Äiti menetti malttinsa, nyt harmittaa...
Käämi palo kun olin nukuttanu vauvaa jo 45 min eikä toinen meinannu asettua millään vaik oli jo ihan väsy. Ensinnäkin muksu säikähti kun pelmahdin pimeään huoneeseen ja nappasin sen syliin. Huuto senkun yltyi ja laskin vauvan takaisin sänkyyn ja paukutin hetken suutuspäissäni peitolla lattiaa ja kiroilin (järjetöntä, tiedän!) ja vauva säikähti ihan kauheesti. Harmittaa oma tyhmä käytös mut toinen oli kitissy koko päivän ja oma pinna oli muutenkin kireellä ja väsyttää itseänikin. Toinen oli varmaan ihan kauhuissaan. Sääliksi käy pientä kun on näin tyhmä äiti. Vauvalta kun ei voi anteeksi pyytää, omaa tuntoa soimaa kyllä ihan kauheesti. Vauva sitä tuskin huomenna muistaa, vai muistaako? Voiko se alkaa pelätä nukahtamista ja meuhkaavaa äitiä? Voi ei! Miten aloittaa puhtaalta pöydältä kun se kalvaa aina omaa mieltä? Tulistun muutenkin helposti; en kuitenkaan satuttaisi vauvaa. Harmittaa oma lapsellisuus. Taidan olla huono äiti. Joku aika sitten täällä oli viestiketju " eikö muilta äideiltä mee koskaan hermot" ; tämä lienee oiva vastaus siihen ketjuun. Voi kun jotenkin sais kelattua aikaa ja toimittua toisin. Voi kun ois pidempi pinna...
Kommentit (6)
Mä kans välillä nukutan tunnin tai puol toista tota meijän poikaa (kohta 4kk) ihan mahoton tapaus, väsyttää mutta ei vaan nukahda, ihan kun tappelis oikein unta vastaan. Äskenkin tunnin yritin, annoin pullosta " unimaidon" ja syliin yritin nukuttaa, ei vaan nukahtanu vaikka silmät lupsu, sit en enää jaksanu ja laitoin pikku miehen sitteriin ja menin juttelemaan serkun kanssa meseen, ajattelin että ei sitten väkisin. No äsken sitten otin pojan taas ja vein makuuhuoneeseen ja annoin tissiä ja siihen se sitten nukahti.
Ja neuvolan täti vielä sanoo että pitäis havahduttaa vauva ennen kun laittaa sen sänkyyn, ei kyllä meillä aina toteudu se, jos pojan saa vaan tolla tapaa nukahtamaan niin mä en sitä rupee herättelemeään. en tiedä että johtuuko masu vaivat sitten näistä väliin jääneistä röyhtäilyistä mutta välillä on ihanaa saada poika helpoimmalla tavalla nukahtamaan kun se kerran nukahti.
En osaa sanoa että muistaako vauva äidin kiukkukohtaukset mutta annan neuvon (lapsityranni tv sarjaa seuranneena) että pysy rauhallisena itse, ei se aina ole helppoa mutta ei ne kiukku kohtauksetkaan auta asiaa yhtään.
Tsemppiä sulle.
T.Silja ja Jesse 3kk 2vko
Ymmärrän sua aivan täysin.
Oon itsekin perusluonteeltani tosi herkästi hermostuva. Kaikki on sanonu että kyllä se pinna lapsen kanssa kasvaa, mutta vielä tämän 5kk:n aikana en ole eroa entiseen huomannut :)
Aivan vastaavanlaisia kiukun purku metodeja oon harrastanu kun sinäkin ja tärkeintähän on ettei sitä pura vauvaan.
Ennemmin sitten vaikka siihen peitolla lattiaan paukuttamiseen jos siltä tuntuu.
Myönnän kyllä, niin monet kerrat tuntenu itsekkin syyllisyyttä kun on pinna palanut ja korottanut ääntä tai muuten kiukunnut vauvan aikana.
Tämä tietenkin ajoittuu yleensä niihin ihaniin päiviin kun edellinen yö nukuttu huonosti, vauva ollut harvinaisen vaativa, tms.
Eli mielestäni pelkästään inhimillistä.
Miten oiskaan ihanaa olla aina pitkäpinnanen ja kestää unen puutetta ja stressiä, mutta kun ei niin ei.
Silti uskon että olemme parhaita äitejä lapsillemme.
Kukapa ei joskus hermostuisi kitisevään vauvaan. Olen toistaiseksi onnistunut välttämään äänen korottamisen, lasken ainoastaan huutavan vauvan sängylle/sohvalle ja puristan vieressä käsiä nyrkkiin hetken aikaa. Sitten nostan vauvan takaisin syliin ja alan lohduttaa. Kerran kyllä kävi niin, että vauvaa imettäessä jouduin komentamaan koiraa kovaäänisesti ja samassa vauva päästi rinnasta irti, katsoi kauhistuneena suoraan silmiin ja huuli meni niin mutruun, etten koskaan unohda sitä surkeaa ilmettä, jota seurasi tietysti verisesti loukkaantunut itku. Raukkaparka tietenkään tiennyt kenelle huudan. Siitäkin jo jäi huono omatunto, olen liian herkkä. Muistellessani sitä meinaa vieläkin tulla tippa linssiin.
Sanoisin siis, että kaikille sitä sattuu ja todennäköisesti me äidit vaan ylireagoimme jälkeenpäin ja syyllistämme itseämme turhaan.
monta kertaa. pisti silmään ettei voi vauvalta pyytää anteeksi. minä ainakin pyydän joka kerta anteeksi kun menee hermot. muuten jää paha olo itselle. kyllä se vauva tietää ja tajuaa enemmän kuin osaamme kuvitella.
mutta tuntuu kurjalta (ansaitustikin) kun ei saa " synninpäästöä" kun pikkuinen ei ymmärrä miksi äiti tuohtui eikä " osaa" antaa anteeksi. Halailen ja suukotan vauvaa ja pyydän anteeksi ja toinen kattoo niin nätisti mutta silti tuntuu etten anteeksi saa. Ehkä olen itselleni ankara ja toisaalta ehkä se on hyväkin ettei tuohtumisesta tule tapa. Välillä menee pitkät ajat hermostumatta, välillä päreet palaa tuon tuostakin. Kai tämä kasvattaa ja pinna kasvaa tässä mukana. Nyt tiedostan jo kiukkuni ja osaan purra hammasta, aina se ei riitä ja tuntuu " paremmalta" kun voi paukuttaa jotain. PItäisi vaan hillitä itsensä vauvan edessä ja kiukuta suljettujen ovien takana. Oon kattonu kans Lapsityranneja siinä toivossa et jotain tarttuis mukaan. Siellä kehotettiin pysymään rauhallisena, sitä yritän...
Kaikiltahan joskus menee pinna. Pääasia, ettei satuta vauvaa mitenkään.
Oikea tapahan on juuri vaikka paukuttaa peitolla lattiaa, vauva voi ihan hyvin olla sen aikaa pinniksessään. Eikä vauvasi varmaankaan ala mitenkään pelätä nukkumaan menoa, jos tuo on tapahtunut vain kerran tai pari. Eri asia, jos äiti aina käyttäytyisi kärttyisästi nukkumaan mennessä.
Se mainitsemasi viestiketju oli tosi hyvä. Kaikki me joskus sanomme tai teemme asioita, joita myöhemmin kadumme. Mielestäni pääasia on, ettei satuta vauvaa. Jos äiti joskus karjaisee jotakin, niin helpostihan vauva pelästyy, mutta onneksi mitään fyysistä ei tapahdu. Tietystihän sellainen tilanne, jos äiti usein menettää malttinsa ja alkaa vaikkapa huutamaan, luo lapselle turvattoman olon.
Eli kannattaa muistaa, että rauhallinenkin ihminen joskus menettää hermonsa. Jokainen me olemme vain ihmisiä =). Ja virheet on tehty sen vuoksi, että niistä opittaisiin.
Nalle ja poika 11,5kk