Tarvisin repullisen uusia todellisia ystäviä.

Tiedän tunteen... Ja se että aina kun jossain näkee pitkästä aikaa tutun, lupaa toinen aina niiiin kovasti soittaa ja tulla käymään yms. Mutta ei niin ei. Mä oon luovuttanut muutaman yrityksen jälkeen ja todennut et ehkä ei sit seura kelpaa.

Voisiko joku tällainen "huono ystävä" selittää käytöstään?

ap

Kun eivät jaksa edes tekstareihin vastata.



ps. olen Espoosta

Minulle ystävät ovat se henkireikä aina tässä arjen pyörityksen ohessa. Elämämme on sellaisessa vaiheessa, että sitä aikaa ystäville on kuitenkin aika vaikea löytää. On kolme pientä lasta ja oma yritys joka nielee kaiken ajan ja kaiken energian. Kun mies vielä tekee ympäripyöreää päivää, olen aika usein lasten kanssa kotona jumissa.



Lasten kanssa en varsinaisesti halua lähteä minnekään, koska ovat sellaisia riitapukareita että ihmisten ilmoilla oikein hävettää. Käyn silti mielelläni ystävien luona kylässä jos pääsen lähtemään ilman lapsia. Usein minut saa myös lähtemään kaupungille kunhan vain mies on lasten kanssa kotona.



Puhelinta käytän todella harvoin ja silloinkin vain kun on asiaa. Olen huono puhumaan puhelimessa ja minulla on sitä kohtaan pienehkö fobiakin. Minua kammottaa ne satunnaiset hiljaiset hetket ja tunnen tarvetta täyttää nekin puheella, joten puhelimen käyttö on epämiellyttävää. Kun soitan, sanon siis asiani ja sitten lopetan, en osaa jääritella kuulumisia tuntitolkulla.



Kaikesta huolimatta minulla on ystäviä. Tämän kirjoituksen jälkeen ihmettelen itsekin miksi.

Se nipin napin sietää lasten kavereita, mun äitiä ja omaa veljeään mutta muita ei kun ei ole pakko. Olen sitten ottanut asian niin, että onhan ihmisellä tietysti oikeus olla ihan rauhassa omassa kotonaan ja tapaan ystäviäni muualla. Kaikki ystäväni tietävät, ettei mieheni ole mikään seuramies ja ymmärtävät asian.



t. 4

lukea tuo nelosen kirjoitus puhelinfobiastaan, kun en ole tiennyt, että muitakin on. Minulla on juuri samanlainen, en mielelläni soittele ja jaarittele puhelimessa. Osaan kertoa vain asiani ja sitten lopettelen. Tietysti jos se toinen on kovakin mielenkiintoisia jutustelemaan, niin sittenhän ne keskustelut sujuu. Mutta, jos menee sellaiseksi änkkäämiseksi, niin se on minulle kauhistus.

vältän soittamista yhtään kellekkään, en vaan tiedä miksi. se on vaan niin epämiellyttävää.

ja olen kans sellainen huono ystävä..

en oo koskaan ollut mitenkään kauhean sosiaalinen ja senpä vuoksi tutustun ihmisiin todella harvoin. lisäksi itsetuntoni on teinivuosien kiusaamisen jälkeen niin huono, etten ees usko kenenkään mun seuraa kaipaavan.

Olen kai juuri tuollainen huono ystävä joka ei muka koskaan kerkeä soittaa itse kenellekään.. on muka aina jotain tosi kiireellistä tekemistä. Lapsia (vasta) kaksi, 2v ja 6kk. Todella mielelläni otan ystäviä vierailulle ja lähden kaupunkiin ja kyläilemään kun pyydetään, mutta itse en juuri koskaan tee aloitetta em. asioihin. En tiedä mistä johtuu, ja oli hyvä että luin tämän ketjun, pisti nimittäin miettimään..

Laitankin heti ihmisten aikoihin ystävä-äidille viestin että tulisi lettu-kahville päivällä..