Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
En jaksa enää äidin mielenterveysongelmia. Olenko ihan kamala ihminen?
27.06.2008 |
Nyt olisi mukava pitää paljon yhteyttä kun olen saanut vauvan. Mutta kun koskaan ei tiedä millä tuulella äiti on. Joskus on vaan niin sekava ja jutut on pelkkää itsesäälissä rypemistä...Olen toki pahoillani hänen puolestaan, mutta minulla on omakin elämä ja pieni vauva ja ne omatkin murheet...Minulla ei ole koskaan ollut oikein muita sukulaisia, kun äiti on höyrypäissään katkaissut välit kaikkiin. Olenko ihan kamala, kun en halua häntä pilaamaan uutta elämääni?
Nyt meillä on kaken lisäksi kesällä tulossa iso perhejuhla, eikä mieheni suku tiedä mitään äidin ongelmista. Äiti valittaa nyt jo jatkuvasti siitä, miten kauheata on, kun hänen täytyy tulla paikalle, ja kuinka hän varmasti pilaa kaiken.
Haluaisin vain elää normaalia elämää ilman jatkuvaa ahdistusta äidin takia...
Kommentit (52)
Se on valtava prosessi ja sitä tehdessä ne lapset kärsii. Samaten siinä kerää itselleen ne mt-potilaan vihat, mikä voi kostautua nimenomaan lapsille.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
pakkohoitoon ihmisiä ei todellakaan helpolla saa, ei vaikka olisi aihetta. Ihmiset jaksavat joskus liian pitkään, eikä viranomaisrattaat pyöri rivakasti: apu voi tulla liian myöhään - tai mitä apua se enää silloin on, jälkiviisautta vain.
T: (paranoidisen) skitsofreenikon tytär
Mielenterveysongelmainen sairastuttaa kaikki ympäriltään. Minulla on mielenterveysongelmainen äiti. Sisko jäi eläkkeelle 19-vuotiaana ja itse olen häilynyt aikuisikäni hulluuden ja normaaliuden välillä. Isäni sairastui paniikkihäiriöön ja masennukseen.
Mielenterveysongelmaisen kanssa kadottaa rajan sairaan ja normaalin välillä varsinkin kun on lapsi. Itse olen joutunut lapsena usein ohjastamaan äitiäni sanomalla, että olen vielä lapsi ja sinun ongelmasi on sellaisia joita minun ei pitäisi tämän ikäisenä joutua pohtimaan. Joutuu kasvamaan henkisesti aikuiseksi liian aikaisin ja ruumis ja mieli ei enää pysy koossa samassa kropassa. Varsinkin harhainen vanhempi tekee elämästä vaikeaa karkoittamalla kaikki ystäväsi ja pakottamalla näkemään salaliittoja ja pahuutta kaikkialla.
jos äiti on hylännyt sinut ihan kirjaimellisesti sata ja viisisata kertaa, oma henkesi lon ollut satoja kertoja vaarassa, siitä huolimatta olet yrittänyt ymmärtää ja vielä kerran ymmärtää, ilman mitään vaikutusta. Luhistut henkisesti monmta kertaa ja äitisi vaan jatkaa elämäntapaasi ja hörhöilyjänsä!
Älkää ikinä sanoko sellaisesta mitään, mitä ette ole itse kokenut. kukaan teistä ei tiedä mitä minulle on tapahtunut ja kuinka paljon olen niistä kärsinyt.
Sellainen joka ei ole elänyt mielenterveysongelmaisen lähiomaisen kanssa, ei tiedä asiasta yhtään mitään ja vaikka olisikin, toisen perheen tilanne voi olla tuhat kertaa pahempi kuin sinun!
Ja äidin hylkääminen ei ole mikään tabu tai ehdottomasti paheksuttava asia, on tilanteita jossa se on pakko tehdä, että edes itse jää henkiin, huomatkaa vain että jää henkiin kaikkine niiden traumojen kanssa!
Olet vahva kun olet tehnyt tuon päätöksen! Hyvä! Parempi pienelle lapsellesikin. Onhan se todella iso harmi kun ei "voi" olla tekemisissä läheisen sukulaisen kanssa mutta joissakin tapauksissa se on vain kaikille parhaaksi.
Tiedän että se on hankalaa mutta kannatta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Voisitko itse ottaa heihin yhteyttä ja solmia uudestaan sukulaissuhteet? Minusta se olisi hyvä juttu ja he varmasti ilahtuisivat.
Jokainen tietää, että kun saa itse lapsen, tällaiset asiat tulevat yht'äkkiä tärkeiksi. Uskon, että sukulaisesi ymmärtäisivät oikein hyvin, kun kertoisit, että saatuasi lapsen aloit kaivata sukua ympärillenne, ja sen takia otit yhteyttä.
Voisit myös kertoa, että lapsena et ymmärtänyt äitisi sairautta / tilannetta, ja olet vasta aikuisena nähnyt tilanteen selvästi.
Isän puoleinen sukusi voisi olla tukenasi ja auttaa sinua jaksamaan myös äitiäsi.
täällä onkin aiheesta juteltu kovasti kun olin pois. Jännä huomata että meitä skitsofreenikkojen tyttäriä on useampikin.
Mullakin olis paljon kerrottavaa omasta lapsuudestani ja koko tähän astisesta elämästäni sairaan/sairaiden vanhempien lapsena. olen nyt 34v. ja skitsofreeninen äitini kuoli 2 vuotta sitten, mutta jäljelle jäi raunio isä joka kaikesta johtuen itsekin masentui, ja oireilee nykyisin entistä enemmän.
Voin kertoa että raskasta on ollut ja on edelleen. (olen ainoa lapsi)
Vaan ihmeen kaupalla olen itse selvinnyt terveenä.
Mä hoidin oman äitini hänen loppuunsa asti. Kuoli 56 vuotiaana. Niin hyvä ja ihana ihminen, mutta sairaus teki tehtävänsä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
tämä maa on täynnä alkoholisti-, huume- ja mielenterveysongelmaisten lapsia, jotka hoitavat vanhempiaan. Ihan pienestä pitäen. Viisivuotiaat tiskaavat, sitäkin nuoremmat keräävät pullot kasseihin, isommat laskevat lompakosta onko varaa laskuihin.
Minäkään en aina jaksaisi mutta äidin rakkaus on rajaton. Perheneuvolassa käyn välillä purkautumassa ja taas sitä jaksaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Patenttiratkaisua en tiedä, minua on kuitenkin helpottnut se että sisaruksia löytyy. Ollaan noin pystytty jakamaan vastuuta äidistä ja se kenellä itsellään on voimat vähissä on saanut ottaa rauhassa etäisyyttä ilman että äitiä on hylätty. Ollaan myös voitu tukea toisiamme ja käydä yhdessä läpi näitä asioita, ymmärretty miksi jotkut lapsuuden asiat menivät niin kuin menivät.
meillä siis äiti on kärsinyt tuosta masennuksestaan jo lapsuudestamme asti, vaikka hoitoon hakeutui vasta kun lähentelimme aikuisikää. kulissit olivat aina pystyssä ja lapsista pidettiin huolta, meillä oli puhtaat hienot vaattteet, kaunis koti, hyvät ruuat, harrastukset ym. Äiti kuitenkin suoritti kokoajan ja oli pinna kireällä, pahimpana muistan hänen negatiivisen asenteen kaikkeen ja kaikkiin. Lapsena jo ihmettelin kun kuulin äidin haukkuvan niin sukulaiset kuin omat "ystävänsäkin", ilman isää ja tiivistä sukua mekin olisimme varmasti jääneet eristetyiksi. Lisäksi vieläkin kuulen korvissani äidin hokevan kuinka sai luopua kaikesta lasten takia ja sen ikuisen katkeruuden niitä naisia kohtaan joiden elämäämn kuului muitakin. Ja herraisä jos joku tuntui nauttivan elämästä, sehän se vasta syntiä oli...
Näin muutamia muistojani. Nykyään äitini on ollut jo useamman vuoden sairaseläkkeellä masennuksensa takia ja vointi vaihtelee huonosta vieläkin huonompaan, välissä ns neutraaleita hetkiä jolloin saattaa pystyä vaikak viettämään aikaa lastelasten kanssa, nauramaankin. Pian kuitenkin saa kuulla kuinka paljon tuokin vei häneltä voimia.
Tärkeintä on yrittää katkaista ketju. Omat lapset ovat tärkeämpiä kuin mt-äiti vaikka tämä syyllistäisi ja olisi marttyyri. On tärkeää, että ei anna äidin mielialan vaikuttaa omaansa. Etäisyyttä, ulkopuolisuutta tarvitaan, vaikka se ikävältä kuulostaakin. Karski asenne mieluummin kuin sääli. Kaikkiin juttuihin ei voi mennä mukaan.
Itselläni auttoi terapia opiskeluaikana, ja se että myöhemmin olen voinut tuttavilleni näistä asioista jutella. Lapsena kun yritti olla lojaali ja salailla perheen ongelmia. Oman äitini masennus- ja ahdistusongelmat olivat pahimmillaan n. 35 vuotta (mihin ajoittui koko lapsuus- ja nuoruusikäni). Nyt lääkitys on hänellä kohdallaan, mieliala samoin (joten toivoa on muillakin).
Ollaan ylpeitä itsestämme, mielenterveysongelmaisen äidin lasten kohtalo on kova, mutta olemme selvinneet. Yritetään suojata omaa mielenterveyttämmme.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Puhuu lapsille (perättömiä) pahoja juttuja muista ihmisistä, haukkuu, vähättelee, lupaa ja rikkoo lupauksiaan, huutaa ja kiroaa.
On aika sinisilmäistä uskoa että henkistä väkivaltaa käyttävän voisi laittaa pakkohoitoon, tai että vain fyysinen väkivalta vahingoittaa lapsia.
Nämä jos-juttut kuuluvat tänne nettipalstoille. Ei oikeassa elämässä valita läheisten välillä. Jos äitisi on oikesti ihan vaarallinen niin hommaa nyt hyvä ihminen hänet pakkohoitoon!
Ymmärrän täysin tunteesi. Olen itsekin ollut lähellä omaa romahtamista, kun liikaa yritin ja yritin auttaa äitiäni...odotin esikoista ja edelleen tuntuu siltä että äitini riisti minulta lähes kaiken odotuksen ilon ym. omilla tempauksillaan. Toki, tiettyyn rajaan asti ymmärrän ja yritän auttaa, mutta se oma jaksaminen tulee jossain vaiheessa vastaan.
Ihan kokonaan välien katkaisemista en suosittele, mutta etäisyyttä voi ja pitää ottaa jos itse ei enää jaksa.
Eikä tarvitse "jeesustella" ellei ole mitään omakohtaista kokemusta asiasta.
Kyllä se on pakko valita se oma mies ja lapsi siinä vaiheessa, kun huomaa että omat "auttamisvoimavarat" häviävät tyystin äidin aiheuttamaan stressiin. Oli sitten sairas tai mitä hyvänsä. (meillä sekoittui vielä lääkeriippuvuus soppaan..)
Nykyään osaan jo aika hyvin "suodattaa" äidin sanomisia, ja välit ovat ihan hyvät..kunhan en liikaa tuo omia milipiteitäni esille..
Ja pakkohoitoon ei tässä maassa ketään juuri saa, vaikka tarve olisi.
Tsemppiä ap:lle.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kuinka yksin sitä jäisikään. On se kumma jos syöpään tai muuhun fyysiseen sairauteen sairastuu niin kyllä läheiset tukee mutta mielenterveysongelmaiset jäävät totaalisen yksin.
Hakekaa tukea jaksamiseen mutta älkää jättäkö sairasta ihmistä yksin.
Mielenterveysongelmat on tarttuva syöpä.
Kuinka yksin sitä jäisikään. On se kumma jos syöpään tai muuhun fyysiseen sairauteen sairastuu niin kyllä läheiset tukee mutta mielenterveysongelmaiset jäävät totaalisen yksin.
Hakekaa tukea jaksamiseen mutta älkää jättäkö sairasta ihmistä yksin.
Kuinka yksin sitä jäisikään. On se kumma jos syöpään tai muuhun fyysiseen sairauteen sairastuu niin kyllä läheiset tukee mutta mielenterveysongelmaiset jäävät totaalisen yksin.
Hakekaa tukea jaksamiseen mutta älkää jättäkö sairasta ihmistä yksin.
Sinuna olisin hiljaa ja pitäisin tyhmät mielipiteeni itselläni! Vituttaa tuollaiset tyhjäpäät!!!
Sehän se rankkaa onkin, että äiti on äiti aina, vaikka mitä tekisi ja sanoisi..
Minäkin varmaan kauhistelisin, miten voi noin sanoa ja ajatella omasta äidistään, ellei minulla olisi omakohtaisia kokemuksia siitä, miten hirvittävän rankkaa mielenterveysongelmat ovat myös läheisille.
Ajattelen minäkin että jos äitini olisi ollut "vain" masentunut (alakuloinen,itkuinen, sängyssä maaten..) olisi ollut helpompi olla tukena. Mutta kun siihen liittyy niin paljon muutakin. Kun läheiset yleensä saa sen kaiken "saastan" päälleen.. Haukkumista, solvauksia, raivoa.. Yrittää auttaa parhaansa mukaan, minäkin silloin raskaana ja sitten pikkulapsen äitinä vielä, sain rynniä mihin vuorokaudenaikaan tahansa ruokakasseja viemään (silloinkin kun olin hoitovapaalla, ja tulot sen mukaiset..), apteekkiin hakemaan lisää diapameja ja mitä milloinkin. Silti tuli lähes joka kerta päin naamaa, miten paskoja me läheiset olemme ja kukaan ei äidistä välitä. Vaikka kotona mies todisti miten itkin silmät päästäni sitä ahdistusta, kun olin niin huolissani ja stressaantunut tilanteesta.
Apuakaan ei noin vain saa, todellakaan. Potilaan täytyy itse haluta hoitoon, piste. Jos ei halua, tai itse ymmärrä vaatia hoitoa, niin voi voi. Ja siinä tilanteessa oleva ihminenhän ei pysty tekemään kovin suuria päätöksiä, vaan läheiset sen näkee, että pakko olisi päästä hoitoon, mutta ei se niin vaan käy.
Ja jos sitten hoitoon pääseekin, niin sitten ei omaisille anneta mitään tietoja, koska tässä tulee sitten vastaan vaitiolovelvollisuusasiat.. Ja masentunut taas ei välttämättä kerro mitään, koska kaikki läheiset ovat niin ilkeitä ja välinpitämättömiä......
Auta siinä sitten.
Minäkin soittelin lääkäreitä ja terapeutteja läpi, kun olin jo niin epätoivoinen, että mitä helvettiä tekisin.. :(
Luojan kiitos, meillä tilanne on rauhoittunut noista ajoista paljon. Suhde äitiin ei varmaan palaa "normaaliksi" ikinä..jotain tuhoutui tuon pahimman tilanteen aikana, valitettavasti. Äitini on luonteeltaankin aikas hankala välillä, ei kaikki sairaudesta johdu. Olen oppinut aika hyvin jo suodattamaan, ja myöskin vetäytymään silloin kun huomaan että on ärripurri-vaihe päällä. Itsesuojeluvaistoa. Muuten olen itse hoidon tarpeessa, ellen etäisyyttä ota. Ja tärkein oivallus on se, että MINÄ EN OLE VASTUUSSA toisen ihmisen elämästä. Vaikka ihminen on kuinka masentunut, sairas, lääkeriippuvainen, hän on kuitenkin loppujenlopuksi itse vastuussa elämästään.
Tukea voin jaksamisen mukaan, mutta ei enää niin että olen itse hermorauniona...minun täytyy laittaa etusijalle oma perheeni, niin se vaan on.
Se piti vielä lisätä, että täytyy muistaa että nämä mielenterveysongelmat eivät ole mikään parin kuukauden sairasteluvaihe. Vaan kun sitä jatkuu vuodesta toiseen..niin jossain vaiheessa todellakin se läheisenkin jaksaminen loppuu.
Kuvaisin ehkä sanalla "luonnevika". Mitenkäs sellaisen kanssa pitäisi toimia? Saako välit pistää poikki vai pitääkö kaikki kakka vaan kestää ja ottaa näyrästi vastaan?
Entä miten sen erottaa "mielenterveysongelmasta"?
Alue: Aihe vapaa
Nämä jos-juttut kuuluvat tänne nettipalstoille. Ei oikeassa elämässä valita läheisten välillä. Jos äitisi on oikesti ihan vaarallinen niin hommaa nyt hyvä ihminen hänet pakkohoitoon!