
Ap kirjoitti näin
Vierailija kirjoitti:
Aapeen sepustus oli vuosineen päivineen sama kuin meillä, ainut ero on että mulla oli asunto ennen kuin alettiin olemaan yhdessä ja ei mitään järkeä mennä naimisiin.
Nyt voi pistää muijan pihalle ja mitään ei tarvitse maksaa mistään, itse olen maksanut lainat ja kaikki asumiskulut.
Ehkä miehesikin ajattelee niin.
Muistakaapa näin ajattelevat, että nykyään myös pitkästä avoliitosta erotessa voi olla perusteita ositukseen. Avioliiton välttely tällä perusteella ei oikein maksa vaivaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
No ihan älytöntä on kyllä erotakin hyvästä suhteesta sen takia, ettei "pääse naimisiin". Ap itse tiedät sisimmissäsi, rakastaako mies sinua vai onko kyse vaan sittenkin jostain muusta. Jos mun mies ilmoittaisi että ero tai naimisiin, tilanteessa jossa on jo elämä rakennettu lapsineen, niin kyllä mä vakavasti miettisin miehen motiiveja. Rakastaako siis oikeasti, vai vaan sen tähden, että "pääsee naimisiin".
Haluttomuus miettiä testamenttia tai avioliiton juridisia vaikutuksia ei ole tavatonta. Mies ehkä vain kieltää kuoleman mahdollisuuden, ei kykene ajattelemaan, vaikka pitäisi?
Vierailija kirjoitti:
No ihan älytöntä on kyllä erotakin hyvästä suhteesta sen takia, ettei "pääse naimisiin". Ap itse tiedät sisimmissäsi, rakastaako mies sinua vai onko kyse vaan sittenkin jostain muusta. Jos mun mies ilmoittaisi että ero tai naimisiin, tilanteessa jossa on jo elämä rakennettu lapsineen, niin kyllä mä vakavasti miettisin miehen motiiveja. Rakastaako siis oikeasti, vai vaan sen tähden, että "pääsee naimisiin".
Haluttomuus miettiä testamenttia tai avioliiton juridisia vaikutuksia ei ole tavatonta. Mies ehkä vain kieltää kuoleman mahdollisuuden, ei kykene ajattelemaan, vaikka pitäisi?
Toisaalta tässä tapauksessa on aiemmin ollut puhetta avioliitosta täydessä yhteisymmärryksessä, mutta toinen on sittemmin alkanut karsastaa ajatusta. Enemmän tällä osapuolella on selittämistä motiivien suhteen kuin sillä, joka vain pitää kiinni aiemmista suunnitelmista. Tilanne ei ole, että "mennään naimisiin!" vaan "en menekään kanssasi naimisiin".
Helvetin typerää vääntää kakara ennen avioliittoa, mutta tyhmästä päästä kärsii koko kroppa ja suku.
Kiitos jälleen kommenteista. On aika pelottavaa, että osa näkee ihan selkeästi tässä sen, ettei mies rakasta, ei ole sitoutunut ja odottelee kaikessa rauhassa vihreämpää oksaa, johon tarttua. Tiedän toki itse parhaiten tilanteemme, mutta ehkä en edes ole halunnut ajatella tällaista mahdollisuutta. En tiedä. Mies on sitoutunut lapseen, se on ihan selvää, ja kyllä minä sitä kautta ajattelen, että ei hän ihan kepeästi ole minunkaan suhtautunut. Fakta on kuitenkin se, että emme pääse toisistamme täydellisesti eroon ikinä, lapsen etu on tärkein ja se edellyttää erotilanteessakin jonkinlaista kommunikaatiota. Samasta syystä en ajattele vaihtoehtona lapsen nimen vaihtamista. Se on lapsen nimi, lapsen isän nimi ja lapselle tärkeiden sukulaisten nimi sekä minun ja hänen isänsä päätös silloin, sillä mennään. Ei lapsi ole mikään vallan välikappale.
Mutta toisaalta juuri tällaisia erilaisia näkökulmia haen, koska en oikein käsitä tilannetta, eikä mies sitä pysty jostain syystä avaamaan. Jos kyse olisi rahasta, juhlien kammoksumisesta, siitä tunteesta, että miksi enää, kun tässähän me möllötetään, niin kuvittelisin miehen pystyvän sen sanoa. Eli ehkä taustalla on minun pelkoni siitä, että mies epäilee meidän suhdettamme tai ei arvosta minua. Tai molempia.
Emme me ole mitenkään eroon varautuneet (kai?), mutta jos miettii täällä esitettyjä pointteja, niin ei se kummallekaan taloudellisesti mikään katastrofi olisi, jaloillemme pudottaisiin. Toinen ostaisi toisen puolikkaan kodista tai myytäisiin kokonaan. Suurin menetys olisi se kumppani sekä ydinperhe.
Tämäpä onkin yksi askarruttavista asioista. Jos mies ei jousta, ei edes puhu, pitääkö minun antaa olla. Mikä minut tekee onnelliseksi ja mistä olen valmis luopumaan, mitä tulee tilalle. Nyt en niinkään tarkoita prinsessahäitä vaan sitoutumista tavalla, jota itse pidän tärkeänä.
Ap
Vierailija kirjoitti:
Kiitos jälleen kommenteista. On aika pelottavaa, että osa näkee ihan selkeästi tässä sen, ettei mies rakasta, ei ole sitoutunut ja odottelee kaikessa rauhassa vihreämpää oksaa, johon tarttua. Tiedän toki itse parhaiten tilanteemme, mutta ehkä en edes ole halunnut ajatella tällaista mahdollisuutta. En tiedä. Mies on sitoutunut lapseen, se on ihan selvää, ja kyllä minä sitä kautta ajattelen, että ei hän ihan kepeästi ole minunkaan suhtautunut. Fakta on kuitenkin se, että emme pääse toisistamme täydellisesti eroon ikinä, lapsen etu on tärkein ja se edellyttää erotilanteessakin jonkinlaista kommunikaatiota. Samasta syystä en ajattele vaihtoehtona lapsen nimen vaihtamista. Se on lapsen nimi, lapsen isän nimi ja lapselle tärkeiden sukulaisten nimi sekä minun ja hänen isänsä päätös silloin, sillä mennään. Ei lapsi ole mikään vallan välikappale.
Mutta toisaalta juuri tällaisia erilaisia näkökulmia haen, koska en oikein käsitä tilannetta, eikä mies sitä pysty jostain syystä avaamaan. Jos kyse olisi rahasta, juhlien kammoksumisesta, siitä tunteesta, että miksi enää, kun tässähän me möllötetään, niin kuvittelisin miehen pystyvän sen sanoa. Eli ehkä taustalla on minun pelkoni siitä, että mies epäilee meidän suhdettamme tai ei arvosta minua. Tai molempia.
Emme me ole mitenkään eroon varautuneet (kai?), mutta jos miettii täällä esitettyjä pointteja, niin ei se kummallekaan taloudellisesti mikään katastrofi olisi, jaloillemme pudottaisiin. Toinen ostaisi toisen puolikkaan kodista tai myytäisiin kokonaan. Suurin menetys olisi se kumppani sekä ydinperhe.
Tämäpä onkin yksi askarruttavista asioista. Jos mies ei jousta, ei edes puhu, pitääkö minun antaa olla. Mikä minut tekee onnelliseksi ja mistä olen valmis luopumaan, mitä tulee tilalle. Nyt en niinkään tarkoita prinsessahäitä vaan sitoutumista tavalla, jota itse pidän tärkeänä.
Ap
No, ehkä mieskään ei myönnä sitä itselleen, että odottaa jotain "parempaa". Ei vain näe sinua mahdollisena vaimona itselleen. Mies pitää sinua löysässä hirressä niin kauan, että se "parempi" kävelee hänen elämäänsä tai sinä kyllästyt mieheen ja eroat.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Aapeen sepustus oli vuosineen päivineen sama kuin meillä, ainut ero on että mulla oli asunto ennen kuin alettiin olemaan yhdessä ja ei mitään järkeä mennä naimisiin.
Nyt voi pistää muijan pihalle ja mitään ei tarvitse maksaa mistään, itse olen maksanut lainat ja kaikki asumiskulut.
Ehkä miehesikin ajattelee niin.Miksi sitten olet muijasi kanssa yhdessä? :D Jos haluat loppupeleissä pistää pihalle.
Lapsi ja itse omalla käytöksellä aiheuttanut tilanteen.
Vaihtaisin tuossa tilanteessa pojan sukunimen samaksi kuin omani ja lähtisin. Se, että ei edes suostu ajattelemaan testamentteja tms. tai ei tartu ajatukseen kertoo lähinnä siitä, ettei mies ajatellut olla kanssasi kuolemaansa asti. Mikään talolaina ei nyt ole niin iso sitoumus, varsinkaan jos erotilanteessa toinen pystyisi helposti ostamaan toisen puolikkaan pois.