mitä tehdä kun ei ihan oikeasti osaa olla ihmisten kanssa

Samaistun tosi paljon ap:seen ja teihin muihin. Itselläni on kuitenkin muutama kaveri. Näen heitä aika harvoin koska asun eri puolella Suomea. Mutta tämä ratkaisu itseasiassa sopii tosi hyvin.. Saan nähdä hyvää ystävää ja jutella, mutta vaan silloin kun matkaan erikseen tapaamaan heitä. Joskus kyllä kaipaan kovastikin sellaista spontaania arjen ystävää, mutta olen huono pitämään yhteyttä. Jos puhelimeen tulee viesti joltain etäisemmältä tutulta, vatsasta kouraisee. Oma suku on erakkoja täynnä ja parhaat kaverit tietävät millainen olen, joten en koe tätä kauheana paineena enää nykyisin. AP:nkin kannattaisi vain hyväksyä itsensä. Älä häpeä enää, vaan ole ylpeä itsestäsi. 

[quote author="Vierailija" time="13.09.2015 klo 09:07"]

Minä olen samanlainen, mutta pidän itseäni introverttina. Minusta pidetään, minulle avaudutaan asioista ja osaan olla sopivasti sosiaalinen. Vaikka itse asiassa en haluaisi. Olen mieluimmin yksin kuin seurassa. Mies on ja hän ymmärtää outouteni, ilman häntä olisin erakko. En ole yksinäinen, enkä kärsi tästä.

[/quote]

ihana kuulla. Se tunne on törkeä aivoja voi kouluttaa sellaisetkin, jotka eivät tunne noin. Kokeilla NLP:tä. Minulla samanlaisia ongelmia kuin ap. Yksinäisyyden tunne. Olen saanut tuosta apua. Sitä voi tehdä ihan yksin ollessa. Siitä esim. on just yks kurssi netissä.

Siis ongelma on se, että ihmisten seurassa tavallaan paljastuu, mitä oikeasti ajattelet ja tunnet, ennen kaikkea itsestäsi. Ihmiset toimii peilinä. Joten oikeasti sun ongelma on äärettömän huono  itsetunto ja mitä kaikkea muuta siihen liittyykään. Tästä johtuu varmasti myös liiallinen kriittisyys muita kohtaan. Yksin ollessa voi ikään kuin uppoutua jonnekin muualle, muiden seurassa "näkyy neonvaloina', niin kuin kirjoitit, se miten asiat todellisuudessa ovat. Asioilla tarkoitan siis juuri sitä, että oikeasti sinussa on varmaan paljon häpeää ja inhoakin omaa itseä kohtaan. Terapia yleensä auttaa siihen, ellei sitten siellä terapeutillakin onnistu vetäytymään kuoren sisään. Jos tunnet, että haluaisit ystäviä ja kavereita, niin se on varmasti ihan vilpitön toive. Kun se ei tunnu onnistuvan, kehität kaukaa haettuja syitä sille, miksi muut ihmiset on ärsyttäviä ja mitä milloinkin. Vaikka oikeasti haluaisit, että joku pitäisi sinusta.

Voi voi kun oli ihan hirveän paljon omia ajatuksia ja tuntemuksia tässä ketjussa. Täällä myöa jonkin sortin ujon, introvertin/välttelevän persoonan sekoitus. Helpottavaa että ei ole ainoa laatuaan. Mies on ja muutama hyvä ystävä, mutta nyt aikuisena ystävyyssuhteiden luominen on lopahtanut. En ihan hirveästi kaipaa uusia ihmisiä elämään, mutta onhan tämä jokseenkin rajoittavaa, kun sosiaaliset tilanteet on jokseenkin kömpelöitä. Mullakin on välillä vahvaa häpeän tunnetta muka huonommuudesta ja se varmasti estää minua päästämästä uusia ihmisiä lähelle. Introverttiydestä en koskaan pääse, mutta toivon että saisin itsetuntoa edes hieman vahvistettua.

Välihuomautuksena: aivan mahtavaa että kommentteja ja tsemppiä on tullut näin paljon. Ihanaa olla kontaktissa muihin ihmisiin edes tätä kautta.

ap

Sellainen noidankehähän se on: introverttiys ei ole sosiaalisesti hyväksyttyä, joten se heikentää itsetuntoa. Huono itsetunto ja häpeä hankaloittavat sosiaalista kanssakäymistä edelleen.

Tavallaan olen ihan sujut erakkouteni kanssa mutta kun elämässä väkisinkin on säännöllisiä ihmiskontakteja jotka jotenkin mokaan ja joydun sitten häpeämään. Naapuri postilaatikolla tai samassa bussissa, etäisempi työkaveri jolle ei osaa jutella tai lasten kavereiden vanhemmat joiden seurassa synttäreillä jää yksin muiden uppoutuessa vilkkaaseen keskusteluun. Silloin olen aina se etäinen, änkyttävä ja outo tyyppi mielestäni sen toisen silmissä. Aina ja joka paikassa missä on paljon ihmisiä, jonoissa, päivällispöydissä ym. minä olen se kuka jää yksin ja vieruskaverit kääntyvät juuri siihen toiseen suuntaan. Pystyn sujuvasti juttelemaan ja jopa vitsailemaan bussipysäkillä tai hississä uppo-oudon ihmisen kanssa, silloin tunnen oloni ihan itsevarmaksi ja hyväksi. Mutta kun samaa ihmistä näkee säännöllisesti niin ongelmat alkavat.

ap

Ihan kuin omaa tekstiä lukisi. En kyllä aktiivisesti tai kauheasti kaipaa ystäviä. Oma perhe riittää. Mutta toivoisin osaavani olla sosiaalisesti normaali. Ihmisten kanssa kanssakäyminen ahdistaa. Olen pikkulapsesta saakka ollut samanlainen, myös äidilläni ja lapsellani on samanlaisia piirteitä. Eli se on periytyvää, eikä kyse varmaan ole persoonallisuushäiröstä vaan jostain neurologisesta häiriöstä. Meillä on myös aistiyliherkkyyksiä. Mieheni on täysin päinvastainen ihminen, mutta silti meillä suhde toimii. 

ja introverttiyteen ja ujouteen ei auta mikään altistaminen. Se on osa temperamenttia. Itselläni ei ainakaan altistus ole koskaan auttanut. Joka kerta jännitän yhtä paljon tilanteita missä vieraampia ihmisiä.

[quote author="Vierailija" time="13.09.2015 klo 07:18"]

Jos on estynyt persoonallisuus, niin parisuhde on mahdoton.

[/quote]

Samaa mietin minäkin. Miten nämä ystävyyssuhteisiin kykenemättömät naiset ovat onnistuneet seurustelemaan ja avioitumaan. Eräs mieshän täällä jo vastasikin olevansa samanlainen ja siksi naiseton. Voitteko ap tai muut samanlaisesta ongelmasta kärsivät vastata, miten se miehen kanssa seurustelu eroaa naisystävien kanssa seurustelusta. 

Kuulostaa niin tutulta. Olen aina jotenkin todella tietoinen itsestäni, kun olen vieraiden/puolituttujen seurassa. En osaa rentoutua, vaan analysoin jokaista liikettäni ja sanaani. Olen huomannut, että jotenkin "sysään" itseni sivuun, kun pitää olla sosiaalisissa tilanteissa ja alan vain esittämään jotain roolia. Silloin juuri tuntuu, että minussa on vain kuori, eikä mitään sisällä.

Minun on todella vaikeaa hyväksyä ihmisten epätäydellisyyttä (etenkin omaani). Olen nyt yrittänyt hyväksyä itseni tällaisena kuin olen ja pakottanut itseäni tekemään asioita, jotka saavat minut tuntemaan huonommuutta (esim, olen pukenut päälle mielestäni epätyylikkäät vaatteet, mennyt kauppaan ilman meikkiä, tai sotkuisena, ollut hiljaa, kun minulla ei ole sanottavaa ym.). Siitä on ollut jonkun verran apua, vaikka olen tehnyt sitä vasta vähän aikaa. Elämä on helpompaa, jos pystyy antamaan itselleen rauhan olla sitä mitä on.

Ystäviä ja kavereita minulla myös on ja mieskin löytyy. Uusia ystäviä tai kavereita en kuitenkaan saa helposti.

[quote author="Vierailija" time="13.09.2015 klo 11:14"]

Pystyn sujuvasti juttelemaan ja jopa vitsailemaan bussipysäkillä tai hississä uppo-oudon ihmisen kanssa, silloin tunnen oloni ihan itsevarmaksi ja hyväksi. Mutta kun samaa ihmistä näkee säännöllisesti niin ongelmat alkavat. ap

[/quote]

Tämä on se villakoiran ydin. Et ole omasta mielestäsi tutustumisen arvoinen ja pelkää hylkäämistä, jos johonkuhun alkaisit paremmin tutustua. Itselläni samoja tuntemuksia ja olen analysoinut asian niin, että joku minua pidättelee ja se on se hylkäämisen kokemus. Nuorena ja lapsena tuli jotenkin niitä koettua ja niistä tuli kokemus etten ole yhtä hyvä kuin muut. Miessuhteissakin sama asia vaivasi, olin tosi varovainen päästämään ketään kovin lähelle. Suurin osa miehistä ei jaksanut kovin kauaa yrittää, mutta sitkein sai minut onneksi omakseen. Tämä parisuhteen löytyminen oli minulle oikein hyvää terapiaa.  

Toinenkin piirre minussa on, joka ystävyyssuhteita rajoittaa. Haluan jutella syvällisestikin asioista, en pidä pinnallisista ihmisistä, enkä tietämättömistä ihmisistä. Minua viehättävät ihmiset, jotka ovat asiasuuntautuneita ja ehkä heilläkin on juuri sitten niitä ystävystymisongelmia, joten  vaikea suhteita luoda sellaisten kanssa. Olisipa jossain erikoisten naisten kerho.   

Minä olen jollain tasolla introvertti, mutta kaipaan kuitenkin seuraa. Minussa kuitenkin on jotain sellaista, etteivät ihmiset kovin paljon taida pitää minusta. Minulla on vain muutama hyvä ystävä ja heidänkin kanssaan meni vuosia ennen kuin pystyin heitä ystäviksi kutsumaan.

On todella turhauttavaa, kun ei tiedä niitä syitä miksi minusta ei pidetä. Olen todella yrittänyt tehdä töitäkin sen teen, että olisin muiden mielestä kiva. Googlettanut millaisia ovat ärsyttävät ihmi juuriset, millaisista persoonista pidetään jne. Perusluonnetta on tietenkin vaikea muuttaa enkä minä voi kaikkia miellyttää, mutta joku siinä on että ystävystyminen on vaikeaa. Minulle kyllä aina ollaan kivoja ja kohteliaita, mutta kaveriksi en oikein ketään saa.

Aloitin juuri opiskelut uudella paikkakunnalla ja tässä kävi niinkuin pelkäsin: Olen vähän sellainen perässähiihtäjä. Minulle ollaan ystävällisiä, kun hakeudun seuraan, mutta kukaan ei itse hakeudu minun seuraani enkä enää tiedä mihin porukkaan edes yrittäisin tunkea.

[quote author="Vierailija" time="13.09.2015 klo 11:25"][quote author="Vierailija" time="13.09.2015 klo 07:18"]

Jos on estynyt persoonallisuus, niin parisuhde on mahdoton.

[/quote]

Samaa mietin minäkin. Miten nämä ystävyyssuhteisiin kykenemättömät naiset ovat onnistuneet seurustelemaan ja avioitumaan. Eräs mieshän täällä jo vastasikin olevansa samanlainen ja siksi naiseton. Voitteko ap tai muut samanlaisesta ongelmasta kärsivät vastata, miten se miehen kanssa seurustelu eroaa naisystävien kanssa seurustelusta. 
[/quote]

Siis se on ainakin minulle ihan eri juttu. Ydin on se että miehen kanssa en odota ystävyyssuhdetta. Ja varmaan myös positiivinen kierre: Miesten kanssa olen pärjännyt ja kokenut itseni hyväksytyksi sellaisena kuin olen. Parisuhdetta en ole koskaan etsinyt, ne jutut on loksahtanut ihan luonnostaan. Onneksi!
Todellakin tuttuja nuo kuvatut tilanteet vaikkapa jossain mammakerhossa: Muut löytävät juttuseuraa, minä jään yksin. Kukaan ei hakeudu seuraani, minun on aina mentävä porukaan ja siinä jään kuitenkin ulkopuolelle.

-25&33

Minulle samanlaisena miehenä tulee vähän epäoikeudenmukaisuuden tunnetta siitä, että kaikilla keskustelun naisilla on miehet, mutta minulle pariutuminen taas on ihan mahdotonta pelkästään sukupuoleni takia. Toisaalta elämä harvemmin on oikeudenmukaista. Onneksi teillä kuitenkin on kumppanit, varmastikin parantaa elämänlaatua jonkin verran.

Olen tuollainen, ja minulla on Asperger.

Minulle miesten kanssa oleminen ja parisuhteen muodostaminen onnistui siksi että olin varsinkin nuorena poikkeuksellisen viehättävä ja siksi pystyin luottamaan siihen että tulen hyväksytyksi ja uskalsin olla oma itseni. Mutta se ei auttanut minua kuitenkaan naisten kanssa koska en luota siihen sisäiseen itseeni.

ap

Tilanteessasi lähtisin määrätietoisesti lähentämään välejä jonkun kanssa, sillä en pystyisi luottamaan siihen, että aviomies pitäisi minut ikuisesti "pinnalla" (eli ei yksinäisenä). Parisuhde kun voi päättyä milloin vain, ja voi olla, että jonakin päivänä saattaisin olla täysin yksin vastuussa lapsesta ja vanhempainilloista ym. kauhun paikoista. Minusta tässä vaiheessa "helpointa" olisi, että lähestyt ensimmäisenä sisaruksiasi. He kuitenkin ovat kiinnostuneita ja rakastavat sisartaan, vaikka olet heitä vältellyt. Itse olen alkanut lähentyä etäiseksi jättämääni sisarusta ihan vain kommentoimalla hänen juttujaan Fb:ssa :D ja nykyään hän taas soittelee minulle, kyläilemme ym, kun olen tehnyt tällaisen aloitteen.
-
Minusta sinulla on myös velvollisuus antaa lapselle kunnollinen elämän malli, jossa ei lukkiuduta kotiin pelkäämään muita ihmisiä. Minulla on muutama tällainen erakkovanhempien lapsi ystävänä ja joskus olen - suoraan sanoen - valitettavasti joutunut häpeämään heidän käytöstään. Vaikka muuten ihan mukavia ihmisiä ovatkin.
-
Pohdit, että mahdollisesti vaadit ihmisiltä yhtä paljon kuin itseltäsikin. Voisitko kuitenkin ajatella, että sosiaalinen rajoittuneisuutesi tekee sinusta ihan yhtä epätäydellisen kuin muistakin, kertoivat he sitten valkoisia valheita tai mitä vaan? Yrittäisit vähän irtautua itsestäsi ja itsesäätelystäsi. Mikä sosiaalisissa tilanteissa pelottaa? Mitä pahaa uskot tapahtuvan? Jne. Voisiko esim. terapiasta olla apua, tai löytäisitkö esim. self-help-kirjallisuutta tai netistä vertaisryhmiä?

Oletko sä aina ollut tällainen?

Keskityt liikaa itseesi. Koeta välillä unohtaa itsesi.