Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
mitä tehdä kun ei ihan oikeasti osaa olla ihmisten kanssa
12.09.2015 |
Olen päällisin puolin ihan normaali 35-vuotias nainen, urheilullinen ja kauniskin. Minulla on mies ja kaksi lasta. Olen opiskellut ja käyn töissä. Kaikki ihmissuhteet ja -kontaktit kuitenkin ahdistavat suunnattoman paljon. Minulla ei ole käytännössä yhtään ystävää tai edes kaveria. Kouluaikaiset jäivät kun aloin seurustella ja opiskelu- ja työkavereista aina jotkut yrittivät ystävystyä mutta vähitellen luovuttivat kun huomasivat miten outo olen ja että heidän piti tehdä kaikki aloitteet. Kammoan naapureita ja nykyinen rivitaloelämä on minulle kauhistus. En kykene vanhempainiltoihin tai mihinkään ryhmätoimintoihin. En pidä juuri yhteyttä edes sisaruksiini. Tavallaan en edes halua ihmiskontakteja koska se väsyttää ja jo etukäteen ahdistaa. Ja kuitenkin syvällä sisimmässäni kaipaan edes yhtä ystävää. Jotenkin vain minua alkaa ahdistaa jos joku alkaa liian tuttavalliseksi tai läheiseksi. Työkaveri hölötti kuukautisistaan ja kierukastaan ja tuntui ihan hirveälle. En osaa puhua itsestäni, en oikeasti ole kiinnostunut muiden asioista ja olen helposti kömpelö ja jännittynyt puheissani. Kun yritän jutella jonkun kanssa tuntuu että joudun esittämään ja teeskentelemään. On aina helpotus päästä kotiin ja vain olla rauhassa. Olen käynyt jonkin aikaa terapiassa mikä on auttanut jännittämiseen yleensä mutta ei ihmissuhteisiin. Mikä ihme neuvoksi ja onko muita kaltaisiani?
Kommentit (72)
Ja myös sama juttu että olen tosi jännittynyt, kun olen muiden ihmisten kanssa. Toivon koko ajan että pääsisin jo kotiin olemaan rauhassa. Kotona on kyllä mies ja lapset, mutta ne ei haittaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="13.09.2015 klo 12:35"]
Tilanteessasi lähtisin määrätietoisesti lähentämään välejä jonkun kanssa, sillä en pystyisi luottamaan siihen, että aviomies pitäisi minut ikuisesti "pinnalla" (eli ei yksinäisenä). Parisuhde kun voi päättyä milloin vain, ja voi olla, että jonakin päivänä saattaisin olla täysin yksin vastuussa lapsesta ja vanhempainilloista ym. kauhun paikoista. Minusta tässä vaiheessa "helpointa" olisi, että lähestyt ensimmäisenä sisaruksiasi. He kuitenkin ovat kiinnostuneita ja rakastavat sisartaan, vaikka olet heitä vältellyt. Itse olen alkanut lähentyä etäiseksi jättämääni sisarusta ihan vain kommentoimalla hänen juttujaan Fb:ssa :D ja nykyään hän taas soittelee minulle, kyläilemme ym, kun olen tehnyt tällaisen aloitteen. - Minusta sinulla on myös velvollisuus antaa lapselle kunnollinen elämän malli, jossa ei lukkiuduta kotiin pelkäämään muita ihmisiä. Minulla on muutama tällainen erakkovanhempien lapsi ystävänä ja joskus olen - suoraan sanoen - valitettavasti joutunut häpeämään heidän käytöstään. Vaikka muuten ihan mukavia ihmisiä ovatkin. - Pohdit, että mahdollisesti vaadit ihmisiltä yhtä paljon kuin itseltäsikin. Voisitko kuitenkin ajatella, että sosiaalinen rajoittuneisuutesi tekee sinusta ihan yhtä epätäydellisen kuin muistakin, kertoivat he sitten valkoisia valheita tai mitä vaan? Yrittäisit vähän irtautua itsestäsi ja itsesäätelystäsi. Mikä sosiaalisissa tilanteissa pelottaa? Mitä pahaa uskot tapahtuvan? Jne. Voisiko esim. terapiasta olla apua, tai löytäisitkö esim. self-help-kirjallisuutta tai netistä vertaisryhmiä?
[/quote]
Kurja näkemys tuo "parisuhde voi päättyä milloin vain". Ikään kuin koko ajan kannattaisi olla kuin heikoilla jäillä. Tuollainen ajattelutapa myös todennäköisesti johtaa parisuhteen loppumiseen ennemmin tai myöhemmin. Yleensä introverteillä on erittäin pitävät parisuhteet.
Tämä nyt ei ollut mikään puolustuspuhe sille, että jää vaan kotiin äläkä yritä saada yhtään ystävää.
Entä kun teini-ikäinen lapsi on tuollainen? Mitä silloin voi tehdä?
Minulla samaa, mutta olen mies ja luonnollisesti sitten myös naiseton. Erittäin yksinäistä on. Olen taloudellisesti ja sosiaalisesti syrjäytynyt. Haluaisin sosiaalista elämää, mutta kanssakäynti ahdistaa. Kyse ei ole sosiaalisten tilanteiden pelosta, tunne on enemmänkin sellaista määrittämätöntä, lievää ahdistusta. Jopa äitini kanssa. Ainoa jonka kanssa on luonnollista ja rentoa olla, on veljeni.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="13.09.2015 klo 09:26"][quote author="Vierailija" time="13.09.2015 klo 09:14"][quote author="Vierailija" time="13.09.2015 klo 08:40"]. Että minulla ei ole persoonallisuutta josta saisi otteen vaan olen pelkkä kuori.
ap
[/quote]
!!!
Taidat olla asian ytimessä.
Minulla on samanlaista, naimisissa mutta ei kavereita.
Olen viime aikoina pohtinut, että tuo "tyhjä kuori" kehittyi nuoruudessani. Häpesin vanhempieni juomista, kouluttamattomuutta ja isäni outoa käytöstä. En koskaan vienyt kavereita kotiin. Koulussa esitin iloista, olin hyvä miellyttämäön opettajia. Parasta kaveria ei ollut, mutta en halunnut olla kotona ja opin luuhaamaan eri kaverien luona vuorotellen, joten kukaan ei tuntenut minua syvällisesti. Salaa olin vihainen ja surullinen. Kätkin todellisen itseni koulussa ja kotona. Kotona olin näkymätön, välttelin vanhempiani koska he vain haukkuivat.
Olen oppinut pitämään kiltin tytön naamiota. Se on vain liian hyvä ollakseen TOTTA. Ketään ei kiinnosta liian hyveellinen kaveri. Pitäisi olla säröjä.
[/quote]
Lisään vielä, että mieheni on hiljainen introvertti. Sovimme yhteen. En jaksaisi jotain höpöttäjää tai kriiseilijää.
[/quote]
Ai miten olen onnistunut? Suhteen alussa yhteisiä juttujamme olivat urheilu ja esim. maastoretkeily. Ei sinne höpöttelemään lähdetä. Lisäksi voimakas seksuaalinen vetovoima, ja sekin on sanatonta vuorovaikutusta.
Kuulostaa tutulta tuo estynyt persoonallisuus. Olen ollut lapsena ihan normaalin sosiaalinen, lukion jälkeen ilmiö voimistui. Kärsin melko pahasta koulukiusaamisesta ja vanhemmat olivat melko tunnekylmiä. Muuta selitystä en ole keksinyt. Jotenkin hävettävää kun ei ole mitään "omia ihmisiä" ja hauskoja illanviettoja ja muuta mitä muilla. Mieheni järjesti minulle polttarit kahdestaan ja häissä oli vain perheenjäsenet. Tuntuu kuin kaikki virheeni ja vajavaisuuteni loistaisi neonväreillä ihmisten lähellä ja vain yksin ja kotona voin olla rauhassa.
ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jos on estynyt persoonallisuus, niin parisuhde on mahdoton.
[quote author="Vierailija" time="13.09.2015 klo 12:26"]Olen tuollainen, ja minulla on Asperger.
[/quote]
Olen miettinyt tuota. Osa oireista täsmää hyvinkin, osa ei: Ei ole mitään eritysmielenkiinnon kohdetta, inhoan rutiineja, en ole tarkka/täsmällinen, ei aistiyliherkkyyttä. Mielestäni en ole niin erilainen kuitenkaan kokonaisuutena, olen vaan huono sosiaalisissa tilanteissa ja väsyn niissä pahasti - se puoli oireista on samankaltaisia.
25-33-46
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="13.09.2015 klo 12:49"]
Kurja näkemys tuo "parisuhde voi päättyä milloin vain". Ikään kuin koko ajan kannattaisi olla kuin heikoilla jäillä. Tuollainen ajattelutapa myös todennäköisesti johtaa parisuhteen loppumiseen ennemmin tai myöhemmin. Yleensä introverteillä on erittäin pitävät parisuhteet.
Tämä nyt ei ollut mikään puolustuspuhe sille, että jää vaan kotiin äläkä yritä saada yhtään ystävää.
[/quote]
Tarkoitin lähinnä esim. puolison kuolemaa tai muuta yllättävää. Minusta ap myös sanoi, että hänen erakkoutensa on ollut rasite miehelle tai parisuhteelle, mutta ehkäpä ymmärsin väärin.
En itse elä eroa ajatellen tai ennakoiden, olen oikein tyytyväinen, mutta velvollisuudesta lastani kohtaan olen varautunut niin, että elämältä ei tipu pohja, jos jotain kauheaa, kuten ero, tapahtuisi.
Mä olen samanlainen. Tosin sairastan masennusta. En osaa olla työkavereiden seurassa tai sukulaisten seurassa. Perheen seurassa vielä osaan jotenkuten olla. En ole terapiassa ollut. En tiedä olisiko siitä apua tähän ongelmaan. On pahentunut iän myötä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En tiedä missä olisin ilman miestä
Parisuhteen sain muodostettua koska se tapahtui ennen kuin tämä ilmiö pahentui. Toki se on kärsinyt jatkuvasta ahdistuksestani ja asian murehtimisesta. Miehen kavereiden ja näiden puolisoiden kanssa pystyn nyt 17 vuoden jälkeen olemaan melko rennosti mutta mitään ystävyyttä se ei edelleenkään ole. En jotenkin pysty soittamaan ihmisille ja kysymään kuulumisia, tuntuu aina että häiritsen ja mitä se minulle kuuluu. Ja jos joku soittaa niin en haluaisi vastata, se tuntuu jotenkin työläältä ja raskaalta. Juhlakutsuista ym. kieltäydyn ainakin jos paikalla on ennestään tuntemattomia. Ahdistaa liikaa. Tuntuu että elämä menee ohi ja pelkään antavani huonon esimerkin lapsilleni. Ja häpeän ihan omissakin silmissäni ja pelkään olevani jotenkin psykopaattinen tai jotain. Että minulla ei ole persoonallisuutta josta saisi otteen vaan olen pelkkä kuori. Miettikää nyt ihmistä joka on käynyt koulut, harrastanut, opiskellut, ollut vaikka miten monessa työssä, asuu tiheään asutulla alueella ym. eikä matkalta mukaan ole tarttunut YHTÄÄN ystävää tai kaveria? :(
ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
On tämä rasittanut parisuhdetta koska varsinkin naapurustoon liittyen olen murehtinut hänelle milloin mitäkin kohtaamista ja noloa käytöstäni ja ulkopuoliseksi jäämistä. Naapureissa on ihmisiä joihin törmäämistä haluaisin välttää lopun elämäni koska häpeän niin paljon omituisuuttani. Ja mies mielellään olisi mukana sosiaalisissa kuvioissa mutta en voi kuvitellakaan että kutsuisin naapureita meille iltaa istumaan.
ap
[quote author="Vierailija" time="13.09.2015 klo 07:18"]
Jos on estynyt persoonallisuus, niin parisuhde on mahdoton.
[/quote]
Totuus on tämä.
Itse vedän kaikki pinnalliset kaverisuhteet poikki parin vuoden jälkeen. Tapailukin on epämiellyttävää. Ei tässä kunnossa saa parisuhdetta ellei terapiassa kykene työstämään ongelmaa.
Moni diagnosoi itsensä väärin. Huonot sosiaaliset taidot ja tavallinen ujous on eri asia mitä persoonallisuushäiriö (estynyt persoonallisuushäiriöhän muotoutuu usein lapsuudessa).
Minulla on vähän samantapaista ongelmaa, mutta itse asiassa olen lähtökohtaisesti erilainen. Minä jaksan aika pitkälle kuunnella ihmisiä ja olla kiinnostunut. Mutta monesti semmoiset itsevarmat ihmiset alkavat kuitenkin ärsyttää minua. Minulla on yliherkkä tutka itsekeskeisten katujyrien suhteen ja kun ärryn heihin, en jaksa enää välittää hyvistä tavoista. Mielipiteeni alkavat paistaa läpi.
Minäkin olen haaveillut kivoista porukoista. Mutta joka kerta, kun yritän päästä johonkin porukkaan, se tyssää siihen, etten lopultakaan kestä heitä, he ovat minusta sietämättömän typeriä ja tylsiä.
Persoonallisuushäiriö varmaan tämäkin.
Minä olen samanlainen, mutta pidän itseäni introverttina. Minusta pidetään, minulle avaudutaan asioista ja osaan olla sopivasti sosiaalinen. Vaikka itse asiassa en haluaisi. Olen mieluimmin yksin kuin seurassa. Mies on ja hän ymmärtää outouteni, ilman häntä olisin erakko. En ole yksinäinen, enkä kärsi tästä.
Alue: Aihe vapaa
Voi ihan kun mun elämä. Kaikki täsmää: Olen 35 v, 2 lasta, olen tosin ruma. Mutta ihan sama juttu että en edes halua ihmiskontakteja kun ne ahdistaa jo etukäteen. Pystyn kyllä käymään vanhempainilloissa, mutta ne ahdistaa tosi paljon. Onneksi ei asuta taloyhtiössä. Mäkin inhoan puhuan itsestäni, en yleensä kerro itsestäni vapaaehtoisesti mitään, väsyn tosi helposti ihmisten seurassa ja vapaa-ajalla haluaisin vain olla. Lohduttavaa kuulla ett on muitakin, mutta ei mulla kyllä mitään neuvoja ole antaa. En usko että terapiasta olis mulle apua, olen aina ollut tällainen.