Edessä inssi lahjasiittiöillä!
Pienen tauon jälkeen taas täällä... taustasta sen verran, että meillähän takana 4 ICSIä, 2 pas:ia ja 2 pas:in yritystä (alkiot ei selvinneet siirtoon asti) - kaikista puhtaasti negaa. Nuo hoidot siis tehtiin omilla soluilla. Meille suositeltiin ICSIn vaihtoehdoksi jo heti tulosten tultua (ennen hoitojen aloittamista) luovutettuja siittiöitä miehen huonojen siittiöiden vuoksi, mutta ei suljettu kuitenkaan tuota ICSIä omilla siittiöillä poiskaan. Haluttiin yrittää omilla soluilla, mutta koska minkäänlaista kiinnittymisen yritystäkään ei kertaakaan tapahtunut ja saatiin joka kerta aika vähän alkioita, joista vain 1-2/hoitokerta selvisi siirtoon, päätettiin, että nyt on aika siirtyä eteenpäin eli jatkaa yrittämistä lahjasiittiöillä.
Ollaan julkisella puolella hoidossa ja siinähän sitten kesti reilu kuukausi ennen kuin päästiin edes suunnittelee uutta hoitoa ja heidän aikatauluihinhan ei tietenkään sopinut inssin tekeminen seuraavaan kiertoon ja sitten tietenkin jo joululoma (heidän...) alkoi häämöttää ja meidän hoidot siirty tälle vuodelle. Nyt vihdoinkin päästään tosi toimiin! Perjantaina aloitin clomit (3.-7. kp) ja ultra on sitten 30.1. Tänään ja jo eilenkin mulla on ollut vihlontaa oikeen munasarjan kohdalla - ihan ku sillon ku ICSIä varten kasvatettiin munasoluja isoilla hormoniannoksilla... onkohan tällanen vihlonta clomi-kierrossa ihan normaalia...?? Nyt jännittää, että mitenköhän mun munasarjat reagoi noihin clomeihin...
Mieli on ollut ihan rauhallinen, kunnes tänään anoppi soitti miehelleni ja ilmoitti selvästi, että hänen mielestään meidän pitäs vielä yrittää omilla siittiöillä ja unohtaa ne lahjasittiöt!!! Tulipas tosi hyvä mieli! Sehän on aivan sama, että miten hän haluaa meidän hoitoja käyvän - tietenkin me tehdään niinku halutaan ja ollaan päätetty. Mutta tuntuu tosi pahalta, ettei se hyväksy tätä asiaa ja kun eihän tuo päätös ole ollut meillekään helppo (sitä ehdittiin kypsyttelee 1,5 vuotta ennen ku tehtiin päätös) ja nyt sitten hän kyseenalaistaa päätöksemme järkevyyden. Hän kun on sitä mieltä, että jos yrittää niillä omilla soluilla vaikka kymmenen kertaa ja käyttää siihen vuosia ja vuosia, niin voihan se joskus onnistua... no voihan se, mutta ikävä kyllä se on epätodennäköistä enää meidän kohdalla, sitä paitsi ei sitä pääkään oikein enää kestäs (ensin saa pettyä, kun seuraavaa hoitoo joutuu odottaa niin kauan, sit pettyy, kun follikkeleita ei oo taaskaan enempää kuin noin 10 ja sit pettyy taas kun niistä ei löydy ku 6-7 munasolua, jotka kyllä kaikki hedelmöittyy, mutta siirtoon ja pakkaseen ei selviä ku 2-3 ja sit pettyy kun vuoto taas alkaa ja sit taas kun ei päästäkään pas-siirtoon, kun alkiot ei selviä sinne asti... ja sit voikin taas alottaa alusta...). Kyllähän tuon kaiken taas kävisi läpi, jos sitä viimeistä pettymystä ei enää tuliskaan, mutta hetkeäkään ei uskota ite, että omilla siittiöillä onnistuttas.
Olis kiva kuulla muiden kokemuksia luovutetuista siittiöistä ja kuinka lähipiiri on sen hyväksynyt (jos olette kertoneet)! Myös muilta clomeja käyttäneiltä olis kiva kuulla kokemuksia!
Kommentit (30)
Aloin pikaisesti kommentoimaan, kun tämä asia mietityttää itseänikin parhaillaan. Meillä ei miehellä löytynyt näytteestä yhtään siittiöitä, mutta asia on vielä selvitysasteella eikä varmaa tietoa ole onko omien siittiöiden käyttö kenties vielä joskus mahdollista vai ei. Jokatapauksessa ajatus luovutettujen käytöstä on kovasti mielen päällä.
Ainut jolle olen asiasta kertonut on oma äitini, joka suhtautui asiaan aivan ihanasti. Ei järkyttynyt ollenkaan vaan totesi vain, että näitä tapauksia (luovutetuilla siittiöillä hedelmöitettyjä lapsia) on paljon enemmän kuin arvaisikaan, mutta niistä ei yleisesti tiedetä, koska niistä ei paljon puhuta. Hänen mielestään lapsen kasvatus ja kotiolot ovat se, mikä ratkaisee millainen lapsesta tulee, ja perimä vaikuttaa lähinnä vaan ulkonäön osalta (joka sekin voi periytyä vaikka kuinka kaukaa suvusta, joten silläkään ei oikeastaan ole merkitystä). Äitini mielestä asiaan pitäisi suhtautua ihan niinkuin suhtauduttaisiin normaalitilanteeseenkin ja sanoi, että hän ainakin suhtautuu niin eikä näe tässä mitään ihmeellistä. Hänen mielestään asiasta ei välttämättä tarvitse kertoa edes omille sisaruksille vaan elää aivan normaalisti niinkuin kyseessä olisi ihan " tavallisin keinoin" syntyvä lapsi. Tämä helpotti omaa oloani ihan älyttömästi ja yritän pitää nuo sanat mielessä aina kun ahdistaa ja tämä tuntuu vaikealta asialta.
Jos meille tulee tuo tilanne eteen ja jos onnistuisimme saamaan joskus luovutetuilla siittiöillä lapsen, niin tod.näk. emme kertoisi asiasta juurikaan kenellekään vaan teemme kuten edellä kirjoitin, eli eläisimme mahd. normaasti ja niinkuin lapsi olisi täysin oma.
Tsemppiä siis kovasti ja yritä suhtautua anoppisi ajattelemattomuuteen niinkuin tunnuitkin jo suhtautuvan, eli asia on teidän kahden päätös ja te teette juuri itsellenne oikean ratkaisun. Ihan takuuvarmasti anoppi on myytyä naista kun saa lapsenne ensimmäistä kertaa syliinsä eikä edes muista joskus vastustaneensa ajatusta!
Myöskään meillä icsit eivät tuoneet toivottua tulosta. Lahjasiittiöidenkäyttö oli meille molemmille helppo ratkaisu ja alusta asti päätimme pitää asian omana tietonamme. Lääkärimmekin sitä suositteli tai ainakin pyysi harkitsemaan tarkasti kenelle asiasta kertoo. Päätös on tietysti jokaisen parin henkilökohtainen.
Muutaman tuloksettoman inssin jälkeen siirryimme IVF:ään, josta saimme reilusti alkioita(8), myös pakkaseen. Suruksemme, niistäkään ei johtanut yksikään siirto toivottuun tulokseen. Tällä hetkellä hoitoputkemme on katkolla, koska olemme piakkoin muuttamassa ja klinikan vaihto on edessä. Paljon ollaan myös mietitty hoitojen lopettamista, koska lahjasolutkaan eivät tunnu olevan meille se oikea ratkaisu. Luultavasti vielä jatkamme ja pyydämme lisätutkimuksia itselleni. Yksi vaihtoehto voi olla sekin, että siirrymme käyttämään 100% lahjasoluja.
Toivon, että tarinamme ei aiheuttanut sinulle mielipahaa, vaan lähdette lahjasoluinssiin toiveikkain mielin. Uskonpa, että suurimmalle osalle lahjasolut ovat tuoneet toivotun plussan. Toivottavasti jossain vaiheessa myös meille! Onnea teille.
sillä olemme sotkeneet elämäämme lahjasiittiöiden lisäksi myös sen miehen, jolta ne siittiöt on saatu. Eli lapsellamme on kaksi lähiäitiä ja aktiivinen etäisä.
Ihan ensiksi todella kiukkuinen tuhahdus sille ap:n anopille, ei näissä asioissa ole mitään kummallista eikä pelättävää, ja parhaiten hän miestäsi auttaisi ymmärtämällä hänen pohdintojaan ja rohkaisemalla häntä niissä ratkaisuissa, joihin hän on hankalassa tilanteessa päätynyt.
Omasta kokemuksesta voin sanoa, että vaikka suunnitteluvaiheessa voi helposti kokea, että geeneettinen vanhemmuus olisi jotenkin arvokkaampaa tai tavoiteltavampaa kuin ei-geneettinen, ja vaikka geneettisen vanhemmuuden mahdollisuudesta luopuminen vaatii oman surutyönsä, niin sitten kun itse lapsi on olemassa, ääni kellossa saattaa kummasti muuttua. Myös anopilla..
Olen itse siinä asemassa, etten ole lapselleni geneettisesti mitään sukua, enkä juridisestikaan vanhempi, vaikka alusta asti olen häntä ollut suunnittelemassa ja alulle panemassa. (Teillä on se onni, ettei miehesi virallista vanhemmuutta voi kukaan kyseenalaistaa..) Ei juniori yhtään vähempää ole minun lapseni, eivätkä vanhempani ja sukulaisenikaan ole asiaa juuri huomanneet (paitsi tietenkin siitä, etten synnyttänyt lasta, vaikka nainen olenkin), vaan ovat ihan täysillä isovanhempia ja -mummuja ja -tätejä ja -setiä..
Jotenkin tuntuu, että näille asioille annetaan varsinkin tässä lainvalmistelun keskellä ihan liikaa painoarvoa. Olen huomannut, että arjessa vanhemmuus on kuitenkin kakkavaipan vaihtoa ja oven väliin jääneen sormen puhaltamista, raakaa työtä, jatkuvaa huolta ja suurta rakkautta. Geenit ovat hyvin pienessä sivuroolissa, kun elämä on päättänyt viimein syntyä.
Itse olen avoimen kertomisen kannalla. Salailu tuntuisi tarkoittavan sitä, että asiassa katsotaan olevan jotakin " omituista" tai salaamisen arvoista, mitä siinä ei mielestäni ole. Päinvastoin, se vain kertoo lapselle omaa kieltään siitä, miten paljon häntä on maailmaan haluttu. Mutta näissä asioissa ei ole yhtä oikeaa tapaa, kukin tekee niin kuin omassa tilanteessa parhaalta ja järkevimmältä tuntuu.
Kiitoksia kaikki omien kokemustenne kertomisesta - helpottaa aina kun huomaa etten ole yksin mieheni kanssa näitä asioita läpikäymässä (vaikka toki tiesinhän sen, että muita samassa tilanteessa olevia / olleita on paljonkin!)!
Me ollaan oltu aika avoimia näistä lapsettomuusasioista perheen ja minun ystävieni kanssa: perheemme ovat siis alusta alkaen tienneet pääpiirteittäin hoidoista. Omassa ystäväpiirissäni on samanlaisia ongelmia ja heidän kanssa on ollut todella helppo jakaa tämä - miehen vanhempien lisäksi 3 parasta ystävääni tietää luovutetuista siittiöistä ja vielä olisi tarkoitus kertoa ainakin omalle äitilleni. Tuo anopin suhtautuminen kuitenkin pisti miettimään, että kannattaakohan tätä edes kertoa siskoillemme ja veljillemme, jotka siis kyllä tietävät aiemmista hoidoistamme. No, se asiahan ei kuitenkaan ole vielä ajankohtainen (toivottavasti kuitenkin pian...;o)).
Ihana kuulla Pollex ja Zel onnistumisistanne!! Samaa onnea toivon myös teille EmmaEmilia ja Lumi!! Ja tietenkin myös meille...!
Moi!
Olen kovin samassa tilanteessa. Kolme icsiä takana, ei raskauksia. Nyt lahjasiittiöt käyttöön. Vaikeaa on välillä kun pelkään että tämä jotenkin loukkaa miestäni, vaikka hän ei näin ole sanonut. Emme ole kertoneet asiasta kenellekään. Aika rankkaa on salata tämä mieletön myllerrys, mutta se on mieheni tahto ja ymmärrän sen kyllä kun tiedän miten miehet näihin lapsiasioihin ystäväpiirissämme suhtautuvat. Mieheni vanhemmat arveluttavat minuakin, pelkään että sieltä tulisi jotain negatiivista. Anoppisi asenne on minusta hyvin itsekäs, hän ei selvästikään ymmärrä teidän tuskaanne, vaan halajaa omaa lihaa ja vertaan.
Aloitin clomit lauantaina, joten olemme melkein samassa tahdissa etenemässä. Minullakin munasarjat oireilivat viikonloppuna. Ja ensimmäistä kertaa kokeilemme clomeja, koska luonnollinen kierto ei ole kovin luotettava ollut, kun on yritetty PASseja. Jännittävää! Olisi kiva kuulla, miten hoitosi etenee, kun olet sopivasti päivää edellä minua hoidoissa! Tsemppiä, pidetään peukkuja että onnistaa!
Hoidoissa ei viellä keretty käydä, mutta ensimmäinen DIVF juuri menossa.
Meillä syynä miehen kromosomivirhe, siitä johtuen siittiöitä 1-2 kpl/näyte, ja nekin ovat liikkumattomia. Lahjoitettujen käyttö oli vaikea päätös, ja kultaani pelottaa vieläkin se, ettei lapsi olisi " yhtään hänen näköinen" tai toisin sanoen ihan eri näköinen. Emme siis ole kertoneet kenellekään että käytämme lahjasiittiöitä, vaan kaikki luulee että meillä on ihan tavan IVF. Miehen vanhemmat tietävät että syy löytynyt miehestä, mutta luulevat että ollaan tekemässä ICSIa omilla, niin kuin alun perin oli tarkoitus. Eikä kyllä ole vielä hinkua kertoa kenellekään..
Vahvasta päätöksestä käyttää lahjasiittiöitä huolimatta olemme miettineet onko miten hullua yrittää ensin omilla. Hulluahan se olisi, koska kromosomimuutos siirtyisi poikavauvalle =( Mutta väkäsin tulee mietittyä, että voimme saada terveen tyttövauvan... Auttakaa! APUA!
(huomenna on nollaultra ja tarkoitus kysyä lääkäriltä asiasta)
Lääkäri on kyllä sanonut, että voidaan yrittää, mutta tuskin onnistuu, koska siittiöt eivät liiku. Ennen kromosomituloksia lääkäri kuitenkin puhui, että ICSI olisi mahdollista tehdä.. eli tiedä nyt mikä on totta.. :( Sen takia varmaan tuleekin mietitettyä, kun tiedämme ettei lääkäri kerro kaikkea. Jos olisimme saaneet päättää lahjasiittiöistä tietäen kaikki mahdollisuudet, tätä ei ehkä tarvitsis enää miettiä... Hullua koko homma.
Miten teillä muilla, joilla on kokeiltu ICSIa, mikä on ollut siittiöiden vähyyden syy? Onko lääkärit osanneet selittää, miksei ICSIt onnistuneet?
vielä, että salaaminen ei tällä hetkellä pelota, koska asia ei yksinkertaisesti tunnu kuuluvan kenellekään. Tulevat tilanteet ehkä hieman huolestuttavat, pelottaa että saatamme puhua itsemme pussiin! Minulla on käynyt niin anopin kanssa, läheltä piti. Huh!
Miten teillä, jotka onnistuitte lahjasiittiöillä...onko miestä pelottanut? Onko tilanne muutunut raskauden myötä tai lapsen synnyttyä? (taidan kysyä tätä joka ketjussa =P mutta kun kiinnostaa) Pelottaa, että petäisikö peruttaa koko IVF tuon pelon takia.. vai onko se normalia?
Kromosomieongelma meilläkin on. Siittiöitä oli, mutta ei kovin hyvälaatuisia. Tehtiin kolme hoitoa, ei tulosta. Alkioita tuli reilusti, mutta ei raskauksia. Eli todennäköisyys raskauden alkamiseen näissä ongelmissa ei varmaankaan ole kovin suuri. Lääkärit eivät tienneet, miksi ei onnistunut. Tuntuu, että raskaat hoidot olivat turhia.
Meilläkin syy miehen vähäiseen siittiöiden määrään (n. 10 elävää/näyte) kromosomivika. Oli todella vaikea päätös alussa - ottaako riski, että saamme poikavauvan, joka joutuu sitten myöhemmin kärsimään lapsettomuudesta... mahdollisuudet saada tyttö oli kuitenkin puolet ja vaikka olisimmekin saaneet pojan, ajattelimme, että lapsettomuushoidot kehittyy parissa kymmenessä vuodessa hurjasti ja voisimme olla poikamme tukena, jos hän joutuisi kärsimään lapsettomuudesta. Lääkärin mukaan oli myös mahdollisuus, että kromosomivika ilmenisi lievempänä tai siis, että siittiöitä saattaisi pojalla olla kuitenkin reilusti enemmän. Tuli kyllä sellainen olo, että olisimmeko huonoja vanhempia, jos meidän valinta johtaisi lapsemme lapsettomuuteen. Mutta lopulta kuitenkin päätimme yrittää omilla siittiöillä ja sehän ei sitten onnistunut. Lääkärit eivät osanneet sanoa syytä miksi alkiot eivät kiinnittyneet: ulkoiset puitteet olivat viimeistä hoitoa lukuunottamatta todella hyvät: alkiot top-luokkaa ja kohdun limakalvo todella hyvä.
Miehen tunteista ja ajatuksista on välillä vaikea tietää, kun ei puhu niistä niin paljon. Tämä on ollut todella vaikeaa hänellekin, mutta olemme kyllä monesti todenneet, että onneksi hän ottaa tämän kaiken rauhallisemmin ja on vahvempi kuin minä - välillä kyllä itselle on tullut mieleen, että joutuuko hän olemaan vahva minun takiani, että minä jaksaisin. Uskon kuitenkin, että hän kertoo minulle rehellisesti miltä milloinkin tuntuu. Viimeisen epäonnistuneen ICSIn jälkeen mies oli se, joka ehdotti, että siirtyisimme jo luovutettuihin siittiöihin (olimme alunperin ajatelleet 5:ttä ICSIä omilla). Hänelle asia oli täysin selvä, mutta minä pyörittelin asiaa päässäni ja pelkäsin milloin mitäkin asiaa, mutta mieheni sai minutkin " rauhoittumaan" ja uskomaan, että nyt on se aika siirtyä eteenpäin. Ollaan molemmat tosi iloisia, että yritimme ensin omilla siittiöillä ja vakuuttuneita, että nytkin olemme tehneet oikean päätöksen.
Nämä pohdinnat eivät koskaan ole helppoja.
Charlize5:
Lahjoitettujen käyttö oli vaikea päätös, ja kultaani pelottaa vieläkin se, ettei lapsi olisi " yhtään hänen näköinen" tai toisin sanoen ihan eri näköinen.
Tähän voin lohduttaa, että jopa minulle sanotaan, että lapsi on aivan minun näköiseni.. (viimeksi toissapäivänä äitini heitti jotain " lentävistä geeneistä" .) Vaikka en siis ole lapselleni geneettistä sukua emmekä valinneet lapsen osallistuvaa isää sen perusteella, muistuttaako hän ulkoisesti minua esim. silmien- tai hiusten väriltään (niin kuin luovuttajasta voi vähän valita). Eli siitä ei kannata huolehtia, yhdennäköisyys syntyy katsojien silmissä, ja alkaa sitä sitten itsekin vähän huomata.. ;)
Tilanne on ainakin minun kohdallani helpottanut huomattavasti, kun lapsi on olemassa. Tietenkin tämä juridinen epämääräisyys vaivaa, ja olen ihan superherkkä, jos vaimoni joskus erehtyy sanomaan " minun lapseni" (" jaa, eikö se siis sinusta ole meidän yhteinen?!" ), mutta tunnetasolla vanhemmuus on sataprosenttista ja rakkaus ylittää kaikki prosentti-indikaattorit.
Eli jos luovutettuihin siittiöihin jossain vaiheessa päädytte, sanoisin että tunteet ovat enimmäkseen sekavia ennen lapsen odotuksen alkua ja syntymää, jolloin asiat kyllä tuntuvat isoilta ja periaatteellisilta ja hankalilta. Mutta jotenkin se maha, jonka puolesta pelkää ja jonka potkuja kuuntelee, ja tuloksena syntyvä nyytti, joka kaipaa hillittömästi huolenpitoa ja tarvitsee vanhemmiltaan kaiken saamansa läheisyyden, pyyhkivät kaikki " aitous" mietteet äkkiä pois mielestä.
Vahvasta päätöksestä käyttää lahjasiittiöitä huolimatta olemme miettineet onko miten hullua yrittää ensin omilla. Hulluahan se olisi, koska kromosomimuutos siirtyisi poikavauvalle =( Mutta väkäsin tulee mietittyä, että voimme saada terveen tyttövauvan... Auttakaa! APUA!
En ole paras neuvomaan tässä, kun oma tilanne on niin eri. Mutta sen sanoisin, että kromosomimuutoksen siirtymän pelossa ei ehkä kannata jättää kokeilematta omilla soluilla, jos miestäsi tai sinua kovasti haluttaisi niin tehdä. Emmehän me muutenkaan voi koskaan säädellä tulevan yksilön täydellistä terveyttä, eikä kyse kuitenkaan ole vakavasta elämänlaatua tuhoavasta sairaudesta. Kuka ikinä siellä pilven reunalla teitä odottaakaan, onkivapa kädessä varpaita heilutellen, juuri häntä ei olisi olemassa, ellette olisi tehneet sitä ratkaisua mihin päädytte. Kaikkine niine ominaisuuksineen, mitkä hänellä on. Ja sellaisena te myös häntä tulette rakastamaan.
Sitten on ihan eri asia, kuten joku kirjoittikin, miten raastavia ja rankkoja nuo hoidot voivat olla, jos ne osoittautuvat tuhoon tuomituiksi. (ja myös kalliita ja fyysisesti vaikeita..)
Tsemppiä pohdintoihin ja hoitoihin, ja kyselkää ihmeessä siltä lääkäriltä (ja kertokaa, että teistä tuntuu, ettei hän kerro kaikkia faktoja). Pitäähän sitä ihmisellä olla tietoa, kun näin isoja päätöksiä tekee!
Meidän tilanteessa mies on ok, ei siis kromosomihäiriötä ym, mutta siittiöt eivät vaan liiku ja niitä on vähän, vain 1-10 per näyte. Hänen siittiöillään siirrettäviä alkioitakin on tullut vähäsen ja alkioiden laatu on ollut suht heikko. Kolmannessa icsissä käytimme jo 50/50 omia ja luovutettuja. Silloin omilla ei hedelmöittynyt yksikään munasolu.
Luovutetuilla tehty IVF tuotti ekan top-alkiomme ja muutenkin alkiot olivat hyvänlaatuisia ja jakaantuivat hyvin. Ensimmäisen kerran saimme hyvän saaliin myös pakkaseen. Itselläni on kaikki todella ok, limakalvo on ollut aina hyvä ja otollinen, mutta kiinnittymistä vaan ei ole sattunut meidän kohdallemme. Siksi epäilyttää, että jotain voisi olla minussakin vikana!
Mieheni on ollut alusta asti luovutettujen kannalla, koska toivoo niin kovasti meille omaa lasta. Jokaisen icsin jälkeen hän on ollut surullinen negasta, mutta pääasiassa vain lohduttanut minua. Mutta tuon ivf:n tuoresiirron tuoman negan jälkeen hän eka kerran itki!!! Luultavasti luovutettujen kanssa hän vasta uskoi mahdollisuuksiimme.
Tällä hetkellä olemme jälleen lähtöpisteessä, koska huurikset on kaikki siirretty tai menehtyneet, ja klinikankin vaihto pian edessä muuttomme vuoksi. Oma jaksaminen on nollassa ja tekisi jo mieli luovuttaa peli hävityksi, mutta toisaalta olemme vasta alussa, koska ensimmäinen isohoito luovutetuilla on takana + ne icsien jälkeiset inssit + PAS:it. Ehkäpä uusi lääkärimmekin (sitten joskus) näkee tilanteemme uudessa valossa ja osaa hoitaa meitä toisin, kukapa tietää!
Meillä tilanne on toisin päin eli päädyimme lahjamunasoluihin pahan endometrioosini takia. Halusin silti kirjoittaa ajatuksiani tästä kertomisesta ja ainakin itse olen sitä mieltä, että lapselle ja lähimmille sukulaisille ja ystäville olisi hyvä kertoa. Uskon niin, että muuten yllä leijuu joku kumma salaisuus, joka pelkää tulla paljastetuksi ja ainakin itse eläisin elämäni avoimemmin. Lapsihan on haluttu ja ilman vanhempiaan häntä ei olisi. Asia pitää hyväksyä ensin itse ja sen jälkeen pystyy ottamaan niitä negatiivisiakin palautteita vastaan.
Mieheni kanssa kävimme keskustelemassa asiasta ja ainakin itse otin esiin kaikki ajatukseni ja tuntemukseni. Olin jopa mustasukkainen miehelleni ensin, mutta nyt sekin ajatus jo naurattaa. Itselle on kuitenkin suuri asia saada kasvattaa lapsi kohdussani ja synnyttää, mutta sitä mies ei tule kokemaan ja uskon, että mies tarvitsee huomiota suuresti ja mukana oloa koko raskauden tapahtumissa.
Aivan alussa muistan, että minua painoi taakka olla vastuussa lapsettomuudessa ja sitten miehellenikin kerrottiin ettei siittiöt ole parasta laatua. Silloin huomasin mieheni käyvän läpi samoja asioita kun minä ja olimme tavallaan samalla linjalla. Tilanne kuitenkin muuttui, kun olimme eka lahjamunasoluhoidoissa, sillä yksityisellä kerrottiin, ettei miehessäni ole mitään vikaa. Se oli ilon aihe meille molemmille. Huomasin miten mieheni piristyi ja olin onnellinen hänen puolestaa. Molemmat olimme hyväksyneet vikamme ja kun toinen tavallaan parani, niin molemmat osasivat siitä iloita.
Nää on isoja asioita ja siksi avoimuus on tärkeätä. Parasta on myös antaa aikaa asialle.
Tärkeintä on, että te olette äiti ja isä!!!!
Pitää antaa miehellekin luettavaksi =) Oli todella mielenkiintoista lukea miehen näkökulmaa asiasta! :) Mukavaa kuulla, että asia helpottaa lapsen synnyttyä :)
Eilen käytiin nollaultrassa eikä kysytty omilla yrittämisestä mitään, koska asia epäilyttää kovasti. Ehkä minä kysyn, kun menen seurantaultraan maanantaina. Itse ajatelin että tällä hoitokerralla voitaisiin hedelmöittää yksi munasolu omilla (ICSI) ja loput sitten luovutetuilla..en tiedä.
Mekin ollaan mietitty, että 20 vuoden päästä lääketiede olisi niin kehittynyt, ettei mahd.poikamme kärsis lapsettomuudesta.. Ehkä kannattaa kerätä rohkeutta ja kokeilla omilla edes yhden kerran..en tiedä.
Kiitos vielä kerran kaikilla vastauksista! Päättäminen tuntuu todella helpommalta, kun tietää että muitakin samassa tilanteessa on ja kun kuulee muiden tarinoita.
Mitä tuohon kertomiseen tulee, niin ihmiset kokee asian varmaan monella tavalla ja luulen että päätökseen vaikuttaa myös se, onko kyseessä luovutettu munasolu vai luovutetut siittiöt.
Me ollaan mietitty paljon asiaa, punnittu kertomisen hyviä ja huonoja puolia, ja päädytty siihen että kertomisesta olisi lapselle enemmäh haittaa kuin hyötyä. Mielipide voi tietysti muuttua, mutta nyt näin. onneksi ei ole vielä mitään kiirrettä päättää..
" Salaaminen" ei vältämättä tuo ongelmia, riippuu paljon miten asiaan suhtautuu. Meistä tuntuu, että asia ei kuulu kellekään, miksi siis kertoa? Ja lapsen on todella vaikeaa suhtautua asiaan, koska hän ei pysty etsimään " omia juuria" vaikka haluaisikin. Miksi siis kiusata lasta? Mutta se on vain meidän mielipide, joka voi kaiken lisäksi muuttua.
Yritin vaan sanoa, että kertominen ei vältämättä ole paras ratkaisu, vaikka se jonkun mielestä olisi niin.
En siis ole mies, vaan sateenkaariperheen ei-synnyttänyt äiti. :)
-zel
Minä mietinkin hetken, että oletkohan varmasti mies, kun et sano missään, etä olet, mutta päädyin kuitenkin siihen tuloksen että olet =D Hölmö minä!
Pitää lukaista sun viestiä uudestaan, ottaen huomioon uusi tieto ;)
ja kysyin lääkäriltä tänään IVF seurantaultrassa saammeko kokeilla omilla siittiöillä. Lääkäri sanoi että kokeillaan vaan, mutta muistutti kromosomivirheen pereytymisestä. Itkuhan siinä meinas tulla, kun ajatus ei ole todellakaan mikään mukava. Pelottaa ja hävettää ihan suunnattomasti, mutta halu kokeilla edes kerran omilla siittiöillä on sanoinkuvaamaton... :(
Pelottaa vaan ihan älyttömästi että jos ei kokeilla, tullaan jossittelemaan loppuelämämme ajan.
Eli meillä olisi punktio näillä näkymin ensi maanantaina ja kokeillaan tehdä ICSI omilla ja samalla tehdään DIVF.
Itketää koko ajan, kun mielessä on mieheni parin vuoden takainen uni, jossa meille syntyi ihana vaaleatukkainen tyttövauva =(... Ja toiveet ovat niin korkealla!!!!
päätöksenne on varmasti oikea, jos se teistä itsestä tuntuu oikealta! Tiedän mitä mielessäsi varmasti tällä hetkellä liikkuu... Itsellä ainakin helpotti, kun oli tehnyt sen päätöksen. Onnea teille tähän hoitoon!
Minusta olette rohkeita ja kannustan kokeilemaan omilla soluilla, vaikka päätös on ollut varmasti todella vaikea kaikkine ongelmineen. Varmaan jäisi " vaivaamaan" , jos ette nyt kokeilisi omilla soluilla. Ja mahdollisen poikalapsen " lapsettomuus" on varmasti pieni ongelma 25 vuoden kuluttua lääketieteen kehityksen myötä. Ja 50% todennököisyydellä voitte saada tytön. Mutta varmasti myös luovutetuilla soluilla syntynyt lapsi on täsmälleen yhtä rakas eikä jälkeenpäin lapsen alkuperäistä " teknistä" alkuperää edes muista. Kävi miten kävi, olet ajatuksissani ja toivon teille molemmille voimia ja myötäisiä plussatuulia tähän hoitoon! Tunnutte niin valmiilta vanhemmuuteen, eikä lapselta rakkautta tulisi puuttumaan missään tapauksessa, oli tulos mikä tahansa.
Olette ihania! :)...
Miehelle soitin töihin ja kerroin että kokeillaan omilla, kulta vaikutti ilahtuneelta :) Hänellä on tänään viimeinen työpaivä ulkopaikkakunnalla, ei tarvitse enää yhtään yötä olla erossa..
Katsotaan miten nyt käy punktiopäivänä, odotan innolla.. Jos ei saada alkioita kuin luovutetuilla, ei haitta, yhtä rakas se tosiaan olisi kuin omakin (kauheata, nyt jo rupean ajattelemaan alkioita lapsiksi =P ), mutta ollaanpa ainakin kokeiltu omilla.. :)
Meillä sama vika kuin teillä. Meillä myöskään ICSIt eivät tuottaneet tulosta ja siirryimme lahjasiittiöihin. Meillä mieheni suku ei tiedä koko totuutta hoidoista vaan olemme kertoneet onnistuneemme ICSIllä. Emme halunneet silloin kuin näihin hoitoihin lähdimme kuulla mitään negatiivistä sukulaisilta. Jos olisimme joutuneet käyttämään luovutettujamunasoluja olisin kyllä kertonut omille lähisukulaisilleni... Inseminaatiot ovat onnistuneet ja meillä on nyt kolme lasta. Meillä inssit on tehty luomukiertoon ja avustettu lääkkeellisesti. Avustetut ovat tuoneet plussat :)
Onnea hoitoon!