Lue keskustelun säännöt.
19v, poikaystävän kosinta mietityttää
Lumi
18.10.2015 |
Eli moikka kaikille, kokeilempa tätä koko Suomen ilmaista terapiapalstaa (vaikka aika kipakkaakn ohjeistusta tuntuu välillä tulevan kun ketjuja selaa.. :D) ja avaudun teille vanhemmille ja viisaammille naisille. Erityisen kiva olisi kuulla muiden elämänkokemuksia/miten tilanteessa on edetty.
Olen 19-vuotias nainen ja opiskelen ensimmäistä vuotta yliopistossa. Olen vasta parin kkn opiskelun jälkeen alkanut vahvasti tuntemaan, ettei ala tulekaan olemaan omani/ei kiinnosta minua lainkaan. Pikemminkin hain sisään vanhempien painostuksesta/en halunnut jäädä ajelehtimaan/en tiennyt, että mikä sitten olisi edes kiinnostanut. Tämän alan opiskelu pelkän ns. statuksen tai mahd. kovan palkan takia tuntuu kurjalta ja olo on ehkä vähän tyhjä.
Emiten hämmentää ja ahdistaakin kuitenkin se, että 1,5v aikainen poikaystäväni kosi minua viime viikolla. Hän oli järkännyt ja nähnyt paljon vaivaa, tilanne oli todella romanttinen ja kaikki oli ns. täydellistä, poikaystävä puhui kauniisti. Olin todella otettu, mutta tunsin, ettei kieltäytyminen tavallaan ollut vaihtoehto edes, se olisi ollut niin suuri loukkaus..Omituisinta on se, ettemme ole edes puhuneet/naimisiinmenosta muuten kuin"söpöilynä" sängyssä makoillessa. En lainkaan ymmärrä, mistä yhtökkiä tämä kiire tuli. Poikaystäväni on 23v ja käy neljättä vuotta yliopistoa, nyt käy jo hyvässä työssä opintojen ohella. On ns. kunnon mies. Ei juo lähes lainkaan, örvellä kavreidensa kanssa, on fiksu, hauska, kivannäköinen, eläin-ja lapsirakas, "hyvästä" perheestä jne. Paperilla täydellinen, ja
Kommentit (35)
anteeksi, lähti vahingossa No mutta liian aikaisin.
Niin siis paperilla täydellinen. Kuitenkin jokin painaa, jokin mihin en osaa sormella osoittaa, mutta siellä se on. Ensinnäkin, ikäni. Poikaystävä ehdoitti jo ensi vuoden kesäksi häitä. Olin 20v morsian. Edes mummoni eivät ole menneet niin nuorina naimisiin. Äitini meni 32-vuotiaana. En ole itse IKINÄ ajatwllut olevani nuori morsian. Meilöä ei ole mitään loogista pakkoa, esim. uskontoa pakottamassa aikaisin avioitumista. En usko olevani kypsä. Koen olevani hukassa 80% ajasta. En tiedä kuka olen täysin. Voiko ihminen täysin kasvaa itsekseen, jos sitoutuu näin nuorena?
Toiseksi, mielessä on ollut paljon ajatus ulkomaille opiskelemaan lähdöstä (koko tutkinto). Olen kypsytellyt asiaa oikeastaan jo n. 2 vuotta, ja siksi koenkin, että tämä opiskeluratkaisu oli ns. hätävaihtoehto ja helppo, turvallinen valinta. Uskoisin pääseväni sisään. Ajatus saa minut kiihtymään ja innostumaan huomattavasti enemmän kuin naimisiinmeno. Yksi syy miksen uskaltanut repäistä jo viime vuonna oli poikaystävä, ja se, että molemnat tiesimme, ettei niin pitkä etäsuhde ole vaihtoehto.
Kolmanneksi: En tiedä onko tämä tosirakkautta. Siis sellaista hengästyttävää, huumaavaa loppuelämän rakkautta. Toisaalta en tiedä onko sellaista edes olemassakaan. Entä jos päästän parhaan ikinä menemään. Meillä on myös pari hiemAn hiertävää seikkaa, jotka saattaisi pitkässä juoksussa ärsyttää esim. poliittiset mielipiteet.
En ymmärrä mikä kiire tässä on. Oon jotenkin hirveen hämmentynyt ja mietin kokoajan asiaa, mutta en pääse mihinkään ratkaisuun.Poikaystävä oli eilen alakuloinen kun sanoin, etten halua julkaista asiaa facebookissa/etten ole vielä kertonut asiasta vanhemmilleni. Jotenkin vetkuttelen sitä. En tiedä miksi.
Pää pyörii tuhatta ja sataa. Jos täällä on jotain elämänpyörittämiä daameja, jotka voisivat jakaa omia näkemyksiään se jelppisi. Jotenkin haluan avata tätä asiaa ja ulkopuolisen näkemys voisi olla tervetullut.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Asutteko yhdessä?
Me menimme kihloihin siinä vaiheessa, kun muutettiin avoliittoon. Olin tuolloin 21 ja mies 22 v. Yliopisto-opinnot vasta melko alkuvaiheessa. Naimisiin mentiin sitten vasta 10 v. myöhemmin :)
Kihlohin menosta oli ollut puhetta eli se ei yllätyksenä tullut.
Ei asuta yhdessä, se olisi kyllä suunnitelmissa..
Sori hirveen pitkä avautuminen ja paaljon kirjotusvirheitä, jotenkin könnykkö sekoilee.
Vierailija kirjoitti:
anteeksi, lähti vahingossa No mutta liian aikaisin.
Niin siis paperilla täydellinen. Kuitenkin jokin painaa, jokin mihin en osaa sormella osoittaa, mutta siellä se on. Ensinnäkin, ikäni. Poikaystävä ehdoitti jo ensi vuoden kesäksi häitä. Olin 20v morsian. Edes mummoni eivät ole menneet niin nuorina naimisiin. Äitini meni 32-vuotiaana. En ole itse IKINÄ ajatwllut olevani nuori morsian. Meilöä ei ole mitään loogista pakkoa, esim. uskontoa pakottamassa aikaisin avioitumista. En usko olevani kypsä. Koen olevani hukassa 80% ajasta. En tiedä kuka olen täysin. Voiko ihminen täysin kasvaa itsekseen, jos sitoutuu näin nuorena?
Toiseksi, mielessä on ollut paljon ajatus ulkomaille opiskelemaan lähdöstä (koko tutkinto). Olen kypsytellyt asiaa oikeastaan jo n. 2 vuotta, ja siksi koenkin, että tämä opiskeluratkaisu oli ns. hätävaihtoehto ja helppo, turvallinen valinta. Uskoisin pääseväni sisään. Ajatus saa minut kiihtymään ja innostumaan huomattavasti enemmän kuin naimisiinmeno. Yksi syy miksen uskaltanut repäistä jo viime vuonna oli poikaystävä, ja se, että molemnat tiesimme, ettei niin pitkä etäsuhde ole vaihtoehto.
Kolmanneksi: En tiedä onko tämä tosirakkautta. Siis sellaista hengästyttävää, huumaavaa loppuelämän rakkautta. Toisaalta en tiedä onko sellaista edes olemassakaan. Entä jos päästän parhaan ikinä menemään. Meillä on myös pari hiemAn hiertävää seikkaa, jotka saattaisi pitkässä juoksussa ärsyttää esim. poliittiset mielipiteet.
En ymmärrä mikä kiire tässä on. Oon jotenkin hirveen hämmentynyt ja mietin kokoajan asiaa, mutta en pääse mihinkään ratkaisuun.Poikaystävä oli eilen alakuloinen kun sanoin, etten halua julkaista asiaa facebookissa/etten ole vielä kertonut asiasta vanhemmilleni. Jotenkin vetkuttelen sitä. En tiedä miksi.
Pää pyörii tuhatta ja sataa. Jos täällä on jotain elämänpyörittämiä daameja, jotka voisivat jakaa omia näkemyksiään se jelppisi. Jotenkin haluan avata tätä asiaa ja ulkopuolisen näkemys voisi olla tervetullut.
En menisi missään tapauksessa 20 v. iässä naimisiin.
Itse olin ainakin 19-vuotiaana AIVAN eri ihminen kuin nyt 27-vuotiaana. Olet vielä virallisesti teini ja sellaisessa elämänvaiheessa, että avioituminen kuulostaa aika huonolta vaihtoehdolta. Olisi hyvä saada edes jotain suuntaa opinnoille ja tulevaisuudelle ennen avioitumisjuttujen miettimistä. Millä rahalla ajattelitte mennä naimisiin? Mitä jos lähdetkin opiskelemaan alaa, jonka työllistyminen on rajattu maantieteellisesti vain tietylle alueelle (esim. joku meribiologia tai vastaava) eikä poikaystäväsi/miehesi ole valmis muuttamaan mukana?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
anteeksi, lähti vahingossa No mutta liian aikaisin.
Niin siis paperilla täydellinen. Kuitenkin jokin painaa, jokin mihin en osaa sormella osoittaa, mutta siellä se on. Ensinnäkin, ikäni. Poikaystävä ehdoitti jo ensi vuoden kesäksi häitä. Olin 20v morsian. Edes mummoni eivät ole menneet niin nuorina naimisiin. Äitini meni 32-vuotiaana. En ole itse IKINÄ ajatwllut olevani nuori morsian. Meilöä ei ole mitään loogista pakkoa, esim. uskontoa pakottamassa aikaisin avioitumista. En usko olevani kypsä. Koen olevani hukassa 80% ajasta. En tiedä kuka olen täysin. Voiko ihminen täysin kasvaa itsekseen, jos sitoutuu näin nuorena?
Toiseksi, mielessä on ollut paljon ajatus ulkomaille opiskelemaan lähdöstä (koko tutkinto). Olen kypsytellyt asiaa oikeastaan jo n. 2 vuotta, ja siksi koenkin, että tämä opiskeluratkaisu oli ns. hätävaihtoehto ja helppo, turvallinen valinta. Uskoisin pääseväni sisään. Ajatus saa minut kiihtymään ja innostumaan huomattavasti enemmän kuin naimisiinmeno. Yksi syy miksen uskaltanut repäistä jo viime vuonna oli poikaystävä, ja se, että molemnat tiesimme, ettei niin pitkä etäsuhde ole vaihtoehto.
Kolmanneksi: En tiedä onko tämä tosirakkautta. Siis sellaista hengästyttävää, huumaavaa loppuelämän rakkautta. Toisaalta en tiedä onko sellaista edes olemassakaan. Entä jos päästän parhaan ikinä menemään. Meillä on myös pari hiemAn hiertävää seikkaa, jotka saattaisi pitkässä juoksussa ärsyttää esim. poliittiset mielipiteet.
En ymmärrä mikä kiire tässä on. Oon jotenkin hirveen hämmentynyt ja mietin kokoajan asiaa, mutta en pääse mihinkään ratkaisuun.Poikaystävä oli eilen alakuloinen kun sanoin, etten halua julkaista asiaa facebookissa/etten ole vielä kertonut asiasta vanhemmilleni. Jotenkin vetkuttelen sitä. En tiedä miksi.
Pää pyörii tuhatta ja sataa. Jos täällä on jotain elämänpyörittämiä daameja, jotka voisivat jakaa omia näkemyksiään se jelppisi. Jotenkin haluan avata tätä asiaa ja ulkopuolisen näkemys voisi olla tervetullut.
Vanha neuvo, mutta oli ensimmäinen ajatukseni: kuuntele sydäntäsi!
Sanot että et ole vielä valmis.
Perustelit asiaa jo itsekin, sinun tulee ensin tietää kuka olet itse.
Terveisin 18-vuotiaana kihloihin ja 25-vuotiaana naimisiin mennyt, nyt 30v yhden vauvan äiti ja "elämänpyörittämä daami".
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kannattaa varmaan ihan suoraan sanoa poikaystävälle että et oo vielä valmis olemaan kihloissa tai menemään naimisiin, varmasti tuntuu hankalalta "loukata" toista mutta ihan varmasti parempi avata suu nyt, eikä sitten ku häät on seuraavalla viikolla.
Oot kuitenkin sen verran nuori, että vaikka se sitten osoittautuiski tosirakkaudeksi niin teillä on vaikka kuinka paljon aikaa mennä kihloihin niin että kumpikin on 100% varmasti mukana, tai sitten pitkittää kihlausta ja mennä naimisiin vaikka parin vuoden päästä.
Olet elämäsi käännekohdassa ja tekemässä suuria loppuelämääsi vaikuttavia päätöksiä. Aikalisä, on vastaukseni lyhyesti ja ytimekkäästi. Oletko puhunut näistä opiskeluasioista poikaystäväsi kanssa? Tietääkö hän ahdistuksesi ja muutoshalusi? Missään olosuhteissa en suosittele häitä ensi kesäksi! Opiskelet ja ehkä valmistaudut uuteen pääsykokeeseen tulevan talven ja kevään aikana, et tee hääsuunnitelmia. Juttele kaikesta poikaystäväsi kansssa. Hänessä ei ole mitään syytä tai vikaa, hän on vain eri vaiheessa elämässään.
t. Kahden tyttären äiti 50 v.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
anteeksi, lähti vahingossa No mutta liian aikaisin.
Niin siis paperilla täydellinen. Kuitenkin jokin painaa, jokin mihin en osaa sormella osoittaa, mutta siellä se on. Ensinnäkin, ikäni. Poikaystävä ehdoitti jo ensi vuoden kesäksi häitä. Olin 20v morsian. Edes mummoni eivät ole menneet niin nuorina naimisiin. Äitini meni 32-vuotiaana. En ole itse IKINÄ ajatwllut olevani nuori morsian. Meilöä ei ole mitään loogista pakkoa, esim. uskontoa pakottamassa aikaisin avioitumista. En usko olevani kypsä. Koen olevani hukassa 80% ajasta. En tiedä kuka olen täysin. Voiko ihminen täysin kasvaa itsekseen, jos sitoutuu näin nuorena?
Toiseksi, mielessä on ollut paljon ajatus ulkomaille opiskelemaan lähdöstä (koko tutkinto). Olen kypsytellyt asiaa oikeastaan jo n. 2 vuotta, ja siksi koenkin, että tämä opiskeluratkaisu oli ns. hätävaihtoehto ja helppo, turvallinen valinta. Uskoisin pääseväni sisään. Ajatus saa minut kiihtymään ja innostumaan huomattavasti enemmän kuin naimisiinmeno. Yksi syy miksen uskaltanut repäistä jo viime vuonna oli poikaystävä, ja se, että molemnat tiesimme, ettei niin pitkä etäsuhde ole vaihtoehto.
Kolmanneksi: En tiedä onko tämä tosirakkautta. Siis sellaista hengästyttävää, huumaavaa loppuelämän rakkautta. Toisaalta en tiedä onko sellaista edes olemassakaan. Entä jos päästän parhaan ikinä menemään. Meillä on myös pari hiemAn hiertävää seikkaa, jotka saattaisi pitkässä juoksussa ärsyttää esim. poliittiset mielipiteet.
En ymmärrä mikä kiire tässä on. Oon jotenkin hirveen hämmentynyt ja mietin kokoajan asiaa, mutta en pääse mihinkään ratkaisuun.Poikaystävä oli eilen alakuloinen kun sanoin, etten halua julkaista asiaa facebookissa/etten ole vielä kertonut asiasta vanhemmilleni. Jotenkin vetkuttelen sitä. En tiedä miksi.
Pää pyörii tuhatta ja sataa. Jos täällä on jotain elämänpyörittämiä daameja, jotka voisivat jakaa omia näkemyksiään se jelppisi. Jotenkin haluan avata tätä asiaa ja ulkopuolisen näkemys voisi olla tervetullut.
En menisi missään tapauksessa 20 v. iässä naimisiin.
Älä missään nimessä mene naimisiin. Ennen kuin olette asuneet saman katon alla vähintään pari vuotta.
#8
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
anteeksi, lähti vahingossa No mutta liian aikaisin.
Niin siis paperilla täydellinen. Kuitenkin jokin painaa, jokin mihin en osaa sormella osoittaa, mutta siellä se on. Ensinnäkin, ikäni. Poikaystävä ehdoitti jo ensi vuoden kesäksi häitä. Olin 20v morsian. Edes mummoni eivät ole menneet niin nuorina naimisiin. Äitini meni 32-vuotiaana. En ole itse IKINÄ ajatwllut olevani nuori morsian. Meilöä ei ole mitään loogista pakkoa, esim. uskontoa pakottamassa aikaisin avioitumista. En usko olevani kypsä. Koen olevani hukassa 80% ajasta. En tiedä kuka olen täysin. Voiko ihminen täysin kasvaa itsekseen, jos sitoutuu näin nuorena?
Toiseksi, mielessä on ollut paljon ajatus ulkomaille opiskelemaan lähdöstä (koko tutkinto). Olen kypsytellyt asiaa oikeastaan jo n. 2 vuotta, ja siksi koenkin, että tämä opiskeluratkaisu oli ns. hätävaihtoehto ja helppo, turvallinen valinta. Uskoisin pääseväni sisään. Ajatus saa minut kiihtymään ja innostumaan huomattavasti enemmän kuin naimisiinmeno. Yksi syy miksen uskaltanut repäistä jo viime vuonna oli poikaystävä, ja se, että molemnat tiesimme, ettei niin pitkä etäsuhde ole vaihtoehto.
Kolmanneksi: En tiedä onko tämä tosirakkautta. Siis sellaista hengästyttävää, huumaavaa loppuelämän rakkautta. Toisaalta en tiedä onko sellaista edes olemassakaan. Entä jos päästän parhaan ikinä menemään. Meillä on myös pari hiemAn hiertävää seikkaa, jotka saattaisi pitkässä juoksussa ärsyttää esim. poliittiset mielipiteet.
En ymmärrä mikä kiire tässä on. Oon jotenkin hirveen hämmentynyt ja mietin kokoajan asiaa, mutta en pääse mihinkään ratkaisuun.Poikaystävä oli eilen alakuloinen kun sanoin, etten halua julkaista asiaa facebookissa/etten ole vielä kertonut asiasta vanhemmilleni. Jotenkin vetkuttelen sitä. En tiedä miksi.
Pää pyörii tuhatta ja sataa. Jos täällä on jotain elämänpyörittämiä daameja, jotka voisivat jakaa omia näkemyksiään se jelppisi. Jotenkin haluan avata tätä asiaa ja ulkopuolisen näkemys voisi olla tervetullut.
En menisi missään tapauksessa 20 v. iässä naimisiin.
Älä missään nimessä mene naimisiin. Ennen kuin olette asuneet saman katon alla vähintään pari vuotta.
#8
Piti lainata toista viestiä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
No siis, just noita köytännön asioita mitä en ole osannut ilmaista miehelle kun olen vaatinut, että meidön pitää nyt puhua tästä ilman tunteita ja romantiikkaa, vaan kylmän rauhallisesti (esim. lasten kasvatus, asuminen,mitö niitä nyt onkaan, tuleeko edes lapsia ääää kaikki) ja miehellä on enemmän sellanen happy go lucky "kyllö ne matkalla selvitetään" meininki.Ja miehen ja mun rahalla. Häät olisivat luonnollisesti vaatimattomat ja pienet, mikä on fine en koskaan mistään törsäämisprinsessameiningistä ole haaveillutkaan.
Vierailija kirjoitti:
Itse olin ainakin 19-vuotiaana AIVAN eri ihminen kuin nyt 27-vuotiaana. Olet vielä virallisesti teini ja sellaisessa elämänvaiheessa, että avioituminen kuulostaa aika huonolta vaihtoehdolta. Olisi hyvä saada edes jotain suuntaa opinnoille ja tulevaisuudelle ennen avioitumisjuttujen miettimistä. Millä rahalla ajattelitte mennä naimisiin? Mitä jos lähdetkin opiskelemaan alaa, jonka työllistyminen on rajattu maantieteellisesti vain tietylle alueelle (esim. joku meribiologia tai vastaava) eikä poikaystäväsi/miehesi ole valmis muuttamaan mukana?
Jos epäröit et ole valmis! Kerro poikaystävällesi haaveistasi ym ja selvitä mitä hän haluaa elämältään, jos suunitelmat ei sovi yhteen niin älä nyt ainakaan naimisiin mene! Ulkomaille opiskelemaan menoa ei ainakaan miehen takia kannata jättää välistä, voin luvata että se tulis harmittamaan!!😉
Sisältö jatkuu mainoksen alla
^ Eikö se matka ole aika ennen avioliittoa? Miehesi tuntuu olevan ihan pilvilinnoissa vailla kosketuspohtaa tosielämään. Mikä kiire hällä on naimisiin? Monet asiat ovat vielä selvästi puhumatta (lapset yms.) ja yhteisasumistakaan ette ole kokeilleet. Mielestäni ette tunne toisianne tarpeeksi hyvin päättääksenne, olisiko sellainen pikkuasia kuin toivottavasti loppuelämän kestävä avioliitto paikallaan.
Ei tuossa muu auta kuin sanoa ettet ole valmis. Olet vasta kasvanut kodista ulos, poikaystäsi on jo ehtinyt ottaa välimatkaa lapsuuteen reippaasti enemmän. Älä tee mitään vastoin tunteitasi, se tulee kostautumaan. Ei naimisiin voi mennä vaan siksi että toinen oli nähnyt vaivaa tai et halua loukata häntä. Mene naimisiin sitten kun tiedät että todella haluat jakaa elämäsi sen ihmisen kanssa. Tuossa vaiheessa tärkeintä on opiskelu, etsi se oma ala tai lähde vaikka vapaaehtoistöihin vuodeksi ulkomaille. Mahdollisuuksia on monia. Olen itse 19v pojan äiti, on tosin ollut jo vuoden kihloissa ja asuvat yhdessä mutta ovat samanikäisiä ja aloittanet yliopisto-opinnot juuri nyt. Naimisiin tuskin menevät vuosiin. Rakenna oma elämäsi ensin niin ettet ole riippuvainen miehestä taloudellisestikaan. Yhteiselämä ei ole mitään huumaa joten sen takia ei kannata skipata hyvää miestä. Romantiikkaa voi saada arkeen pienillä teoilla ja eleillä. Poliittiset ym mielipiteet ovat pikkujuttuja, ette ole yksi ja sama ihminen vaan kaksi erillistä joilla on erilaiset näkemykset asioista. Olisi hyvä lähteä katsastamaan vähän maailmaa vaikka vapaaehtoistyön puitteissa, tapaat siellä samanikäisiä nuoria eri puolilta maailmaa. Työni puolesta olen tutustunut Suomessa näihin nuoriin ja heistä on ikäerosta huolimatta tullut myös minun hyviä ystäviäni. Naimisiin ei tosiaan ole mikään kiire. Tuossa kohden tuo ikäero on aika painava. Sinun elämäsi on sinun elämäsi, tee sillää mitä tahdot, älä sitämitä muut tahtovat sinun tekevän.
Mahdollisuuksia ulkomaille:
esim.
Vierailija kirjoitti:
^ Eikö se matka ole aika ennen
avioliittoa? Miehesi tuntuu olevan ihan pilvilinnoissa vailla kosketuspohtaa tosielämään. Mikä kiire hällä on naimisiin? Monet asiat ovat vielä selvästi puhumatta (lapset yms.) ja yhteisasumistakaan ette ole kokeilleet. Mielestäni ette tunne toisianne tarpeeksi hyvin päättääksenne, olisiko sellainen pikkuasia kuin toivottavasti loppuelämän kestävä avioliitto paikallaan.
Hetkonen, mikä matka? :D En oikeen tiedä mikä kiire miehellä on, itse on kyllä ilmaissut, että tietää mun olevan hänen elämänsä rakkaus ja parasta mitä voisi käydä olisi meidän yhteinen tulevaisuus, "tietää haluavansa mut" ja aikoo tehdä kaikkensa, että yhteiselo onnistyisi. Miehen vanhemmat meni 24v ja 20v naimisiin, ovat yhä hulluina toisiinsa, ovat siis akateemisesti koukutettuja ja ns. normaaleja (ei mitään hihhuleita tms). Mies on vaan sellanen parisuhdeihminen ja voisin hyvin uskoa olevan tasapainoinen ja hyvä elämänkumppani. Niin kamalalta kun tää tuntuukin kirjoittaa niin.. Musta tuntuu, että lies rakastaa mua enemmän kuin mä häntä. Noin. Nyt se on kirjoitettu.
Tuntuu myöskin pahalta kun oon puhunu kavereiden kanssa esim. viime vuonna hakemisaikoihon siitä, että "jos lähet niin sun mies ei pysy viikkoakaan sinkkuna/jos mulla olis tollanen äijä en ikinä jättäis sitä" tms. muuta vastaavaa. Kaikki vaan hehkuttaa miten täydellinen hän on ja miten olisin hullu jos lähtisin ulkomaille, ja byt mulle tarjotaan kultalautasella varmasti monen naisen unelmaa ja mua vaan pyörryttää.
Eli siis: mies on vaan sillä tavalla vanhanaikanen ja tähän aikaan sopimaton, että haluaa naimisiin koska rakastaa minua. Koen useasti etten ansaitse tätö enkä ole hänen arvoisensa.
Tein itse hyvin samanlaisessa tilanteessa ratkaisun mennä naimisiin 19-vuotiaana. Ratkaisu oli väärä ja aiheutti yli 10 vuoden tuskan ja kärsimyksen, kunnes yli 30-vuotiaana rohkesin viimein ottaa avioeron ja aloittaa opinnot. Päivääkään en vaihtaisi pois tästä uudesta omasta elämästäni, mutta eihän tämä ole helppoa ollut.
---
Sinä olet elämäsi tähän asti tärkeimmässä tienristeyksessä. Haluatko viettää elämäsi siten, että miellytät miestäsi ja vanhempiasi -- vai haluatko itsenäistyä, kasvaa ja löytää itsesi ihmisenä?
Olet selvästi innostunut vain yhdestä tulevaisuudensuunnitelmasta: siitä, että lähdet sinne ulkomaille opiskelemaan uutta alaa.
En sano, että sun kannattaa erota sulhasestasi, mutta sinun pitää nyt avautua hänelle tästä asiasta. Siitä tulee suhteenne tulikoe: näet miten miehesi sinut näkee, arvostaako hän sinua ihmisenä, haluaako tukea sinua unelmissasi ja kasvussasi --- vai oletko vain sivuroolissa elämässä, jossa hän on päähenkilö, oletko vain toteuttamassa hänen haaveitaan?
quote=Vierailija]
Olet elämäsi käännekohdassa ja tekemässä suuria loppuelämääsi vaikuttavia päätöksiä. Aikalisä, on vastaukseni lyhyesti ja ytimekkäästi. Oletko puhunut näistä opiskeluasioista poikaystäväsi kanssa? Tietääkö hän ahdistuksesi ja muutoshalusi? Missään olosuhteissa en suosittele häitä ensi kesäksi! Opiskelet ja ehkä valmistaudut uuteen pääsykokeeseen tulevan talven ja kevään aikana, et tee hääsuunnitelmia. Juttele kaikesta poikaystäväsi kansssa. Hänessä ei ole mitään syytä tai vikaa, hän on vain eri vaiheessa elämässään.
t. Kahden tyttären äiti 50 v.
[/quote]Moikka, kiitos viestistäsi. Olen vatvonut asiaa paljonkin miejen kanssa, mutta asiahan on niin, että jos lähden ulkomaille niin se tarkoittaa meidän eroa.
Mulla olisi yliopisto ja tutkinto katsottanu, uskoisin pääseväni sisäön, ainoastaan just arveluttaa se, heitän hyvön miehen hukkaan jos lähden. Suomessa olo ja opiskelu varmasti toimisi eri kaupungeissakin, mutta ei neljä vuotta eri maissa. Joten poikaystävä kyllä suhtautuu nihkeästi ja ei haluaisi, että lähden.
Häät voisi varmasti siirtää, en usko sen olevan pääongelma. Ongelma on epävarmuus siitä, valitsenko miehen vai ulkomaan yliopiston, jos jään Suomeen olenko valmis kihloihib.
Kiitti viestistäsi! Luen kaikki ja yritän vastata mahd. moneen, ei vaan meinaa keretä :D
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
anteeksi, lähti vahingossa No mutta liian aikaisin.
Niin siis paperilla täydellinen. Kuitenkin jokin painaa, jokin mihin en osaa sormella osoittaa, mutta siellä se on. Ensinnäkin, ikäni. Poikaystävä ehdoitti jo ensi vuoden kesäksi häitä. Olin 20v morsian. Edes mummoni eivät ole menneet niin nuorina naimisiin. Äitini meni 32-vuotiaana. En ole itse IKINÄ ajatwllut olevani nuori morsian. Meilöä ei ole mitään loogista pakkoa, esim. uskontoa pakottamassa aikaisin avioitumista. En usko olevani kypsä. Koen olevani hukassa 80% ajasta. En tiedä kuka olen täysin. Voiko ihminen täysin kasvaa itsekseen, jos sitoutuu näin nuorena?
Toiseksi, mielessä on ollut paljon ajatus ulkomaille opiskelemaan lähdöstä (koko tutkinto). Olen kypsytellyt asiaa oikeastaan jo n. 2 vuotta, ja siksi koenkin, että tämä opiskeluratkaisu oli ns. hätävaihtoehto ja helppo, turvallinen valinta. Uskoisin pääseväni sisään. Ajatus saa minut kiihtymään ja innostumaan huomattavasti enemmän kuin naimisiinmeno. Yksi syy miksen uskaltanut repäistä jo viime vuonna oli poikaystävä, ja se, että molemnat tiesimme, ettei niin pitkä etäsuhde ole vaihtoehto.
Kolmanneksi: En tiedä onko tämä tosirakkautta. Siis sellaista hengästyttävää, huumaavaa loppuelämän rakkautta. Toisaalta en tiedä onko sellaista edes olemassakaan. Entä jos päästän parhaan ikinä menemään. Meillä on myös pari hiemAn hiertävää seikkaa, jotka saattaisi pitkässä juoksussa ärsyttää esim. poliittiset mielipiteet.
En ymmärrä mikä kiire tässä on. Oon jotenkin hirveen hämmentynyt ja mietin kokoajan asiaa, mutta en pääse mihinkään ratkaisuun.Poikaystävä oli eilen alakuloinen kun sanoin, etten halua julkaista asiaa facebookissa/etten ole vielä kertonut asiasta vanhemmilleni. Jotenkin vetkuttelen sitä. En tiedä miksi.
Pää pyörii tuhatta ja sataa. Jos täällä on jotain elämänpyörittämiä daameja, jotka voisivat jakaa omia näkemyksiään se jelppisi. Jotenkin haluan avata tätä asiaa ja ulkopuolisen näkemys voisi olla tervetullut.
En menisi missään tapauksessa 20 v. iässä naimisiin.
Älä missään nimessä mene naimisiin. Ennen kuin olette asuneet saman katon alla vähintään pari vuotta.
#8
Piti lainata toista viestiä.
Lainaus sopi ihan hyvin myös tuohon viestiini "En menisi missään tapauksessa 20 v. iässä naimisiin."
Tuo yhdessä asuminen ja toisen lähes 24 h näkeminen valaisee kummasti parisuhteen tilaa ja sitä millaisia tapoja/asenteita omista lapsuuden kodeista kantaa mukanaan yhteiseen kotiin.
Asutteko yhdessä?
Me menimme kihloihin siinä vaiheessa, kun muutettiin avoliittoon. Olin tuolloin 21 ja mies 22 v. Yliopisto-opinnot vasta melko alkuvaiheessa. Naimisiin mentiin sitten vasta 10 v. myöhemmin :)
Kihlohin menosta oli ollut puhetta eli se ei yllätyksenä tullut.