En jaksa enää äidin mielenterveysongelmia. Olenko ihan kamala ihminen?

Mikä luonnevika, mikä masennusta, mikä lääkeriippuvuutta, mikä sairautta, mikä vi***ilua.....

ja mä laitoin välit poikki äitiini, en enää jaksanut ja aika kaian jaksoinkin, melkein 43v. Aonoa asia joka harmittaa että yleensä yritin näinkin kauan.

Älä pode yhtään huonoa omatuntoa, äitisi on tiensä valinnut ja olen ihan varma että olet tukenut äitiäsi jo ihan tarpeeksi!

halit sulle, et ole yhtään kamala ihminen, päinvastoin!

Sinänsä voi kysyä, että jos tupakoi, niin valitseeko kohtalokseen keuhkosyövän? Aika samalla lailla on esim. masennuksessa. Kyllä mä koen, että sen vuosien masennuksen jälkeen mä itse tein sen valinnan alkaa parantua. En enää jäänyt lapsuuteni ja kaikkien pahojen kokemusten uhriksi, vaan vaikka se oli niin perkeleen vaikeaa ja raskasta, niin aloin nousta sieltä suosta.

Eli kyllä mä koen, että monissa asioissa mielenterveysongelmainenkin voi tehdä valintoja terveempään suuntaan. Moni kuitenkin jää mieluummin uhriksi.

ja mä laitoin välit poikki äitiini, en enää jaksanut ja aika kaian jaksoinkin, melkein 43v. Aonoa asia joka harmittaa että yleensä yritin näinkin kauan.

Älä pode yhtään huonoa omatuntoa, äitisi on tiensä valinnut ja olen ihan varma että olet tukenut äitiäsi jo ihan tarpeeksi!

halit sulle, et ole yhtään kamala ihminen, päinvastoin!

Pidä oma mielipiteesi omanasi jos vain arvostelet tilanteita, josta et tiedä yhtään mitään!!!

koko ikäni eli 30 vuotta. Ei ole mikään ohimenevä vaihe ja äitikin on eläkkeellä taudistaan. On paljon omaakin syytä, koska ylpeyttään ei halua lääkitystä ja nyt kun pääsi eläkkeelle niin pelkää, että lääkityksen ottaminen lopettaisi eläkkeen. Hän on kyllä työkykyinen, mutta työpaikka ei enää kestänyt häntä ja hänet ohjattiin eläkkeelle sairasloman kautta. Vuoden palkan sai vielä käteensä lähtiessään. Hän siis pystyy työhönsä, mutta valitettavasti käy henkisesti kaikkien voimille.



Hän on vainoharhainen ja välillä väkivaltainen. Koskaan ei voi tietää millä tuulella hän on. Hän vihaa kaikkia ja epäilee kaikkia vehkeilystä. Saa kuulemma piiloviestejä lehtien kansista ja joulukortitkin vihjailee hänelle jostain tapahtumista 1900-luvun alussa ja ärsyttävät häntä. Lapsina emme oikein tieneet mikä oli totta ja mikä paranoiaa äitimme elämässä. Meillä käydessä kaikkien pitää äidin mielestä olla ihan hiljaa koska kuulemma meitä salakuunnellaan. Raskaanaollessani äitini kävi päälle jolloin minä lähdin kotoani pihalle turvaan lasten kanssa.



Jälkeenpäin kun haluaa keskustella asioista hän ei muista mitään. Ei muista mitään huutamisia, huoritteluja, lyömistä ei mitään. Hänellä on aivan erilainen kuva elämästä kuin kenelläkkään muulla läsnäolijalla. Kaikki muut muistaa ja kokee väärin kun taas hän tietää kaiken.



Minusta kenenkään ei tarvitse muuta kuin suojella omia lapsiaan ja itseään, että ei muuttuisi samanlaiseksi.

Ajatelkaas olen 37v ja vasta viime vuosina olen alkanut epäillä että äidilläni on vakavia mielenterveysongelmia! Niin monet kirjoitukset tässäkin ketjussa tuntuvat niin tutuilta.



Äitini on aina ollut pessimistinen, toisia haukkuva, moralisoiva jne jne. Tuo että on katkaissut välit kaikki sukulaisiin pitää myös paikkansa meidän kohdalla ja sehän on ikävä juttu koska se vaikuttaa myös minuun ja sisaruksiini! Äidillä ei ole enää mitään kontaktia 6 sisarukseensa. Myös isäni sisarukset ovat kaikki "huonoja ja kummallisia" eikä heihinkään pidetä yhteyttä. Sääli, nyt kun asiaa ajattelen, koska MINULLE he olisivat tärkeitä.



on kyllä ikäänkuin äitini olisi ryöstänyt minultakin tärkeitä asioita: oman sukuni ainakin. Hän on myös myrkyttänyt mieleni ja istuttanut minuun pessimistisen ajattelutavan. Usein huomaan haukkuvani ihmisiä samaan tapaan ja sillon säikähdän!



Äitini on aina ollut kotirouva, sekin on varmaan ruokkinut masennusta. Kun äidille soittaa, ei voi tietää minkälaisen vastaanoton saa! Sama kun tulee käymään, joko hän voi olla iloinen mutta usein on kärttyinen ja kyllästynyt:((.



Olen ottanut selkesti etäisyyttä. Minulla on kolme pientä lasta ja huomaan että jos tapaan äitiäni, masennun ja päiväni on pilalla. Lapsiani äiti ei juurikaan enää hoida, en halua edes kysellä koska äitini suhtautuminen hoitamiseen on aina ollut niin kielteistä.



Säälihän tämä on kun normaalia suhdetta äitiin ei ole. Eikä äiti ikinä ongelmiaan myöntäisi, kaikki vikahan on aina muissa.



Minustakin masentuneella on oma vastuunsa. Saako ongelmiinsa käpertyä vuosikausiksi? Minusta pitäisi itsekin yrittää parantaa elämänlaatuaan. Äitini tosin on marttyyri ja NAUTTII siiä että saa olla kärsivä. Kaikkihan hänellä on aina huonosti!!



Mutta ihanaa että on kohtalotovereita!!!

teitä jolla on psyykkisesti sairas lähiomainen ja tulee mieleen se että osa teidän ahdistuksesta selittyy sillä että takaraivossanne on pieni pelko periytyykö sairaus kenties itsellenne.



Lisäksi häpeäntunne on seurausta siitä että mielenterveysongelmat koetaan eri tavalla kuin muut sairaudet.



Kukaan meistä ei voi ennustaa oman päänsä kestävyyttä sairastummeko vai emme, sairastummeko fyysisesti vai psyykkisesti. Harvat täältä terveenä lähtee ja ne jotka lähtee menehtyvät yleensä yllättävissä onnettomuuksissa (autokolari tms).



Mielestäni lähimmäistä pitää auttaa ja tukea ja ohjata häntä hoitoon ja useasti lääkitys auttaa näihin mielensairauksiin jos potilas vaan syö lääkkeensä säännöllisesti.



Voit ap keskustella äitisi kanssa ja kysyä haluaako hän tulla juhliin vai jääkö mieluummin pois, tarjoa mahdollisuutta valintaan. Ilmeisesti äitisi pitää asiaa sellaisena että hänen on välttämättä oltava paikalla.



Sairauksia on monenlaisia joillakin vanhempi on alkoholisti ja täysin arvaamaton onko juhliin tulokunnossa vai pitääkö jättää ulkopuolelle.



Kukaan meistä tuskin hylkäisi vakavaa fyysistä sairautta potevaa omaistamme ja mielestäni ei ole sopivaa hylätä kokonaan henkisesti sairastakaan, on mahdollista vähentää tapaamiskertoja. Kultainen keskite jossa ei siltoja polteta kokonaan lienee turvallisin ratkaisu.



Ennen "päästään seonneet" suljettiin laitoksiin mutta nykyään avohoidossa on sellaisiakin tapauksia jotka kuuluisivat laitoshoitoon. Päättäjiä saamme syyttää siitä että monet vaikeasti oireilevat mielenterveyspotilaat on jätetty heitteille.



Unohtakaa häpeä, kasvakaa itse henkisesti vahvoiksi ja yrittäkää ymmärtää erilaisuutta. Onko osittain niin että kun katsotte äitejänne on kuin katsoisitte peilikuvaanne 30 vuoden kuluttua.



Ette ehkä tiedä mikä äitinne/isänne on sairastuttanut onko heidän lapsuudessaan ja nuoruudessaan tapahtunut jotain ikävää esim. insesti tai seksuaalinen hyväksikäyttö, väkivaltaa perheessä tai jotain muuta joka on traumatisoinut vanhempanne ja se puhkeaa esiin vuosikymmeniä myöhemmin mielenterveydellisinä ongelmina. Yksi mahdollinen syy naisilla on aiemmin tehty abortti jota ei psyyke sitten kestäkään myöhemmin, tällainen tapaus on meidän suvussamme.

olevia ihmisiä? Itse olen hyvin tietoinen äitini menneisyydestä Hän kun monesti siitä yritti minua lapsuudessa syyllistää, mutta entä sitten. Minulla on mielenterveysongelma nyt, koska hän kohteli minua huonosti. Toisin kuin hän minä hoidan itseäni, en häpeä puhua ongelmistani, enkä käytä ihmisiä terapeutteina koska sellaisia on ihan saatavilla jotka ammatikseen kuuntelee. En syyllistä lapsiani ongelmistani vaan tuen heitä kestämään elämää minun kanssani. Heille on kerrottu etteivät ole mitenkään vastuussa minusta toisaaltaan en minäkään käyttäydy holtittomasti koska olen lääkityksellä. Käyn normaalisti töissä ja hoidan kaikki velvollisuuteni. Kukaan ei huomaa minusta, että olen sairas, mutta en pelkää myöskään puhua siitä ja vastata kysymyksiin jotka esimerkiksi työtovereille tulee.



Mielenterveysongelmainen ei ole kyvytön tulemaan vastaan asioissa. Hän ei ole mistään tajuamaton lapsi vaan useinmiten aikuinen joka antaa hulluudelle vallan ja sulkee kaiken järjellisen ajattelun mielestään. On ihmisiä jotka oikein nautinnolla heittäytyvät sairastamaan ja tekevät mielenterveysongelmaisena oikein elämänuraa. He eivät haluakaan määritellä itseään minään muuna kuin "hulluna". He kieltäytyvät terapiasta tai ovat hoitovihamielisiä. Heillä ei ole aikomustakaan parantua saatika pohtia ongelmiaan järkevästi. Koska he eivät viitsi eikä halua parantua niin ongelmia pahennetaan tarttumalla pulloon tai huumeisiin aina kun elämä potkii. Sitten ihmetellään miksi hoito ei tehoa, vaikka kroppa on täynnä aineita jotka tekee kaikki lääkkeet tehottomiksi.

on paikka, mihin minä olen ajatellut mennä puhumaan ongelmista. Uskoisin, että vaikkapa jotain muuta sairautta sairautta potevaa voi olla helpompi ymmärtää ja tukea.



Oma äitin ei edes tajua olevansa henkisesti hakoteillä. Kautta vuosien syy kaikeen on ollut muissa ihmisissä. "Lapset ovat kylmiä ja tunteettemia". Hän on "joutunut" naimisiin alkoholistin kanssa (sekä kaikki muut ongelmaiset miehet) sen jälkeen. Sellaista ei kerta kaikkiaan kauan jaksa ilman oman psyyken romahtamista.

täällä uskomattomia jeesustelijoita. Kukaan jolla ei ole omakohtaista kokemusta, ei voi ymmärtää, eikä moralisoida. Pelasta itsesi ja lapsesi ja ota kunnon etäisyys äitiisi! Mielisairaus on kuin nielu, joka imaisee kaikki liian lähelle tulevat, joten älkää nyt kukaan täällä moralisoiko niitä jotka panevat välit poikki vanhempiinsa! Ammattiauttajille maksetaan mielisairauksien hoidosta, mutta lähiomaiset eivät ole siihen velvollisia. Ihmisellä on oikeus ja velvollisuus suojella itseään ja varsinkin lapsiaan!!!

52

Mutta eivät geenien kautta vaan kodin kautta. Mielenterveysongelmainen tuhoaa helposti omien lastensa psyykeen ja kierre on valmis. Minusta vastuullinen vanhempi nimenomaan katkaisee välit mielenterveysongelmaiseen sukulaiseen jos näkee että suhde on pahaksi lapselle.



Henkinen väkivalta perheessä on usein monen sukupolven perintö. Ainoa tapa saada se katki on että se joka tajuaa omat ongelmansa hakee niihin apua, ja se joka ei niitä tajua suljetaan pois lasten elämästä.