kysymys kaksikielisyydestä?

minä suomenkielinen suomalainen ja mieheni ruotsalainen. Minä kutsun itseäni äidiksi ja miestäni isäksi (siis kun puhun lapsille), mies lasten kanssa puhuessaan kutsuu itseään papaksi ja minua mammaksi. Hyvin nuo ovat oppineet =) Ja nyt sitten kutsutaan millon miksikin, joskus sanovat minulle mamma vaikka useimmiten kyllä äiti. Esikoinen puhuessaan isästä minulle sanoo kyllä " isä" , keskimmäinen käyttää vielä aina pappaa mutta tietää kyllä kuka isä on. Sekavaa selitystä, sori.

Tästä on monta variaatiota. Meillä vanhemmat käyttävät omankielisiä nimityksiä äidistä ja isästä. Tyttö osaa käyttää niitä johdonmukaisesti. Isä sanoo tytölle " ma" (=äiti), mutta itse käytän itsestäni äiti-sanaa ja tyttö myös, mulle puhuessaan. Jos tyttö puhuu isälle mun tekemisistä, hän sanoo " ma" .

ja mekin ollaan puhujasta riippuen mamma tai äiti ja isi tai pappa. Ei ole ollut epäselvyyttä. Miehen vanhemmatkin ovat puhujasta riippuen farmor tai mummu ja farfar tai vaari, minun vanhemmat ovat kuitenkin aina momi ja moffa (niistä on siis tullut erisnimiä?).



Veljeni perheessä kieliroolit ovat toisinpäin, mutta siellä soppaa hämmentää se, että suomenkielinen äidinäiti on " mamma" samoin kuin äiti ruotsiksi. Hyvin sielläkin lapset silti ovat oppineet ketä milloinkin tarkoitetaan.



Kaverini perheessä sitä vastoin tekivät jo vauvan syntyessä päätöksen, että heillä on käytössä vain mamma (ruotsinkielinen) ja abba (hepreankielinen). Niitä siis käytetään kielestä riippumatta kuten erisnimiä.



Makuasia kai, miten itsestä parhaalta tuntuu... Jos valitsee tuon erisnimilinjan, niin niitä käyttämään voi olla vaikea saada muita mukaan, kuten isovanhempia ja muita lapselle tärkeitä aikuisia, mutta yrittää voi tietenkin.



T. Ankkis

... ei varmaan mitaan oikeaa versiota olekaan. Meilla kun minun kanssani puhutaan niin mina olen aiti ja isi on isi, isan kanssa taas puhutaan papasta ja mamasta. Tanaan muuten tytto juuri korjasi minua (on nyt 2 v 8 kk ja tarkka etta kaikki kayttavat " oikeaa" kielta) kun sanoin etta " katsotaan sitten kun papa tulee" niin han sanoi minulle etta " aiti sanoo _isi_" ... ;-) Isovanhemmista kaytetaan yleensa heidan omankielisia nimityksiaan eli mummi ja taata, opa ja oma, mutta viimeaikoina tytto on alkanut minulle puhua isoaidista ja isoisasta kun tarkoittaa omaa ja opaa, ilmeisesti jostain kirjasta huomannut etta nama ovat ne suomenkieliset yleisnimet. Toisaalta tunnen perheita joissa kaikilla vain yksi " nimi" , eli kaikki kay.

Minä puhun suomea ja käytän ' äiti' ja ' isi' sanoja, mies taas ' mamma' ja ' pappa' . Hyvin tyttö osaa vaihdella näiden kanssa aina kielen mukaan. Itse en halunnut olla mamma, ja korvaani särähti aina kun anoppi (heillä myös kaksi kieltä kotona) kutsui mieheni isää papaksi vaikka puhuu suomea.





Isovanhemmilla on tosin vain yhdet nimet, fammo, mummi ja vaari.

Kielemme ovat suomi (minä) ja espanja (mieheni), lapset 7v, ja 5v ovat täysin kaksikielisiä ja käytäntö on seuraava: minä käytän sanoja mamma ja pappa (perua omasta kodistani, asuin lapsuudessani hyvin ruotsinkielisellä seudulla vaikka itse puhummekin vain suomea) ja mieheni taas mamá ja papá (muistuttavat mammaa ja pappaa, mutta lausuminen hiukan erilainen). Lapset vaihtavat sanaa käyttämänsä kielen mukaan. Isovanhempien nimet ovat muuttuneet käytännössä erisnimiksi, minun vanhempani ovat aina mummi ja ukki, miehen vanhemmat taas aina abuela ja abuelo.



Lapset ovat muuten ottaneet käyttöön myös sanat äiti ja isä, joita käyttävät puhuessaan meistä vieraammille aikuisille, sekä äiti ja isi, joita käyttävät puhuessaan kavereilleen. Odotamme uteliaisuudella, milloin mutsi ja faija astuvat kuvioihin...



Siskoni perheessä puhutaan suomea ja englantia, ja vaikka vanhemmat pitivät saman tapaista linjaa kuin meilläkin, lapset ovat ryhtyneet kutsumaan aivan kaikkia (vanhemmat, isovanhemmat, sedät, tädit) pelkällä etunimellä, mikä ensin tuntui oudolta, mutta se on heidän käytäntönsä.

Ilman että luen mitä muut on vastannut, päätän vastata oman mielipiteeni.



Meillä on kolmikielinen lapsi. Minä puhun suomea, isänsä on Pakistanista ja puhuu omaa kieltään ja asumme ruotsissa ja näin ollen hän oppii ruotsin muualta + kotona puhumme miehen kaa ruotsia.



Poika opettelee juuri puhumaan ja sanoja on vasta tullut muutama. Mutta niihin sanoihin kuuluu sekä äiti että mamma. Joskus poika kutsuu mua äidiksi, joskus mammaksi mutta mä pyrin ite kutsumaan itseäni äidiksi. Mutta täytyy myöntää että välillä vahingossa se mamma lipsahtaa suusta. Sitten hän osaa sanoa pappa mutta ei isiä. Mä kumminkin sanon aina isi. Joskus sanon pappa mutta sitten sanon perään tai sitä ennen isi. Hän on kova osottelemaan sormella ja sanomaan titta, mutta silloin minä tokasen " kato, mikä siinä on" . Eli pyrin aina sanomaan kaiken Suomeksi vaikka joskus saattaa lipsahtaa ruotsiksi.



Mun mielestä sun pitää kutsua itseäsi lapsen kuullen äidiksi koska se on suomea ja sä puhut sille suomea.

Minä sanon ' mamma' ja ' pappa' , mieheni ' äiti' ja ' isä' tai ' mamma' .



Isovanhemmat ovat minun puoleltani ' mommo' ja ' moffa' , mieheni puolelta ' mummi' ja ' ukki' .

ja itseäni kutsun mammaksi ja isää pappaksi..ja päinvastoin mies käyttää sanoja " äiti" ja " isä" .

Eipä tuo näytä sekaannuksia aiheuttavan sen kummemmin, hyvin on tyttö oppinut, ja vaihtelee sanoja riippuen kenelle puhuu..

Meillä äiti on aina äiti ja isä on aina pappa riippumatta siitä mitä kieltä puhutaan - käytetään siis kuin etunimiä. Isovanhemmilla on kullakin myös yksi nimitys kunkin oman kielen mukaan.

Lapset toki osaavat myös sanojen isä ja mamma merkityksen ja käytön muiden kanssa puhuessaan. Oikeastaan oli hauska aikoinaaan se kaksi vuotiaan oivallus " pappa on mun isä" .....