G: uhmaikäisen tukistaminen puolesta vai vastaan?
Joku tuskaili 2-vuotiaan uhmaiän kanssa tuolla muutama sivu taaksepäin. Tukistamisesta nousi metakkaa, toiset ehdottomasti sallivat ja toiset eivät. Itse olen henk. koht. sitä mieltä, että se on väkivaltaa ja laissa kielletty. Itselleni ei ole haalaripainin lomassa edes mieleen tukistaa, vaikka itseäni on pienenä toki tukistettu. Yritän vimmaisesti pysyä rauhallisena, koska kaksi riehuvaa uhmaikäistä = yksi äiti ja yksi väsynyt uhmikäinen yksien haalarien kimpussa on huono ratkaisu. Välillä kuitenkin sorrun karjahtamaan ;-)
Tehdään läjä?
Saa tukistaa? Miksi?
Ei saa tukistaa? Miksi?
Kommentit (33)
Meillä jokaisella on oikeus olla koskematon. Aikuisten tehtävä tässä maailmassa on suojella lapsia.
Koin viime syksynä tilanteen, jossa koskemattomuuteni rajat ylitettiin sinänsä pienesti, mutta kuitenkin niin, että se jätti minuun kai lähtemättömän jäljen. Helposti ajatellaan, ettei yksi kerta mitään tee, mutta kun kerran on kokenut rajojensa rikkoutumisen, menee pitkään ennenkuin alkaa taas luottamaan siihen, ettei kukaan koskaan tee enää samaa uudelleen. Tunne siitä, että minun koskemattomuuden rajojani voidaan rikkoa milloin tahansa, vaikken itse haluaisi, on ollut ainakin itselleni järkyttävä. En soisi kenenkään lapsen joutuvan elämään koskemattomuuden rikkoutumisuhan alla. Ja vieläpä niin, että uhan aiheuttaisi se elämässä rakkain, oma vanhempi.
En hyväksy siis minkäänlaista koskemattomuuden rikkomista tai sillä uhkailua. On löydettävä muita, parempia keinoja olla vanhempi, asettaa tiukassakin tilanteessa rajat ja pitää kiinni sovituista säännöistä. Helppoa se ei ole, mutta meillä aikuisilla on mahdollisuus valita toimintatapamme.
Joskus tulee tilanteita, jolloin tuntuu, ettei omat voimat tai keinot millään riitä selvittämään arjen ristiriitatilanteita. Silloin kannattaa heti lähteä hakemaan _itselleen_ apua. Meillä jokaisella lienee omat kanavamme avun saamiseksi, mutta jos tuntuu, ettei muualta apua saa, neuvolan kautta lienee apua löytyvän.
Meistä jokainen tekee virheitä. Täydellisiä vanhempia ei olekaan. Tässä on kuitenkin minusta sellainen kohta vanhemmuutta, jossa jokainen voi kasvaa ja kehittyä. Itsehillinnän harjoittamiseen löytynee harjoitusaikaa uhmaikäisten kanssa eläjiltä yllin kyllin.
Voimia kaikille uhmaikäisiä kasvattaville!
Tituliini, joka uskoo kehäajatteluun, jossa hyvä tuottaa lisää hyvää ja huono lisää huonoa, tässäkin asiassa
Marralle vinkki: esikoisesi hakee huomiota kiellettyjen asioiden tekemisellä - hän ei kaipaa sinulta tukistamista vaan aikaa, huomiota ja hellyyttä. Meillä myös vauva ja alle 2 v sisar, tiedän tilanteesi. Koita kehua esikoistasi ja kiittää aina kun hän tekee jotain oikein/hyvin. Uskon että hänen käytöksensä muuttuu. Tukistaminen vaan pahentaa asiaa.
Lasta täytyy ymmärtää ja kuunnella, häntä ei saa aliarvioida. Asiat täytyy jaksaa perustella miksi joku asia on kielletty.
Mielummin rakkautta ja syliä kuin väkivaltaa.
Edellä tulikin hyviä perusteluita. En hyväksy myöskään psyykkistä väkivaltaa; lapsen mollaamista, nimittelyä jne. Itse yritän näyttää lapsilleni esimerkkiä miten muita ihmisiä kohdellaan ja kasvattaa lapseni rakkaudella ja positiivisella huomiolla. Rangaistuksena meillä käytetään jäähyä ja/tai jonkun tavaran pois ottamista. Tietenkin välillä pinnani katkeaa ja silloin tulee karjahdettua, mutta en harrasta jatkuvaa huutamistakaan. Yritän myös pukea tunteitani sanoiksi; " nyt äitiä suututtaa oikein kunnolla!" ja hyvin 2v 8kk ikäinen tyttö tuntuu ymmärtävän.
Minusta oli aika kamalaa kun olimme kylässä mieheni siskolla ja heidän vähän meidän tytärtämme vanhempi taapero tiputti lasin lattialle ja se meni rikki. Äitinsä oli lapsen niskatukassa kiinni ja karjui " Enkö minä sanonut, että et ota sitä lasia!!!" . Oli aika ikävää katsoa kummitytön ilmettä kun hän katsoi äitiään kauhu silmissä. (Mutta heidän kasvatukseensa ei saa puuttua) Ja samainen tyttö pitää oikeutenaan tukistella myös meidän tyttöä jos kaikki ei lekissä suju niin kuin hän haluaa.
TV 2:lla tulee muuten hyvä sarja tiistaisin (en nyt muista nimeä, olikohan Pikku julmurit?), jossa näytetään miten tosi hankaliakin lapsia saadaan kuriin ilman fyysistä väkivaltaa.
Meilä tyttö pian 3v eikä kertaakaan ole tullut tarvetta tukistaa. Sylitys ja miettimispenkki on auttaneet.
Yritämme pojalle 2 v 2 kk opettaa että ketään ei saa lyödä!
Paha mennä tukistamisen jälkeen sanomaan että väkivaltaa ei saa käyttää!
Joskus poika saa luunapin mutta sitten on kyllä tehny jotain tosi tuhmaa.
Komennan kyllä itekkin mutta tuo tukistaminen on meillä kyllä ehdoton ei!
Meillä tämä on ainakin toiminut.
niin tosiaan ja poikahan on siinä ihanassa uhmaiässä =)
Meillä tällä hetkellä neljä uhmaikäistä ja meno on toisinaan sen mukaista, mutta ikinä milloinkaan ei meillä tukisteta, läpsäistä, nippailla tms.
Lapsen kasvattaminen on ihan jotain muuta kun satuttamista. Jos homma karkaa hanskasta ilman fyysisiä keinoja, on pysähtymisen paikka.
tukkapöllyä ei saa antaa, mutta luunapin saa!??
Itse kyllä saatan antaa luunapin ja saatan tukistaakin, mutta en missään nimessä lyö, en läpsi, enkä tietenkään " viskele" lapsia. Enkä myöskään hauku tyhmäksi, typeräksi, tuhmaksi ym. Teko voi kyllä niitä olla, mutta ei lapsi.
En tietenkään kannusta ketään antamaan tukkapöllyä ja luunappia, mutta pitää muistaa, että lapsia TODELLA ON ERILAISIA, joillekin ei toden totta puhe aina tehoa. Ja meillä ainakin nuo tehonneet ja niitä enää harvoin käytän, uhkaus riittää. Meillä siis pojat 5,5 ja 4, tyttö pian 2. Että meno välillä melkoista!! Tappelua, riehumista...
Olen pari kertaa sortunut tukkapöllyä antamaan.
Itse sain lapsena joskus tukkapöllyä, ja se oli ainut joka minuun taisikin tepsiä, vaikka kannatankin, että ei. Ja meilläkin on siis 2v villimmästä päästä tutussa seurassa, johon ei arestit ja jäähyt tms. tepsi. Tukkapöllystäkään ei ole tarvinnut niiden parin kerran jälkeen enää edes kuin mainita niinä kaikista pahimpina hetkinä, niin jo lapsi tottelee.
Parempi siis kerran hieman kevyttä tukkapöllyä, kuin kamalaa sanalla sälvimistä ja luunappeja tai lyömistä.
Välillä tuntuu, että enemmän joutuu puolustamaan väkivallattomuutta. Usein saa kuulla, että helppoa se on, kun sulla on vain yksi tai että jotkut lapset vain ovat niin kovaluontoisia. Vanhempani kasvattivat viisi vilkasta lasta ilman fyysistä kuritusta. Omalla tytöllämme on ollut ongelmia reaktioidensa säätelyssä, mutten usko, että satuttamalla opettaminen olisi tuottanut tulosta. Lapsen pitää voida luottaa vanhempiinsa.
En hyväksy fyysistä kurittamista, koska lapsi ottaa vanhemmistaan esimerkkiä, miten epämiellyttäviä tunteita hallitaan. En välitä siitä, mitä laki sanoo. Kellään ei ole oikeutta satuttaa toista. Lapsen tasolle taantuminen on helppoa, mutta oikea kasvatus kysyy aikuisuutta.
Jos päättää alusta lähtien, ettei satuta lastaan, on paljon helpompi keksiä korvaavia keinoja sekä lapsen että itsensä rauhoittamiseen. Ei anna itselleen lupaa satuttaa, millään tekosyyllä.
Meillä kyllä UHATAAN tukistamisella, ja yleensä riittää kun ottaa tukasta kiinni. Siis ottaa kiinni, ei revi riuhdo tukista, vaan pitää kättään rauhallisesti pään päällä ja sanoo, että totteletko vai pitääkö tukistaa... Kyllä yleensä uhmis rauhoittuu .
Ehkä tämäkin on jonkun mielestä väärin, mutta en siis fyysisesti satuta lasta, mutta saan hänet nopeammin rauhoittumaan kuin karjumalla naama punaisena - mikä ei auta sitten pätkääkään, vaan pahentaa tilannetta.
Täälläkin moni kommentoi, ettei tukista tai anna luunappeja, mutta huutaa kyllä kovasti. No, jos nyt oikein mietitään, niin tuskin sekään nyt niin mieltäylentävää ja hyvää kasvatusta on ? Karjua naama punaisena pienelle ihmiselle. Helppoahan se on jeesustella ja moralisoida, mutta kuten joku sanoi, lapset on kovin erilaisia, ja meidän uhmispojalle ei ainakaan mitkään selitykset mene läpi, vaan joku rangaistuksen uhka on oltava ilmassa ennen kuin sana tehoaa. Kovapäinen poika - kuten äitinsäkin!
En halua antaa lapselle esimerkkiä, että väkivalta on viimeinen keino. Meillä ei ole viidakon lakia, jossa vahvempi voittaa. Oma auktoriteetti on pidettävä muulla tavalla.
Hei!
Minun mielestäni tukistaminen tms. eivät kuuluu uhmaikäisenkään kanssa aikuisen konsteihin. Samaan aikaan on kuitenkin opetettava lapselle, ettei ketään läpsitä tai tönitä. Jos äiti saa tukistaa, kun ei tottele saako lapsi tönäistä, jos kaveri hoitopaikassa vie lelun? Lisäksi ainakin itselläni kiehahtaa, kun lapsi kiukkuilee. Siksi jäähy on parempi niin äidille kuin lapsellekin. Saapahan molemmat pari minuuttia aikaa rauhoittua ;) Ja parin minuutin jäähy on toiminut ainakin meillä. Tosin aamuisin ei oikein olisi aikaa jäähyillä...
Muutenkin tuntuu, että suuttuminen on juuri se reaktio, mitä poika odottaa. Mutta jos jaksaa pysyä rauhallisena ja on ymmärtävinään (joo, sua väsyttää...äiti ymmärtää..äitiäkin väsyttää, mutta silti on pakko mennä) homma sujuu paremmin. Ainakin se katkaisee kiukkuilun paremmin eli ei tarvitse tapella koko päivää (välttämättä).
Eroja on vanhemmissakin... Mä en edes kuvittele, että uhmaikäisen saisi tottelemaan, sen paremmin puhumalla kuin satuttamalla. Pikkulapsi vasta harjoittelee tahtomista eikä itsekään aina tiedä, mitä haluaa tai miten säädellä tunteitaan. En tarkoita, että kaikkea saisi tehdä; kyllä vanhempien tehtävä on näyttää rajat ja tarvittaessa estää.
Meidän tyttöön ei läheskään aina sana tehoa, vaika kuinka mielikuvitusta käyttäisi. Mutta sitten vain päättäväisesti hoidetaan se homma, joka oli hoidettavana, huudon kanssa tai ilman. Ja piste. Turha sitä ottaa henkilökohtaisena loukkauksena.
Minä en huuda, oikeastaan koskaan. Ääntäni kyllä korotan lähes päivittäin. En käytä sanallista, enkä fyysistä väkivaltaa.
Parhaiten, ehdottomasti parhaiten tehoaa HELLYYS. Kyllä! Kun huomaan, että lapsella on alkamassa vaikeampi uhmakausi ja lapsi alkaa olla itkuinen ja kiukkuinen annan hänelle tavallista enemmän aikaa, syliä ja hellyyttä. Puhun hänelle kauniisti ja olen ymmärtäväinen. Useimmiten metsä vastaa kuten sille huudetaan. Olen sitä mieltä, että porkkana on parempi kuin keppi ja rakkaus parempi tottelemisen motiivi kuin pelko.
Ja kyllä meilläkin lapset saa raivareita ja uhmaa ja kiukkuaa. Välillä on tosi synkkiä, vaikeita päiviä, mutta niissäkin kantaa tieto siitä, että olen ollut aikuinen ja pitänyt oman " pikkulapseni" sisälläni. Lapsella on oikeus raivota ja näyttää tunteensa. Aikuisen tehtävä on olla turvallinen aikuinen, joka näyttää rajat, mutta joka rakastaa vaikka niitä rikottaisiinkin. Tunteensa saa tietysti näyttää aikuinenkin ja pitääkin, mutta sen voi tehdä aikuisen tavalla.
Ei saa tukistaa, eikä uhata sillä, eikä millään muulla väkivallalla. Miksi lasta saisi, kun itsekään en halua kokea väkivaltaa tai olemista sen uhan alla?
Jos vielä saisin kasvatettua itsestäni pois sanallisen ehdottomuuden, uhakailun (jos ei nyt, niin menetät sitä ja sitä) ja pystyisin puhumaan ennemmin lapsen herättämistä tunteista ja siitä, mitä haluan tapahtuvan.
Kukkuu + lapset, 5v ja 1v4kk
Tai meidän perheessä ei tukisteta ihan siitä syystä, että kuinka voin opettaa lapselleni, ettei esim. kavereita saa repiä tukasta, jos teen sitä hänelle? Mulle on ihan sama onko siitä säädetty laissa vai ei, teemme niin kuin järkevimmälle tuntuu. Sama pätee luunappeihin, läpsimisiin tms.
Tukistaminen on jo lain mukaan kiellettyä. Itse en ainakaan halua antaa lapselleni sellaista käyttäytymismallia. Kyllä asiat täytyy pystyä selvittämään ilman fyysisiä pakkokeinojakin. Tukistamisella aikuinen osoittaa omaa heikkouttaan/kypsymättömyyttään, kun ei muuten kykene ratkaisemaan tilannetta.
Mutta en tiedä vielä, mihin tilanteeseen ehkä joskus joudun...tytär on nyt 1-vee ja olen jo muutaman kerran korottanut ääntäni kun tyttö menee tuhannesti kiellettyyn paikkaan, josta olen hänet tuhannesti nostanut pois.
Ja jo äänen korottaminen/huutaminen ovat asioita, joita minun ei ollut tarkoitus tehdä. Entä sitten, kun tyttö tulee uhmaikään? Ajattelen nyt, että en tukista, mutta tulenko kenties joskus tukistamaan? En voi 100% varmuudella sanoa, etten koskaan tukista...voivoi, kyllä tää on hankalaa. Eli periaatteessa ei.
Mua on pienenä tukistettu pari kertaa, eikä niistä kerroista jäänyt traumoja: meillä oli myöskin periaatteessa väkivallaton koti, eli lapsia ei systemaattisesti kuritettu tukistamalla tai muilla keinoin. Joskus, kun olin tarpeeksi raivostuttava ja vanhemmilla meni hermo ihan totaalisesti, sain tukkapöllyä. Mutta en kuitenkaan joutunut pelkäämään ja se on mielestäni pääasia.