Tilanneviesti

Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.

ahdistuneisuushäiriö lapsella?

Vierailija

kokemuksia?

Kommentit (9)

Vierailija

Mä luulen että mulla oli sellainen itselläni lapsena, mutta eihän siihen aikaan semmoisia diagnosoitu tai hoidettu, äitikin käski vaan reipastua jos oli ärsyttävä nyhverö... Joten aika äkkiä sitä oppi itse sietämään ahdistuksensa ja peittämään ne muilta ihmisiltä. 

Kouluiässä olin vähän väliä ahdistunut kaikenlaisesta. Yleinen elämän tyhjyys ja merkityksettömyyskin piinasi, samoin pelkäsin sairauksia, kaikkia eläimiä, mahdollisuutta että on olemassa sieppaavia avaruusolentoja tai kummituksia, kaikkea mahdollista. Pelkojeni hallitsemiseen käytin rituaalisia pakkotoimintoja kuten että minulla pitää jatkuvasti olla karkkia suussa, niin ei voi tapahtua mitään pahaa. Tämän toiminnon takia hampaani menivätkin noin 10 vuoden ikään mennessä ihan paskaksi, kun yötä päivää oli pakko lussuttaa jotain karkkia koko ajan, koska muuten jotain epämääräistä pahaa tapahtuu. 

Teini-iässä sitten puhkesi kunnon klassinen paniikkihäiriö. Senkin salasin aikuisilta, koska olin jo oppinut, että heikkouden näyttämistä ei meillä suvaita. Masennus tuli opiskeluiässä parikymppisenä. Alkoholillahan minä paniikkia ja masennusta lääkitsin, enkä apua hakenut. Hoidosta huolimatta kolmekymppisenä onneksi vaivat alkoivat itsestään mennä ohi, enkä enää ole aikoihin niistä kärsinyt.

Vierailija

Minä sain n.9-vuotiaasta lähtien katsoa mitä tahansa kauhuelokuvia ja se aiheutti sen etten pystynyt enää kunnolla nukkumaan öisin, enkä liikkumaan ulkona pimeässä. Jos heräsin yöllä, en voinut alkaa uudestaan nukkumaan koska pelkäsin että jostain tulee kummituksia, ufoja tai mitä ikinä olin niissä leffoissa nähnytkin. Näin myös paljon painajaisia, enkä niidenkään vuoksi uskaltanut nukkua. Saatoin esim. herätä klo 3 ja valvoa siitä aamuun pitäen itseni väkisin hereillä  kirjojen avulla. Jos vanhemmat heräsivät, teeskentelin nukahtaneeni kirjan ääreen. Minua pilkattiin pimeänpelosta ja siitä että pidän valoa päällä öisin. Aikuisena puhkesi paniikkihäiriö.

Vierailija

Vierailija kirjoitti:

Mä luulen että mulla oli sellainen itselläni lapsena, mutta eihän siihen aikaan semmoisia diagnosoitu tai hoidettu, äitikin käski vaan reipastua jos oli ärsyttävä nyhverö... Joten aika äkkiä sitä oppi itse sietämään ahdistuksensa ja peittämään ne muilta ihmisiltä. 

Kouluiässä olin vähän väliä ahdistunut kaikenlaisesta. Yleinen elämän tyhjyys ja merkityksettömyyskin piinasi, samoin pelkäsin sairauksia, kaikkia eläimiä, mahdollisuutta että on olemassa sieppaavia avaruusolentoja tai kummituksia, kaikkea mahdollista. Pelkojeni hallitsemiseen käytin rituaalisia pakkotoimintoja kuten että minulla pitää jatkuvasti olla karkkia suussa, niin ei voi tapahtua mitään pahaa. Tämän toiminnon takia hampaani menivätkin noin 10 vuoden ikään mennessä ihan paskaksi, kun yötä päivää oli pakko lussuttaa jotain karkkia koko ajan, koska muuten jotain epämääräistä pahaa tapahtuu. 

Teini-iässä sitten puhkesi kunnon klassinen paniikkihäiriö. Senkin salasin aikuisilta, koska olin jo oppinut, että heikkouden näyttämistä ei meillä suvaita. Masennus tuli opiskeluiässä parikymppisenä. Alkoholillahan minä paniikkia ja masennusta lääkitsin, enkä apua hakenut. Hoidosta huolimatta kolmekymppisenä onneksi vaivat alkoivat itsestään mennä ohi, enkä enää ole aikoihin niistä kärsinyt.

Itsellä piti olla aina Aku Ankka vasemmassa kainalossa painettuna suoraan sydämen kohdalla (kärsin jo silloin palpaatio- ja rytmihäiriötuntemuksista ja rintakivuista, mutta en tietysti kertonut niistä kenellekään) ja ennen nukkumaanmenoa piti useaan kertaan kiertää huonene kaikki komerot, kaapit ja sängyn alsuta läpi tietyssä järjestyksessä.

Vierailija

Vierailija kirjoitti:

Minä sain n.9-vuotiaasta lähtien katsoa mitä tahansa kauhuelokuvia ja se aiheutti sen etten pystynyt enää kunnolla nukkumaan öisin, enkä liikkumaan ulkona pimeässä. Jos heräsin yöllä, en voinut alkaa uudestaan nukkumaan koska pelkäsin että jostain tulee kummituksia, ufoja tai mitä ikinä olin niissä leffoissa nähnytkin. Näin myös paljon painajaisia, enkä niidenkään vuoksi uskaltanut nukkua. Saatoin esim. herätä klo 3 ja valvoa siitä aamuun pitäen itseni väkisin hereillä  kirjojen avulla. Jos vanhemmat heräsivät, teeskentelin nukahtaneeni kirjan ääreen. Minua pilkattiin pimeänpelosta ja siitä että pidän valoa päällä öisin. Aikuisena puhkesi paniikkihäiriö.

Meillä ei saanut katsoa lapsilta kiellettyjä leffoja tai sarjoja, mutta sen sijaan kirjahyllystä löytyi joku Rajatiedon aapinen, jossa kerrottiin mm.  kummittelusta, ufojen sieppauksista, itsestään palamaan syttyneistä ihmisistä ja muusta, jota sitten ahdistumaan taipuvainen mieleni käytti pelkojen luomiseen. Muistan monet, monet, koulumatkat pimeään vuodenaikaan, kun kuljin silmät kiinni niin paljon kun voin, etten näkisi niitä hirvittäviä kummituksia ja muita otuksia, joita siellä pimeässä voisi olla. 

Onnistuin kehittämään ahdistuksia myös ns. neutraaleista asioista. Meille tuli joku tiedelehti, ja siinä oli joskus kuvia esim. viruksista tai vaikka ruumiinavatusta kuolleesta eläimestä. Nämäkin veivät mielenrauhani kuukausitolkuiksi. Joskus mietin, että koska mun sisällä on jotain niin ällöttävää kuin näkemäni kuva eläimen "sisälmyksistä", niin haluaisin kuolla pois, etten kestä omaa sisäistä ällöttävyyttäni. Toisinaan ahdistuin jopa lastenohjelmista. Kerran näin ohjelman, jossa oli päähahmot oli vahasta tehtyjä isokorvaisia, erikoisen näköisiä otuksia. Jostain syystä niiden ulkonäkö, niiden epätodellisuus, kammotti minua niin syvästi, että kuukausia yölläkin, kun yritin nukkua, ne "hirviöt" tulivat taas mielikuviin, ja kauhu... 

Oman makunsa ahdistuksiin lisäsivät sitten kun 10-vuotiaana menin jonkun seurakunnan telttakokouksiin ja kiinnostuin uskonasioista. Jossain vaiheessa kuulin sitten pimeyden henkivalloista, ja siinäpä avautui kokonainen uusi ahdistusten syiden maailma... Joku vanhempi nainen sanoi että jos ne pelottaa, täytyy käskeä niitä Jeesuksen nimessä ja veressä poistumaan, ja niiden on pakko totella, joten aika monet yöt tuli valvottua kauhuissaan puristaen Raamattua ja hokien "Jeesuksen nimessä ja veressä, pahan voimat, menkää pois!" 

Omasta herkkyydestäni ajattelen sen johtuvan, että nämä asiat, jotka ei esim. veljelleni aiheuttaneet mitään ongelmia, tekivät minun elämästäni yhtä ahdistushelvettiä. Tai oikeastaan se ahdistus oli jo minussa, oli ollut pienestä asti (olin jo vauvana kuulemma valtavan vaativa ja levoton ja tyytymätön), aktivoitui vaan asioista jotka muille ei olleet ahdistavia ollenkaan.

Vierailija

Vierailija kirjoitti:

Niin mikä niistä?

mikä tahansa... Kaikki apu tarpeen. Sosiaalinen rajoittuneisuus , ahdistus kaikesta ja herääminen ahdistuneena, pätkäuni... Nämä meillä on päällimmäisenä -ap

Vierailija

Kakkosen ja vitosen viestit voisivat olla omaa tekstiäni! Mulla alkoi ahdistus 6-vuotiaana. Muistan, että olin vaan jotenkin tosi ahdistunut, itkin jatkuvasti. Vanhempani olivat ihan neuvottomia kanssani. Muistan, että alkuun yrittivät olla ymmärtäväisiä, mutta kun en osannut kertoa mitään syytä itkukohtauksilleni niin alkoivat hermostumaan. Isä yritti tehdä sopimuksia tyyliin "jos ostetaan sulle se uus lelu niin lupaatko olla itkemättä tämän illan?" Itkuksihan se meni kuitenkin. Kerran äiti hermostui kun menin aamulla keittiöön ja aloin taas yhtäkkiä itkeä.

No tuo itkukausi meni vähitellen ohi, mutta myöhemmin aloin pelätä hysteerisesti milloin mitäkin. Tulivat erilaiset uskontoon liittyvät pelot. Olin varma, että joudun helvettiin ja voi luoja muistan vieläkin sen ahdistuksen siitä, se oli aivan hirveetä. Lisäksi pelkäsin, että mulle ilmestyy enkeli tai että saan unessa jonkun "tehtävän", että saan kutsumuksen ryhtyä nunnaksi tai lähteä lähetystyöhön ym...

Tämän jälkeen alkoivat erilaisten sairauksien pelot. Vesikauhu taisi olla ensimmäinen, sitten syöpä. Näin myös jonkun ohjelman ufoista ja niitä pelkäsin myös.

Olin muutenkin tosi herkkä ja mm. pimeys, sade, tietynlainen musiikki tai tunnelma ja sunnuntait (!) saivat mieleni tosi surulliseksi. Toisaalta koin välillä myös huikeita ilon ja onnen tunteita.

Vanhempani eivät tosiaan oikein osanneet kohdata herkkyyttäni ja pelkojani. Muistan, että äiti oli kyllä lohduttava, mutta kun itkuisuuteni ja ahdistukseni milloin mistäkin vain jatkui, niin hän hermostui. Ymmärsin olevani typerä ja rasittava pelkojeni kanssa. Opin peittämään tunteeni ja kärsin yksin. Yritin selviytyä mm. tekemällä erilaisia sopimuksia Jumalan kanssa (ja ahdistuin lisää kun en pystynytkään pitämään omaa osuuttani, olin varma, että joudun sen takia helvettiin), olemalla ylitunnollinen koulussa, tekemällä kaiken "oikein" ym.

Erilaiset pelot ja ahdistuneisuus on jatkunut läpi elämäni. Nyt olen nelikymppinen ja minulla on todettu yleistynyt ahdistuneisuushäiriö ja käyn terapiassa. Näen jo hiukan valoa tunnelin päässä :) 

Miten sitten vanhempana tulisi suhtautua lapsen ahdistuneisuuteen ja pelkoihin? Ensinnäkin, tällainen lapsi on herkkä, mikä on myös valtavan hieno ominaisuus eikä mikään vika! Kuuntele lasta, mutta älä yritä selittää pelkoa pois järjellä, se ei nimittäin onnistu sillä pelko on tunne. Toki väärät käsitykset esim. helvettiin joutumisesta pitää oikaista, mutta on ihan turha vähätellä esim kuoleman pelkoa. Sano mieluummin, että ymmärrät lapsen pelon. Ole lapsen lähellä, halaa, osoita empatiaa. Sanoita lapsen tunne. Älä epäröi hakea lapselle apua. Siinä ei ole mitään hävettävää. En syytä omia vanhempiani, sillä 80-luvulla pikkupaikkakunnalla olisi varmasti pidetty todella outona jos lapsi olisi viety "kallonkutistajalle". Itse kuitenkin opin lapsena, että tunteeni on väärä ja häpeällinen, koska mitään pelättävää ei oikeasti ole, ja kärsin tästä edelleen.

Käyttäjä97
Seuraa 
Liittynyt17.10.2015

Voin kertoa omat kokemukseni. Olen siis nyt 34v.ja kärsin ahdistuneisuushäiriöstä, jonka voi katsoa sisältävän pakko-oireisen häiriön (pakkoajatukset; hallitsevat, todella ahdistavat päähänpinttymät, jotka tajuan epärealistisiksi mutta pakkoajatusten ollessa päällä en voi olla kelaamatta niitä satoja kertoja edestakaisin tyyliin "mitä jos") ja syömishäiriön (ahmiminen) sekä paniikkihäiriön ja sosiaaliset fobiat. Taustalla mulla vakava pitkäkestoinen koulukiusaaminen ja kylmä, kova isäsuhde.

Heikkoutta ei meidän perheessä saanut näyttää. Pakkoajatukset liittyvät aina sosiaalisiin tilanteisiin, usein johonkin konfliktiin jonkun ihmisen kanssa, joka on voinut sattua vuosiakin sitten. Kaava on aina sama, ajattelen että mitä jos minä sittenkin olen paha ihminen, jotenki ehdottoman paha, ja toisten lyttäävä kohtelu ja syytökset ovat jotenkin oikeutettuja, vaikka järjellä tajuan ettei niin ole. Yhdessä vaiheessa koin toistuvasti, etten saa edes ns. kävellä suorassa tai katsoa ketään silmiin, etten olisi "röyhkeä".

Ajatus oli ja on edelleen toistuvasti niin ahdistava, että usein oksennan sen ollessa pahimmillaan. Ajatusten takana on aina, että olen syntyjäni paha ja en koskaan, ikinä saa vastustaa kenenkään mielipidettä, vaikka hän siis esim. syyttäisi minua jostain, mitä oikeasti en ole tehnyt.

Halusin kertoa tuon taustaksi sille, mihin lapsena alkanut ahdistuneisuushäiriö voi johtaa. Itselläni oli jo ennen kouluikää paniikkikohtauksia, vaikka sanotaan niiden yleensä alkavan murrosiässä. Siksi mun häiriön on todettu olevan siitä vakavammasta päästä. Kuulemma myös vakava-asteisen tunne-elämän epävakauden, eli kyseisen persoonallisuushäiriön, voi havaita jo lapsena, jos osaa katsoa.

Silloin annettu apu voi pelastaa lapsen. Näihin häiriöihin voi olla perinnöllinen herkkyys, kuten masennukseenkin, mutta pääasiassa herkkä lapsi sairastuu vasta, kun hänen vanhempansa eivät osaa oikealla tavalla reagoida lapsen tunneilmaisuihin, eikä tämä ole siis mikään syytös. Myös empaattinen vamhempi voi huomaamattaan, esim. oman vajavaisen tunteidenkäsittelykykynsä takia olla ns. sokea lapsen joillekin tarpeille. Hyvä asiantuntija-apu on tällöin kullanarvoinen.

Mulla oli siis jo pienenä hengitysvaikeuksia, johon liittyi ihan rintakipua. Vanhemmat veivät sydänlääkärille ym., mutta lakkasivat viemästä, kun eräs lääkäri sanoi että on täysin psyykkistä, hyperventilaatiota. Hyvin usein kun mua kiusattiin, pidätin tietoisesti hengitystä, yritin hallita silläpakokauhua ja häpeää, ja siitä tuli pakonomaista hengityksen tarkkailua. Yläasteella saatoin koko oppituntien ajatella vain hengitystäni.

Ahdistuneisuushäiriöisellä lapsella saattaa siis olla fyysisiä oireita, pelkoja ja pakkotoimintoja tai -ajatuksia. Koskaan ei ole turhaa viedä lapsi arvioitavaksi lastenpsykiatrille. Parempi lapsena kuin mt-ongelmaisena aikuisena..

Uusimmat

Suosituimmat

Uusimmat

Suosituimmat