G: uhmaikäisen tukistaminen puolesta vai vastaan?

Kuvittelen itseni siihen tilanteeseen että joku puolet pidempi ja 6-10 kertaa painavampi repisi minua hiuksista... :-( kamala ajatus.

...niin fyysista kuin psyykkistakaan, uhmaikaisia eika ketaan muitakaan kohtaan. Mulle ei ole edes niin valia onko vastoin lakia (vaikka hyva etta on, koska kaikille vanhemmille ei muut viestit mene lavitse), en harjoittaisi vaikka olisi laillistakin (kuten esim. UK:ssa edelleen on, tosin vaittelevat siita kiivaasti), on musta vain selkeasti moraalisesti vaarin. Olen nahnyt etta " villeistakin" lapsista tulee ihan tayspaista porukkaa ilman vakivaltaa, vakivallan kanssa ei valttamatta... Taa ei tarkoita ettei lapsen toimintaa saisi mitenkaan rajoittaa ennen kaikkea hanen oman ja muiden turvallisuuden nimissa, mutta siihen ei tarvita tahallista satuttamista. Ja kuten tuossa edella joku jo sanoi niin on eparealistista odottaa etta uhmaikaisen saisi aina tottelemaan; koko uhmaian pointtihan on etta lapsi kokeilee rajojaan. Helpompaa vanhemmalle kuitenkin jos ne kielletyt asiat rajataan niihin mitka ovat oikeasti vaarallisia tai muuten vahingollisia, ei mitaan mielta yrittaa maarata jokaisesta pikkuasiasta kun toinen on tuollaisessa iassa. Kuten edelliset, en myoskaan halua etta lapsi oppii etta vakivalta on missaan mielessa ok.

kuinka lapsena tukistetiin,tuskin kovin voimallisesti eikä minkäänlaista muuta fyysistä rangaistusta käyetetty,ei luunappeja tms. tukistamistahan pidettiin ihan sopivana kasvatuskeinona aikanaan," hyvällä" kai se tehtiin. silti siitä on ikävä muisto. EI ehdottomasti tukistamiselle,luunapeille ja niillä uhkailulle myös.



Jo nyt tuntuu että itsekkin " kuumenee" toisinaan 1v 4kk kanssa,mitähän sitä on tulossa.....Olen samaa mieltä jonkun aikaisemman kassa että varmaan vielä 2 v:n kansa paras vaan toimia ja yrittää pysyä itse rauhallisena,tuskin selittelyt ja huutamiset auttaa vielä kauheasti. meillä EIhin reagoidaan hyvin vaihtelevasti.joku aika sitten yritin ponnekkaamin saada lasta tajuamaan,mutta nyt kiellän ja haen pois ja estän menemästä mihin ei saa mennä,ja sillä selvä. huh,on se varmaan rankkaa kun on monta uhmista talossa.



tiivii ja poju 1v4kk

Niin vauvojen, uhmisten kuin isompienkin tukistamista ja muutakin heihin kohdistuvaa väkivaltaa vastaan. - Aivan yhtälailla kuin aikuisiin ihmisiin kohdistuvaa ja eläimiin kohdistuvaa väkivaltaakin vastaakin. En koe miten lapsi eroaa muista mainitsemistani kohteista. Enkä ymmärrä miten väkivallalla voisin kasvattaa lasta kunnioittamaan itseään ja muita elollisia. Itse olen lukuisat tukkapöllyt, selkäsaunat, läimimiset etc. muksuna ja isompanakin kokenut - sillä seurauksena että käytöstapojen sijaan noista opin vihaamaan ja pelkäämään vanhempiani ja en edelleenkään osaa heitä kunnoittaa saati heihin luottaa. Myös luottamus ylipäänsä ihmisiin on jäänyt vajaavaiseksi - aina on jotenkin varoillaan ja pelkää pahinta..



Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, ettenkö olisi itse kertaalleen sortunut näppäämään ja läppäämään muksua takaisin. Ja syvästi olen katunut. En suosittele. Selkeästi silloin taannoin vain lisäsi lapsen uhmaa oma reaktioni ja myös jonkun aikaa lapsi aristeli minua - vaikkei edes häntä sattunut, kosketukseni oli lähinnä kuvainnoillinen häneen toisin kuin hänen minulle aiheuttamansa vammansa.. hehehe.. (auts). Lapsi siis - kuten me muutkin varmasti - kyllä ymmärtää eleestäkin. Noiden jälkeen olen entistä enemmän tavannut kaiken maailman opuksia ja Lasten suojelun keskusliitostako se oli kun tilasin tosi hyvän oppaan nimeltä Kekseliäs kasvatus. Suosittelen muillekin.



Itse kehoittaisin vaikka avoimesti sanomaan lapselle, että nyt äitiä suututtaa niin paljon, että tekisi mieli lyödä. Siis asiallisesti, ei mitään pelottelua, joka on aivan yhtä pahaa kuin itse väkivalta (tai meille monille siis pelottavampaakin). Olenkin avoimesti puhunut uhmikseni kanssa näistä tunteistani - niin omista häntä kohtaan kuin hänen tunteista suuttuneena muita kohtaa. Sillä tuloksella, että muksu joka taannoin puri, raapi, hakkasi, potki.. etc. ei tee sitä enää vaan itse toteaa, että nyt kiukuttaa niin paljon, että tekisi mieli lyödä, tai kertoo vain olevansa TODELLA vihanen. - Mihinkä minä sanon, että niin hän minuakin suututtaa äärirajoille asti: ) kuten muistat ja tämä tunne on luonnollinen ja ok, hyvä, että sanot muttet lyö.



Meillä on siis kumpikin kasvattanut toisiaan - äiti ja lapsi : ). Huudettua kylllä joskus tulee naama punaisena, mutta mun mielestä se on lievempi paha vaikka tosi ikävä tapa. Ja kyllähän ne eläimetkin murisevat toisilleen.. ja useimmiten se jääkin siihen - ainakin kun on kyseessä vanhempi/poikas - suhde. Jos meitä alkeellisemmat olennot pärjäävät vähemmällä - miksi emme me pärjäisi?!



- Tiina -

Olen itsekin joskus kyllä vanhimmalle lapselle antanut, mutta kyllä pienestäkin ruumiillisesta kurituksesta on tullut niin paha mieli itselle etten ole lähtenyt ollenkaan sille tielle. En kuitenkaan ole sitä täysin vastaan, esim. minusta pieni tukkapölly on ehkä parempi vaihtoehto kuin kokonaan ilman kuria kasvaminen, mutta kyllä muitakin pakotekeinoja löytyy.

Minulle vain on tullut sellainen olo että jos teen kipeästi lapselleni, se on hänelle viesti siitä että niin saa tehdä. Yritän siis esimerkilläni osoittaa että satuttaminen ei ole oikein edes rangaistaessa. Uskon että tämä viesti näkyy meidän elämässämme siinä että lapset eivät satuta toisiaan tahallisesti kovin usein ja silloinkin kun lyövät, tietävät että se on väärin ja tuntevat syyllisyyttä ennen kuin olen edes ehtinyt torua ;). Itse olen saanut pienenä tukkapöllyä ja napautuksia mutta niin vähän etten oikein itsekään niitä muista.

Olen ehdottomasti sitä mieltä, että tunteista on hyvä puhua, negatiivisistakin. Myös äidillä ja isillä on oikeus suuttua. Mutta kyllä jossain menee raja. Olisipa kamalaa kuulla vaikka miehen sanovan minulle, että nyt suututtaa niin paljon, että tekisi mieli lyödä sinua. Samantien löisi sitten, ei se enää pahemmalta tuntuisi.

Anteeksi jo etukäteen, mutta tämä on minun mielipiteeni.

Olen tosi vastaan kaikkea ruumiillista kuritusta, mihin luen kaiken millä tarkoituksellisesti satutetaan tai uhataan satuttaa lasta. Samoista syistä kun monet muut ovat jo listanneet; eli miten opetan, että toisen satuttaminen on väärin jos itse teen niin. Ja toisekseen mikä tilanne on siis ihan OIKEESTI sellainen, että vahvemman aikuisen kurittaessa fyysisesti pientä lastansa voitetaan tai saavutetaan jotain hyvää?? Jos siis ihan oikeesti mietit sitä kunnolla. Itse olen saanut tukkapöllyä, luunappia ja jopa piiskaa ja ne kaikki vaan herättivät mussa vihaa ja kapinaa ei yhtään katumusta ja pidän vieläkin niitä järkyttävinä virheinä mun vanhempien taholta, vaikka mulla onkin muuten hyvät ja rakastavat vanhemmat ja erittäin läheiset välit heihin.



Itse olen hermon mennessä sortunut pari kertaa muka " läppäämään" sormille vaarallisessa tilanteessa, mutta jo tekohetkellä katunu ankarasti ja syvästi. Sellaisessa ei ole edes sitä " kipu opettaa" funktiota kun on vaan ele. Ja näyttää lapselle kuitenkin mallin et näin voi tehdä kun kaikki muut keinot on käytetty. Huutaminen on inhimillinen reaktio kaikkien kuolevaisten keskuudessa ns. normaaleissa mittasuhteissa (kuka ne nyt sitten ikinä määritteleekään), mutta itsekkin olen kyllä todennut et rauhallinen ja asiallinen puhe tehoaa huomattavasti paremmin ainakin alle 2-vuotiaaseen uhmaajaan. Tosin poikkeuksena olen huomannut pari erittäin vaarallista tilannetta joissa napakka kovaan ääneen huudettu lapsen nimi on kyllä pelastanut loukkaantumiselta, ikäänkuin varoituksena ;)



Tässäkin on kuitenkin syytä olla tarkkana ettei mennä taas överiksi toiseen suuntaan ja ei tehdä mitään kun lapsi uhmaa ja riehuu tai kun lapsi on joutumassa vaaratilanteeseen. Lapsi opettelee elämän lainalaisuuksia uhmatessaan vanhempiaan ja kasvattaa samalla, myöhemmin elämässä niin tärkeää, omaa tahtoa. Ja tarvitsee tähän turvallisen aikuisen ohjaamaan itseään ja luomaan niitä rajoja rakkaudellisessa ilmapiirissä. Kaiken salliva kasvatus ei ole rakkautta vaan keino päästä (muka) vähemmällä ja samalla opettaa lapselle että saa tehdä mitä haluaa. Ja mitä vaarallisiin kiellettyihin tekoihin tulee; pieni (ja vähän isompikaan) lapsi ei (kuten hyvin tiedätte) pysty aina ennalta arvioimaan mitkä kepposet ovat niitä, ei pelkästään vanhemmille kurjia, vaan hänelle itselleenkin hyvin vaarallisia. Tälläisessä tilanteessa voi vaikka, jos muu ei auta, ottaa tiukasti syliin niin että pahin on ohitse. Ja huomion ohjaaminen muualle, toimii aika monilla, joskaan ei tietenkään kaikilla, pikkuisilla.

Mutta sitä olen myös ehdottomasti vastaan että lapsen annetaan läpsiä, potkia, purra tai muuten vahingoittaa aikuista. Tällä tilanteella ja sen aiheuttamalla mallilla on yhtä vakavat seuraukset psykologisella tasolla kuin lapsenkin fyysisellä kurittamisella. Siihen pitää sanoa tiukka EI ja estää lasta jatkamasta sitä.



Nämä nyt on taas niitä yhtä monta mielipidettä kun on keskustelijaakin aiheita, mutta hyvähän näistä on puhua, jos vaikka joku saisi uusia ideoita kokeilun alle vanhojen " vähemmän toimivien tilalle" .



Jos vaan oltais kaikki yli-ihmisiä, niin eihän meillä näitäkään " ongelmia" olisi vaan aina vaan rauhallisesti ja lempeästi ratkaisisimme kaikki ongelmat sataan kertaan päivässä, mutta koska näin ei kuitenkaan tässä epätäydellisessä maailmassa monenkaan uhmaikäisen kotona ole, niin ollaan kuitenkin armollisia itseämme ja toisiamme kohtaa jos joskus pääsee äänenvoimakuus kohoamaan huudoksi asti. :)



Aurinkoista kevättä ja pitkää pinnaa kaikille uhmaajien ja muiden vanhemmille! :)



Adelein ja wompatti 1,5v

Minua tukistettiin lapsena, ja se sattui aina. JOka ikinen kerta tukistaminen teki oikeasti kipeää. Luunappejakin sain (osasin olla aika kuriton..), mutta ne eivät kyllä koskaan tehneet kipeää. Tässä on mielestäni se suuri ero. Tukistaminen on fyysisen kivun tuottamista, luunappi ei. Ehkä se on se tilanteen esiin tuoma auktoriteetti mikä pistää myös luunapin tehoamaan vaikka ei varsinaisesti kipeää teekkään.



Tietenkin on myös niitä jotka antavat luunapin otsasuoni pullottaen voimiensa takaa, jolloin se tietenkin sattuu. Tässä on kuitenki mielestäni kyse taas vähän eri asiasta.

Meillä on yritetty opettaa, että toista saa koskettaa vain hyvällä tarkoituksella ja silloinkin joskus täytyy kysyä lupa, kun kaikki eivät oikein tykkää halauksistakaan. Tuo siis vanhemmille lapsille.



2-vuotias saa ilmaista mielipiteitään aika vapaasti ja haalarit olen aina saanut tavalla tai toisella päälle. Jos on aikaa, jutellaan ja tehdään yhdessä valintoja. Jos ei ole aikaa, minä vaan puen ja selitän että nyt pitää mennä tai juna jättää tms.



Muistaakseni minua on kerran kevyesti läppäisty takapuolelle (n. 4v), mutta siitä jäi vaan se mielikuva, että aikuinen oli vahvempi ja mielessä välähti ajatus, että yritäpä tuota kun olen isompi...



15-vuotiaan kanssa on vähän huono harjoittaa tukistamista, eivätkä ne kuuntelee paljon enempää kuin 2-vuotiaat...



Siis, tukistus ja muut jutut mielestäni pelottavat lapset ruotuun. Se ei ole aitoa sisäsyntyistä hyvää käytöstä, jos tuommoisen uhalla vaikka itse pukee vaatteensa tai istuu hiljaa ruokapöydässä? Rangaistuksen tms. pitääkin mielestäni olla harmittava, mutta lapsille ei pelottava.



Ja meillä ihan varmasti lapset tekisivät saman. Antaisivat muille, myös minulle luunappeja, jos lähtisin sille tielle. Ja sitten pitäisi varmaan tukistaa, kun toista ei saa satuttaa...

Edellä olikin jo hyviä perusteluja. En ymmärrä, miten voisin opettaa lapselleni toisen ihmisen kunnioittamista ja sitä, ettei saa satuttaa toista vihaisenakaan, jos itse toimin päinvastoin kuin sanon. Kyllä minunkin suuttuneena usein tekisi mieli lyödä (niin miestä kuin lastakin), mutta en sitä tee, ei ole lähelläkään, koska ajatuksen ja teon välinen raja on olemassa.

Miehesi lienee aikuinen, kuten sinäkin ja tunnistatte omat tunteenne sekä toivottavasti tulette toimeen niiden kanssa : ). Mutta itse tämän konstin, eli ilmaisun " X:a kiukuttaa niin kovasti, niin on minuakin joskus, mutta en lyö kuitenkaan - ethän sinäkään? On ihan ok, että kiukuttaa niin kovasti, että tekee mieli lyödä, mutta ei saa kuitenkaan.. on parempi vaikka sanoa ääneen, kuin lyödä..etc." keksinyt viime syksynä kun tuo temperamenttinen uhmiksemme jälleen kerran huitoi itseäni (temperamenttista äitiään siis) oikein urakalla. Ja se PYSÄYTTI lapsen ja sai hänet miettimään. Oikein urakalla. Jatkoin vielä varoiksi esimerkeillä, että juu, äidinkin on tehnyt mieli joskus läpsäistä isiä kiukuspäissään ja varmasti isin äitiäkin, mutta ei tehdä sitä kuitenkaan..



Tuolla tavalla, kun olen lapselle selittänyt, niin on meillä touhu rauhoittunut. Pari kertaa sanoin saman ajankohdan paikkeilla opetusmielessä, että nyt äidillä on samanlainen hetki kun sinulla silloin, eli nyt kiukuttaa niin kovasti, että tekee mieli lyödä. Ennen tätä lapsi osasi kyllä hienosti eritellä ja puhuakin positiivisista tunteistaan, mutta vau! Nyt lapsi tunnistaa erilaisia sekä eri asteisia negatiivisia tunteita ja osaa puhua/käsitellä niistä toteuttamisen sijaan. Ja jos on niin väsy, ettei puhuminen onnistu, niin itkee sitten, tulee paijattavaksi.. - sen sijaan, että satuttaisi muita.



Itse koen onnistuneeni HYVIN. Lapsemme osaa nyt sen minkä yhden suomalaisen psykiatrin (jonka nimeä en valitettavasti muista, koska huonomuistinen olen) mukaan 70%:a maamme aikuisväestöstä ei osaa eli tunnistaa tunteensa.



Ja mitä termiin LYÖDÄ tulee. Itselleni kaikki nippaukset, tukistukset etc. ovat lyömistä.



Meillä lasta kasvatetaan ylitse pursuavalla hellyydellä ja rakkaudella (jopa niin, että sivullisia katsojia yököttää) ja jos itselläni ihan oikeasti hihat palaa karjaisen, pyydän heti anteeksi, keskustelen aiheesta lapsen kanssa ja saan anteeksi : ) ja napero taitaa samat temput. omalla suunnallaan, tosin ei onneksi karjumista ole oppinut ; ). Viimeisen parin kuukauden aikana on sattunut pari tilannetta, kun olen onnistunut olemaan tuossa tilanteessa karjumatta ja artikuloinut selkeän rauhallisesti lapselle, että nyt äitiä kiukuttaa niin, että tekee mieli lyödä sinua.. Muksu on tullut luokse, todennut faktana että äiti ei lyö : ) minä siihen, että ei todellakaan, lapsi on siihen todennut, että hänellä on joskus käynyt samoin ja könynnyt syliin ja jos jonkun/joiden kuiden on ollut tarvetta pyytää ja antaa anteeksi, se on hoitunut siinä samalla : ).



Näin meillä. By the way, samainen lapsemme pelkäsi ja meni karkuun toista isoäitiään puolen vuoden ajan tuon nipattua häntä reilu 1v:nä, kun väsynyt, monta yötä allergioitaan ja hampaitaan valvonut muksu iski hampaansa häneen sääreensä.. (Ja arvatkaas hermostuiko tämä mamma ko. isoäidille ja paljon!!!)



- Tiina -

Meillä on vasta 1,5 v lapsi, joka ei kyllä usko sanaa ei, vaan välillä tuntuu, että kun kieltää niin vasta se onkin kivaa ja mukavaa tehdä mitä ei saisi... Tietenkin johtuu paljon huomion puutteesta. Pikkuveli 1,5 kk vie paljon minun aikaa ja voimia. Olen ollut aina periaatteesta jo tukistamista vastaan eikä minua ole tukistettu,, mutta sitten toisaalta olenkin ollut kuulemma kiltti ja tottelevainen, mitä omasta pojasta ei voi sanoa :), siis ainakaan tottelevaisuuden osalta. Nyt on tullut sitten tavaksi, että kiellän ja kiellän ja kiellän niin monta kertaa kun menee hermot ja sitten tukistan. En lujasti, mutta niin että asia jää ainakin vähäksi aikaa. Siltikin samasta asiasta pitää aina uudelleen kieltää ja viimein tukistaa. Ja siitä minulla on kyllä huono omatunto. Mietin, että en haluais, mutta muutakaan en voi.. huoks. Jospa huomenna en tukistaisi kertaakaan.

Meillä ei kajota lapseen, uhmaikäiseenkään, kuin sen verran, että hänet voidaan väkisin kantaa jäähylle jos ei muu auta. Ei tukisteta, eikä edes uhkailla väkivallalla.