HELMIEN SYNNYTYSKERTOMUKSET
En ainakaan vastaavaa löytänyt niin aloitellampa jos vaikka ehtis loppuun asti kirjoittaa... :)
Taustaa siis sen verran että esikoisen synnytys joulukuussa ' 04 oli meille todella huono kokemus. Olen erittäin kipuherkkä enkä osannut varautua lainkaan siihen kipuhelvettiin mikä sitten iski. Menin paniikkiin kivun edessä enkä kyennyt ottamaan suppareita vastaan lainkaan. Supparin tullessa vain itkin, huusin ja sätkin jaloilla. Paljon onkin mustan peitossa. Tuntui että henki lähtee ensin itseltä ja sitten kun ei ponnistaminenkaan meinannut onnistua niin sitten lapselta :( :( Repesin ja epparikin tehtiin, joten istuminen oli yhtä tuskaa pitkään sen jälkeen. Muutenkin näytin kun olisin matsannut pahemminkin, käsi ihan turvonnut ja musta runnotusta tipasta, naama kuin pahassa vesirokossa verenpurkaumien takia, ym.
Kätilö oli kamala, tiuski ja vähätteli.
Pääasia kuitenkin oli että saimme terveen ja aivan ihanan, upean pojan!!! Niimpä uskalsimme lähteä näinkin pian toiselle kierrokselle...
Raskauden aikana meidät ohjattiin hyvissä ajoin pelkopolille ja psykiatriselle puolelle juttelemaan. Meidät otettiin aivan ihanasti vastaan ja pelko otettiin todesta ja käsittelyyn. Siitä EKKS:lle iso kiitos!!!!
Raskaus meni oikein hienosti viikoille 31+ asti kunnes jouduin sairaalaan muutamaksi päiväksi makaamaan suppareiden ja tulehdusarvojen nousun takia. Vauvan keuhkot mm.kypsytettiin heti kortisonilla ja suppareita estettiin piikeillä moneen otteeseen.
Siitä lähtien olo sitten vain huononikin. Sairaalasta pääsin ja säikähdyksellä selvittiin mutta supparit muuttuivat jatkuvaksi " riesaksi" . Monena iltana kellotin niitä monen tunnin ajan muutaman minuutin välein mutta ne ei ikinä onneksi paikkoja liian aikaisin avanneet! Pitivät vain koko ajan varpaillaan. Synnytys pyöri uhkaavana peikkona mielessä aina vaan ja varmasti osaksi tästäkin syystä fyysinen jaksaminen oli todella onnetonta. Olin päivittäin todella kuin hirveässä flunssassa ilman flunssaa.... Ja ne ajat kun en touhunnut esikon kanssa pystyin vain synnytystä panikoimaan.
Sectiotakin pyöriteltiin paljon vaihtoehtona.
Synnytystapa arviossa hylättiin sitten lääkärin kanssa yhteistuumin ajatus sectiosta ja sovittiin mahdollinen käynnistys viikolle 39+0, ihan mun voinnin takia.
Torstaina 2.2 mentiin siis aamulla sairaalaan. Normaalit neuvolarutiinit ja käyrille. Sen jälkeen päästiin lääkärille joka ultraili[veikkasi että nyt suurinpiirtein samankokoinen kuin esikko, 3430] ja katsoi tilanteen ja kysyi kätilöltä onko ylhäällä osastolla tilaa. Totesi sitten että kyllä tämä nyt voidaan käynnistää!! Siinä tutkimuspöydällä pääsi heti itku, ihan helpotuksesta :)
Odoteltiin siinä käytävällä sitten tunti kun ei ollut varmaa että laitetaanko muru alhaalla synnytysosastolla vai yläkerrassa vuodeosastolla. Syötiin välillä ja sitten päästiin tyhjänä olleeseen synnärisaliin missä käyrän jälkeen laitettiin muru 12.45.
Siinä rauhassa lueskeltiin miehen kanssa, höpöteltiin ja radiota kuunnelttin, olo oli aika jännittynyt ja kutkutteleva " lähtiskö tämätästä" , varoittelivat koko ajan että saattaa pahimmillan kestää vaikka päiviä. Ideana kuitenkin että hommat laitetaan käyntiin ja vauva tulee! Kätilömme Tuula oli aivan ihana, naureskeli vaan että kun te ootte niin mukava pariskunta niin tämä voisi lähteä vasta huomenna käyntiin että hän saisi hoitaa tämän!!
Yhden aikaan alkoivat kivuttomat supparit 4-8min välein. Kolmelta ne muuttuivat jo kipeämmiksi että piti jo irvistellä. Kun ne vielä viideltä olivat säännöllisiä ja kipeitä niin iltavuoron kätilön kanssa puhuttiin jo epiduraalista. Minähän olin hyvissä ajoin kirjautattanut käyttööni koko kipulääke arsenalin!!!!! :D
Tehtiin sitten suolihuuhtelu ja pääsin ammeeseen pötköttelemään.
Tunnin suihkuttelun jälkeen takaisin saliin ja tulos edelleen parille sormelle auki, ei siis edistystä. Siirryttin tarkkailuhuoneeseen että saatiin sali vapaaksi ja oli muutenkin kotoisampi.
Siinä sitten ilta irvisteltiin suppareita[sain muuten petidiiniä[?] aiemmin joka tehosi hyvin!] ja telkkaria tuijoteltiin ilta. Taidettinpa rappusetkin käydä juoksemassa kuudenteen kerrokseen saakka :D
Kun kymmeneltä tilanne oli yhä ennallaan laitettiin mies kotiin[5min ajomatka] nukkumaan, mulle kipupiikki ja nukahtamislääke.
Yö tuli " nukuttua" miten nyt voitte kuvitella että tuossa tilanteessa sairaalassa nukuttaa....
Aamulla alkoi sitä kuuluisaa limatulppaa irrota, ja minä kun olen aiemmin kysellyt että onkohan tämä nyt " sitä" limaa. Eipä tuosta verensekaisesta mössöstä voinut erehtyä.. <:)
Mies tuli aamulla seiskan aikaan ja siinä sitten lääkäriä odoteltiin.
Muistaakseni ysin aikaan katsoi ja sanoi että asia selvä, kp. Minä sitten ihmeissäni että häh. Ei muuta kuin käytävän yli saliin, perämysruiske ja kp eli kalvot puhki :D Siinä tämä meidän ihana kätilö[naureskeli muuten aamulla että olettehan te täällä!] onnitteli jo että tänään on teidä vauvan syntymäpäivä ja sanoi että kyllä tämä hänen vuorollaan hoidetaan, puoli kahteen mennessä siis.
Onneksi kukaan ei nähnyt meitä miehen kanssa kun odoteltiin salissa lääkäriä. Jammailttiin ja hihitettiin radion tahtiin, meidän vauva syntyy, meidän vauva syntyy... Munkin liikkuminen varmaan aika sulokasta sen masun kanssa :)
Kalvot puhkaistiin ja pinni vauvalle päähän. Odoteltiin suppareita mitä ei kumminkaan kuulunut. Joten tippaa[ei muuten käynyt kun viimeeksi kädelle :)] ja oksitosiinia[??} kehiin. Sillä ne supparit sitten alkoi.
Siinä makoilin sängyllä[ja minä kun ehdottomasti halusin liikkua kun viimeeksi ei saanut!], hengittelin suppareita ja odottelin milloin ne muuttuu todella pahaksi. Tunnelma oli koko ajan leppoisa, jutusteltiin ja naureskeltiin kätilöiden ja mukana olevan ihanan opiskelijan kanssa. Supparit oli koko ajan tosi siedettävissä[viimeeksi epiduraalin+ilokaasun jälkeenkin olin paljonpaljon kipeämpi!!] ja pysyin hyvin mukana jutussa. Karvat ajeltiin varmuudeksi jos joutuu leikkaamaan niin sekin vaan kikatutti kun kutitti niin kovasti!! Sitten kysäisin puudutetta ennenkuin muutun tosi kipeäksi. Lääkäri sitten tuli ja laittoi kohdunkaulan puudutteen. Totesi vaan että hyvä että on vielä reunaa vähän jäljellä mihin pistää. Ja sitten mun pitikin hieraista korvia, 7cm auki!!!!
Mies sitten varovasti kysäisi ettei taideta epiduraalista puhua. Tuula nauroi että ehei, nyt puhutaan mielummin minuuteiste kuin tunneista :D
Totesi vaan että kohta rupee varmaan pepussa painamaan, hihkaise sitten. Siinä sitten odoteltiin ja jatkettiin juttua. Kätilöt ihmetteli lopuksi että mikäs kestää ja tulivat tulokseen että katetroidaan, kuulemma oikein kupla masussa ja kyllähän sieltä sitä pissaa tuli, Piti oikein astiaa välillä vaihtaa :) ei katetrointikaan sattunut pahemmin!!!!
Ei mennyt sitten todellakaan kovin kauaa kun tuntui että nyt!! Olin kyljelläni ja hihkaisin että lapsi tulee nyt. Tuli opiskelijalla ja miehellä kiirus saada kätilöt paikalle. Sanoivat mulle että käänny selällesi niin tutkitaan. Minä olin hihkaissut uudestaan etten voi kun tämä lapsi tulee nyt! Silloin tunsin että jotain valuu ulos, onneksi järki sanoi ettei lapsi noin kivuttomasti voi tulla eli oli ilm. veriklöntti...
Mies ja kätilö sitten käänsivät mut selälleen ja tutkimuksen jälkeen sain alkaa hommiin. Oli vaan oikeasti sellainen fiilis että yhtään et voi liikkua!!
Viimeeksi sain kuulla etten osaa enkä yritä, ym. Nyt vaan tuntui että se menee näin!!
Pukertelin siinä sitten puoli-istuvassa. Ja minä kun olin ajatellut kokeilevani eri asentoja mm. kontillaan mutta eipä ollut siinä kohtaa ensimmäisenä mielessä :) Sänkykin oli uusi hieno, testissä oleva vempele mistä olis saanut jalkatuet vaikka miten päin!
Juuri ennen vauvan syntymää totesin että eihän tämä tulee, auttakaa nyt ihmeessä. Lupasivat että yksi pungerrus ja homma bueno. Minä olin sitten murissut kovasti[mitä niistä alkukantaisista vaistoista sanotaankaan, hih!!!] ja punnertanut lapsen vauhdilla maailmaan!!! :)
Kätilö sanoi että ei mua tarvinnut neuvoa, osasin tehdä silloin kun piti,
näki kuulemma että tuntemukset ohjas just niinkuin piti! Ja kun sai rauhassa omaan tahtiin tehdä niin ei mm. tarvinnut leikellä eikä revennyt!! Pari pientä nirhaumaa, oisko jopa 3 tikkiä tullut.
Nyt tosiaan kun vauva oli ulkona loppui kipu!! Olin muutenkin koko ajan ns. tässä maailmassa. Olo oli niin onnellinen!!!!! Ihmiset hymyilivät ja meitä itketti onnesta!! Kaikki se mistä viime kerralla jäi paitsi oli siinä nyt!!!! Nyt voi sanoa että koko kokemuksesta pystyi kunnolla nauttimaan!!!!
Summa summarum.
Terve, ihana peikkopoika jolla paljon tummaa untuvatukkaa!!! 51cm 3315g pipo 35cm[aika samankokoinen kuin esikko 3340 51,5 35,5]. pisteet 9-9-9 viikolla 39+1
Kipulääkityksenä vain puudute kohdunsuulle ja henkisenä tukena roikuin happimaskissa :) IKINÄ en olisi " näin luomuna" uskonut läpi menevän!!!!!
Mies oli mieletön tuki, kannusti ja tsemppasi, ponnistaessa kuulinkin lähinnä vain hänen äänen!
Meidät otettiin alun alkaen todella huolehtivasti ja ihanasti sairaalassa vastaan, jokaikinen kätilö ja meidän lääkäri olivat uskomattoman sympaattisia ja ihania!!!!
Ja kun mm. siirryttin ylös mun kärräämistä varten oli sänky jo odottamassa, viimeeksi ei ollut puhettakaan vaikka pyysin kun tuntui että jalat ei pidä alla ja koski niin p*****leesti.
Suppareita 3h ponnistusta 16 min, 13.16 syntyi eli vauhdikkaasti meni :)
Kotona olo perheen kanssa on lähtenyt hienosti käyntiin!! Pieni nukkuu ja syö, esikoinenkin ottanut hienosti vastaan. Haluaisi vaan kokoajan niin kovasti halia... :)
Rakkauden määrä omaa perhettä kohtaan on mieletön!!!!
Sorry mahdollinen sekavuus ja maratonpituus.... :)
Ai niin, ehdittiin valmiiksi 14min ennen Tuulan vuoron loppua :D
Marju ja Mikki 5vrk
Kommentit (45)
Heippa helmet ja muut tarinoiden lukijat!
Minä en ole helmien pinoihin kirjoitellut mutta joku ehkä muistaa nikkini serpentttiini kuumepuolelta truplien/ Kuttujen pinoista.
Meille syntyi 9.2 kolmas lapsi ja tässäpä tarina siitä:
Voi miten pitkiä ne raskauden viimeiset viikot taas olivatkaan! Kun " Lyytin" laskettuaika 8. helmi-kuuta koitti ja vauveli edelleen viihtyi sitkeästi yksiössään, ei minulla ollut itku kaukana. Näinkös tässä sitten taas käytiin, että yliajalle mentiin ja ties kuin pitkästi!
Mutta seuraavana yönä alkoikin sitten tapahtua. Vähän ennen kahta heräsin housujen kastuessa. Jotain, vähän… Mutta mitä? Lapsivettäkö?! Aimo annos adrenaliinia ampaista elimistössäni val-loilleen, kädet tärisivät, ehkä äänikin herätellessäni miestäni " Jotain tuli, ehkä lapsivettä!!”
Etukäteen oli ollut selvä ajatus, että jos synnytys käynnistyy lapsivesien menolla, lähdemme sairaalaan välittömästi – turhia ei jäädä odottelemaan. Mutta mitäs nyt, kun vettä menikin vain niin pikkuisen, eikä supistuksistakaan ollut tietoa?! Aloin etsimään sairaalan puhelinnumeroa. Sain kerrottua kätilölle puhelimessa tilanteen: ”Lapsivettä meni pieni loraus” ja sitten lisäsin heti perään: ”Ja nyt meni sitten loputkin”. Eli siihenhän ne lorahtivat olohuoneen lattialle loputkin ja tilanne oli selvä. Soitimme anoppini vahtimaan vanhempine lasten unta ja hänen saavuttuaan lähdimme sairaalaan.
Supistukset alkoivat pikkuhiljaa tunnin ajomatkan aikana. Olo ei ollut kuitenkaan millään tavoin sietämätön. Varsin rauhallisina astelimme sisään sairaalaan, vanhoja konkareitahan tässä oltiin :o)
Meitä saapui vastaanottamaan miellyttävän oloinen kätilö. Vaihdoin ylleni sairaalavaatteet ja kätilö esitteli meille ranskalaisen kätilöopiskelijan ja kysyi lupaamme, josko jo varsin ammattitaitoinen opiskelija saisi hoitaa synnytyksemme alusta loppuun. Annoimme luvan, koska suomalainen kätilökin olisi kuitenkin tarpeen tullen käytettävissä. Kätilöiden kanssa kävimme myös läpi synnytystä koskevat toiveeni. Minä haaveilin pudendaali-puudutuksesta ja jakkaralla ponnistamisesta.
Asetuin ensin valmisteluhuoneen pedille, jossa minun todettiin olevan jo mukavat 5cm auki. Supistuksia oli tähän mennessä tullut korkeintaan kymmenen, joten kohdunsuulla oli aika nopea tahti!
Mieheni käväisi vaihtamassa sairaalan tossut jalkaansa ja jatkoimme matkaa synnytyssaliin. Salissa pääsimme kokeilemaan synnytysjakkaralla istuskelua. Mutta en osannut vielä tässä vaiheessa tehdä päätöstä, eikä se suinkaan ollut tarpeellistakaan. Jakkara-paikka laitettiin valmiiksi, mutta minulla oli tietenkin oikeus muuttaa mieleni. Päättämisen vaikeus oli siis siinä, että valitsisinko epävarmemman pudendaalin, jotta jalat kestäisivät jakkaraa vai ottaisinko ”teho-varmemman” spinaalin ja ponnistaisin alavartalo tunnottomana sängyllä.
Istahdin kiikkutuoliin ja pikkuhiljaa supistusten teho alkoi koetella huumorintajua. Ranskatar osoittautui oikein sympaattiseksi kätilöksi. ”Onko kipu?” hän kyseli, kantoi minulle lämmintä kaurapussia ja varmisteli mielialaani epiduralin ja spinaalin suhteen.
Sitten tuli se ”seitsemän sentin oksennus”. Eli monelle synnyttäjällehän tulee paha olo juuri kun kohdunsuu on auennut 7 senttiin. Ja minäkin tyhjensin juomani vissyvedet kaaressa kaarimaljaan. Siinä vaiheessa alkoi myös usko omaan kipukynnykseen horjua ja lähestyvä ponnistusvaihe todella pelottaa. Josko se spinaali sittenkin?!
Lääkäri oli todella nopeasti paikalla ja autuuden tuova piikki saatiin selkääni jo 15-20 minuuttia pyyntöni jälkeen. Kätilöt korjasivat jakkaran pois salin lattialta, silloin tunsin pienen hetken jotain etäisiä luuseri-fiiliksiä, kun ei minusta ollutkaan tuohon kauan haaveilemaani jakkarasynnytykseen. Mutta se oli onneksi hyvin helposti ohimenevä tunne.
Sitten alkoikin se jännitys riittääkö spinaalin n.1,5h tehoaika ponnistusvaiheeseen saakka. Kätilöopiskelija laittoi minulle tipan supistusten laantuessa ja ilolla seurasimme oksitosonin vauhdittamaa supistus-käyrää. Kaikki kipu oli poissa, supistukset tuntuivat ainoastaan pienenä paineena takapuolessa. Kun puudutuksen antamisesta oli kulunut tunnin verran aikaa, aloin tuntemaan supistusten aikana voi-makkaampaa painetta. Kutsuimme suomalisen kätilönkin paikalle ja saimme varmistuksen ponnistusvaiheen alkamisesta. Tunsin vauvan ”luukulle” laskeutuneen pään jotenkin jännästi kätilön kättä vasten, jämerä tunne, jota on vaikea kuvailla.
Ponnistaminen oli aika lailla hankalampaa ilman sitä luontaista ponnistamisen tarvetta, jonka olen kokenut aikaisemmissa synnytyksissäni. Mieheni luki käyrää ja pyrki sieltä ennustamaan koska seuraava supistus alkaisi, kätilö neuvoi ponnistustekniikkaa ja opiskelija auttoi vauvaa maailmaan. Ja minä ähisin ja puhisin ja minusta tuntui kuin vääntelisin vain tehottomana naamaani. Mutta kätilön kannustavista sanoista päättelin kuitenkin toimivani oikealla tavalla. Papereissa ponnistusvaiheen kestoksi on merkitty vain 5 minuuttia, mutta itselläni on varma mielikuva, että aloitin ponnistamaan klo 5.50 ja vauva syntyi 6.05, eli minä väitän ponnistaneeni kyllä 15 minuuttia :o) Ponnistusvaiheessa vauvalta katkesi oikean puoleinen solisluu, tosin tämä todettiin vasta lääkärin kotiutus-tarkastuksessa
Ja siinä se sitten oli: pullea palleromme, tummatukkainen sulotar, kymmenen pisteen tyttövauva! Perfect-baby, hoki ranskatar ja siihen on meidän ylpeiden vanhempien helppo yhtyä.
Vauvan mitat 4440g ja 53cm yllättivät, vaikka toki osasimme isoa vauvaa odottaakin. Synnytyksen kokonaiskesto oli 3,5h ja raskausviikot 40+1. Itse selvisin koitoksesta ilman ompeleita.
En olisi osannut paremmin sujuvaa synnytystä toivoa!
Serppu/ serpentttiini
Kirjoittelin kertomukseni tuonne odotuspuolelle..
http://www.vauva-lehti.fi/keskustele/tm.asp?m=6422716&p=13&tmode=1&smod…
Sasuliini72
Pojan mitat:
Paino: 3410 g
Pituus: 49,5 cm
Pipo: 37 cm
Heräsin to aamuna klo 1.45 vessaan (sillon ei vielä mitään tuntemuksia edessä olevasta synnytyksestä...), ja palatessani sänkyyn alkoivat supistukset (n klo 2.00) säännöllisinä noin 3-5min välein. Miehen herätin klo 3.15, silloin oli jo supistukset tosi kovia. Ajattelin miehen antaa nukkua (hänellä herätys klo 4.20), jos vaikka supparit menisivät ohi... Mutta tuolloin klo 3.15 oli pakko saada mies ylös. Hän nousikin ja kysyi kerkiääkö syömään aamupalan, sanoin ettei tässä nyt niin kiire ole... Mies sai syötyä puolikkaan leivän ja pari hörppyä kahvia, kunnes sanoin että nyt täytyy mennä. Laitoksella oltiin noin 4.10, käyrillä ollessa oli oloni jo aika kauhea, valmistuin vain seuraavaan supistukseen toisen jälkeen... Vaatteiden vaihdon jälkeen päästiin sitten saliin, jossa kätilö laittoi petidin-piikin ehkäisemään suppareita. Ja lupasi vielä epiduraalin sit myöhemmin... Ja sen jälkeen katsahti alapään tilanteen, ei edistymistä sitten tiiistain... Ja sanoi vielä että kyllä tämä tänään syntyy... NIINPÄ!!!
Makoiltiin sitten miehen kanssa sängyllä ja supistukset tulivat jo 1-2min välein, mutta kestettävien kipujen kanssa... Puoli kahdeksalta tuli aamupala, uuden kätilön kera... Kätilö ja mies kehoitti (lue:pakotti)syömään, mutten saanut alas kuin puolikkaan leivän ja puolikkaan jogurtin, sitten oli pakko mennä takaisin sängylle. Kätilö kävi jossain välillä ja palatessaan alkoi valmistamaan epiduraalin laittoa, mutta katsahti vielä alapäätäni ja sanoi " Herrajumala, sähän olet jo kokonaan auki, ei tässä enää mitään puudutuksia laitella vaan ruvetaan synnyttämään..."
Kätilön avustuksella kävin synnytyspedille, jossa hän yritti saada käyriä kohdalleen,muttei löytänyt vauvan sydänääniä, vaan joutui laittamaan vauvan päähän anturin ja sitten aloitettiin vaan ponnistamaan, multa loppui voimat ihan totaalisesti, mutta kätilö ei uskonut, sanoi vaan että ponnista ponnista vauvan pää näkyy jo ym... Meinasin potkaista sitä, otti niin paljon päähän... No, kätilo sitten tunnin ponnistamisen jälkeen kutsui lääkärin, ja leikkasi välilihaa ja kutsui myös toisen kätilön ja lastenlääkärin paikalle. Vauvaa yritettiin ensin imukupin avulla maailmaan, mutta se lähti irti, joten toinen kätilö painoin vatsani päältä, jolloin vauva syntyi maailmaan äidin jo ollessa aivan puhki. Poikamme siis syntyi 10.02.2006 klo 9.45. Poika painoi 3915g ja pituutta mahtavat 51.5cm ja pipo 35cm.
Joten synnytykseni kesti yhteensä 7.50min, josta avautumisvaihe 5h, ja ponnistusvaihe 1.05 ja jälkeisvaihe 8min. Ensisynnyttäjäksi aika nopea ja raskas synnytys, mutta silti ei jäänyt kammoa, ja palkintona aivan ihana isänsä näköinen poika. Niin ja sitten tietenkin tuo alapää on vielä aikalailla turvoksissa, kun repesi aikatavalla, toisen asteen repeämät... Mutta silti jäi hyvät fiilikset koko synnytyksestä, ja toivottavasti saan kokea sen uudelleen, ehkä kuitenkin hieman " hellempänä" versiona :=)
Napero ja poika 6vrk
Mulle oli sovittu käynnistys viikolla 37+3 (TAYSissa täysaikasuuden raja on rv37) todella pahojen liitoskipujen takia.
Ilmottauduin maanantai aamuna osastolle jossa sain ensimmäisen neljänneksen cytoteciä klo. 12. Supistuksia alkoi tuleen aika pian, kipeitäkin, mutta eivät muuttuneet säännöllisiksi. Koitin liikuskella koko päivän kivuista huolimatta. Klo. 18 sain toisen neljänneksen ja supistuksia tuli taas, todella kipeitäkin. Kahdeksan aikaan illalla ne alkoi muuttumaan säännöllisiksi ja niitä tulikin noin tunnin verran varsin tiumaan, mutta loppuivat sitten. Noin klo. 22.30 tuntui valtavaa painetta alpäässä ja kätilö päätti tarkistaa kohdunsuuntilanteen. Parille sormelle auki ja kanavaa jäljellä 2cm eli eipä juuri mitään edeistystä ollut tapahtunut, mutta kamala paine tuntui silti. Supistuksiakin tuli taas ja osa aika kipeitä. Päätin ottaa kipu- ja nukahtamislääkkeen jotta saisin nutkuttua yön yli. Klo. 23.20 kuului KOVA pamahsus ja tuntui kuin vatsa olisi ratkennut, heti siitä alkoi kova kipu joka tuntui alavatsalla. Soitin kätilön paikalle joka laitto mut käyrälle. Sitten alkoi lorahteleen jotain housuun, ensin pieniä määriä ja sitten jo uinkin sängyssä eli lapsivedet meni. Se pamahdus kuului kun kalvot puhkesivat :) Supistuksia piirtyi käyrälle tiuhaan ja ne oli kipeitä!! Kokeilin vielä lämpäpussia ja suihkua, mutta eipä niistä apua ollut. Siispä soitin miehelle, että siirryn saliin ja hän vois tulla sinne myös.
Tässä vaiheessa mulla ei ollut enää mitään tietoa kellosta eikä minkäänlaista ajantajua. Sattu vaan hirmusti kun supisteli. Salissa koitin hengitellä ja nojailin sänkyyn aika kun supistus tuli, olin ihan hiljaa. Mies saapui paikalle noin klo. 01.00. Hengittelin ilokaasua, mutta se pisti vaan pään sekasin joten pyysin epiduraalin jonka myös sain. Juuri kun epiduraali oli saatu laitettua niin supistukset alkoi tuleen minuutin välein ja mulla tuli ponnistamisen tarve. Kätilö tarkisti tilanteen ja sanoi, että vauva olis tulossa jo. En meinannut uskoa sitä millään. Näinkö pian? (synnytin esikoista 17 tuntia). Odoteltiin yksi supistus ja kätilö laittoi anturin vauvan päähän. Sitten sainkin luvan ponnistaa kun siltä alkaa tuntumaan ja supistus tulee. Olin kylkiasennossa koska se tuntui kaikkein parhaimmalta. Jalat koukussa, sukista kiinni ja kunnon ponnistus, saman toistin vielä muutaman kerran sitten olikin tyttö maailmassa =)
Napanuora oli kiertynyt kerran kaulan ympäri ja siinä oli solmu, jouduttiin siis löysäämään hiukan. Onneksi nura oli normaalia pidempi sillä muutoin tuo solmu olisi aiheuttanut ongelmia. Kohta prinsessa jo nostettiin rinnalle ja siinä sitten nyyhkytettiin miehen kanssa yhdessä. Neidin mitat: 48cm, 3120g ja pipo 33,5cm. Tumma tuuhea tukka ja tummat silmät.
Synnytys meni siis kaikkiaan oikein hyvin. Oli vaan niin nopea etten oikein edelleenkään kaikkea tajua/pysty muistamaan, ehkä se selkiintyy kun aikaa kuluu. Yhteensä synnytys siis kesti 3h15min. Pieni repeämä tuli ja siihen ommeltiin muutama tikki. Mies sanoi, että oli koko synnytyksen ajan todella rauhallinen enkä ääntäkään päästänyt missään vaiheessa, lukuunottamatta pientä huohotusta. Sellanen kuva itsellenikin jäi, rauhallinen :) ja Inkeri siis syntyi rv 37+4.
Birdy