4-v. pojan huono itsetunto

ehkäpä olisi aika pistää poika tarhaan. Siellä saisi perspektiiviä muihin saman ikäisiin, ja löytäisi hengenheimolaisia. En tiedä kehen hän itseään vertaa, mutta ei ainakaan hyvältä vaikuta. Ymmärän, että teet parhaasi, enkä usko että johtuu siitä. Mutta uskon, että tarhassa hänellä olisi myös muuta mietittävää kuin em asiat. Miten isä kohtelee häntä?

että isän roolimalli on erityisen tärkeä. Sinä et voi korvata heidän välistä suhdettaan. Onko isä myös " negatiivinen" ?

Eli ehka enemman itsenaista kontaktia samanikaisten kanssa ts. tarha voisi auttaa poikaasi etta saisi vahan perspektiivia ja muuta mietittavaa.



Sitten tuli mieleen etta vaikka kehutkin poikaa (mika on musta ihan oikea linja, tietysti ainakin jos ei mene ihan suhteettomuuksiin niin etta poika itsekin tajuaa etta tuo ei voi tarkoittaa mita sanoo) niin vahatteleeko joku aikuinen (sina/isa/isovanhempi tms) jatkuvasti _itseaan_ niin etta poika sen kuulee? Taakin saattaa vaikuttaa lapseen.

Mun esikoinen on vähän samanlainen. Juuri tuo luistelun opettelu kuulosti erityisen tutulta... Minä opettelin aikoinaan itse huomioimaan ensisijaisesti sen, mitä poika on jo oppinut ja muistuttamaan häntä itseään kehityksestä. Tyhjä kehuminen ei tosiaan auta (kuten joku muukin sanoi), mutta aiheesta kehuminen on eri juttu. Esim. luistelussa muistutin siitä, miten hän kaatuili koko ajan ekalla kerralla ja miten pitkään nyt jo pysyy pystyssä. Asiasta voi muistuttaa myös jälkikäteen ja mieluiten niin, että kehaisee lasta kolmannelle henkilölle. Sanoo vaikka illalla isälle, että tänään XX luisteli jo monta metriä kaatumatta! Kun isä sitten ihastelee asiaa, se tepsii taatusti ja ehkä lapsi haluaa joskus näyttääkin isälle miten hyvin homma sujuu.



Minä myös mietin missä kaikessa lapsi on hyvä ja keskityin tekemään niitä. Annoin pojan olla opettelematta sellaista mikä tuntui tosi vaikealta. Ei sillä ole niin väliä osaako 4- tai 5-vuotias luistella tai napittaa puseron, paljon tärkeämpää on itseluottamuksen kehitys. Taidothan kasvaa tuon ikäisellä ihan itsestäänkin kehityksen myötä ja puolen vuoden kuluttua se vaikea asia voi jo tuntua helpolta opeteltavalta.



Nyt meidän esikoinen on jo koulussa ja omien kykyjen epäily on enää satunnaista. Liittyy varmaan sekä kasvuun ja kehitykseen että siihen että onnistumisen elämyksiä on kertynyt jo tarpeeksi itsetunnon rakentamiseen. Sinuna en siis murehtisi asiaa ylenpalttisesti, enkä missään nimessä laittaisi lasta tuon takia tarhaan! Koeta vaan antaa lapselle mahdollisuus onnistua usein ja huomioi se aina asiaankuuluvasti. Äläkä takerru siihen negatiiviseen puheeseen, ettei siitä tule mitään huomionhakemiskeinoa. Totea vain, että kyllä sinä sen aikanaan opit niin kuin opit kaiken muutkin jonka jo osaat!

ja myös minä ajoittain huolestun asiasta. Poikamme käy tarhassa 3 kertaa viikossa. En usko, että tämä on kuitenkaan ratkaiseva tekijä mihinkään suuntaan, joten älä tuon takia tarhaan laita, sanoisin!



Poikamme on muutenkin aika herkkä, enemmän pohdiskelijaja tarkkailija. Eli ei uusiin asioihin ryntäävä pojanviikari. Ja nimenomaan pettymyksen sietokyky on tällä hetkellä aika huono eikä uskalla riskejä pahemmin ottaa. Eiköhän tuo asia iän myötä kehity. Uskonkin, että kyse on myös pitkälti temperamentti-eroista. Pikkusiskonsa on huomattavasti ennakkoluulottomampi, vaikka samoissa " oloissa" kasvanut. Joten en usko, että ympäristötekijät ovat ratkaisevia kuin ääritapauksissa.



Itse olen koittanut hyväksyä asian. Painostamalla en ainakaan saa poikaani innostumaan. Annankin hänen tutustua uusiin asioihin rauhassa ja koitan olla kiinnittämättä liikaa huomiota negatiivisiin kommentteihin. Joskus on toki vaikeaa ja toivoisi positiivisempaa asennetta. Mutta koitetaan pärjäillä näiden poikiemme (tai tyttöjen) kanssa, eiköhän tuokin asia iän myötä helpota. Koitetaan keskittyä niihin lastemme hyviin puoliin. Ainakin meidän poika on vastapainoksi erittäin hyvin muut huomioiva ja tämän vuoksi pidetty poika.

Poika on ollut koko ikänsä erittäin itsekriittinen. Puhumaankaan ei alkanut ennen kuin osasi sanoa sanat oikein! Olimme 2,5-v. puheterapeutilla ja hän hämmästeli sitä, että oli jo siinä iässä niin itsekriittinen, yleensä se vaihe tulee lapselle 3-4 -vuotiaana...ja me olemme nyt ehkä siinä kehitysvaiheessa....jälleen! Pelottaa, kun poika ottaa turhia paineita ja stressaa asioista. Joku kysyi isästä. Isä on erittäin positiivinen tapaus ja paljon poikiemme kanssa. Parempaa isää en voisi toivoakaan. Esikoinen on siis enemmänkin minun kaltaiseni...peruspessimisti.



Päiväkotiin en tosiaan aio laittaa tämän asian vuoksi. Käy jo kerhossa ikäistensä kanssa ja syksyllä aloittaa puolipäivähoidon samaisessa paikassa. Itsestäni tuli äitini mukaan erittäin itsekriittinen nimenomaan päiväkotivuosien aikana (4-v. siis minäkin olin silloin). Silloin aloin vertaamaan itseäni muihin ja kuulemma aina oli joku joka piirsi mielestäni paremmin, juoksi nopeammin tms. Eli äitinsä kaltainen poika, sanoisin.



No, täytyy nyt yrittää vain itse pysyä rauhallisena asian kanssa eikä lähteä stressailemaan. Ja nimenomaan kehun häntä aina oman edistyksen mukaan. Ja juuri käytän tuota, " ethän edes viime talvena pysynyt kunnolla pystyssä" -tyyliä.



Jatketaan siis entiseen malliin ja toivotaan, että poika pääsee liiasta itsekriittisyydestä eroon.

Mainitsit miehestä että on poikien kanssa, eli pojalla taitaa olla veli? Onko ikäeroa paljon ja onko veli isompi? Voisiko veljen olemassaolo vaikuttaa tuohon vertailuun taitojen osalta. Yrittääkö poika päteä veljen tasolla?



Meillä vasta 6v poika on alkanut kilpailla kaveripiirissä kaikissa taidoissa, tosin hän ei ole läheskään yhtä " pahasti kilpaviettinen" kuin yksi samanikäinen kaverinsa, jolla on vuoden vanhempi isoveli. Tuntuu että veljeksillä varsinkin pienemmällä on jatkuva tarve päteä ja pärjätä isoveljelleen ja sitä kautta kilpailee kaikkien muidenkin kanssa. Ihan kuin tuo identiteetti rakentuisi pärjäämiseen.



Meillä on lisäksi 4v tyttökin ja isoveljen kilpailukausi hieman heijastuu häneenkin. Lisäksi tyttö haluaa yleensä tehdä kaiken saman ainakin liikunnassa kuin veljensäkin ja sitten on oppinut myös kyselemään kumpi on parempi siinä ja siinä. Kovin pahasti itsekriittinen tuo tyttö ei kuitenkaan vielä ole, vaan on osittain siinä uskossa että osaa asioita todella hyvin, tosin nyt on tullut jo realistista käsitystä tuosta omasta osaamisestaan kuvioihin. Tosin ikäisekseen tyttö tosiaan kyllä osaa aika hyvin taitoja, joten huonommuuden tunnetta ei pahemmin pääse syntymään. Aiemmin osasi omasta mielestään asioita, mitä ei tosiaan osannut (oli kausi jolloin omasta mielestä kyvyt olivat ylenpalttiset- mutta käsittääkseni kuului ikään). Olisiko nyt sitten kausi jolloin omat rajallisuudet opitaan huomaamaan. Tosin tässä on eroja, miten lapset suhtautuvat siihen ettei jotain taitoja osaakaan.

Taitaa vaatia vaan teiltä vanhemmilta aika herkkyyttä tukea poikaanne kasvussa. Tsemppiä! Ainakin itse samanlaisena luonteena taidat tietää miltä pojasta tuntuu.