Lue keskustelun säännöt.
Tajusin, että olen totaalisen yksin, eikä kukaan välitä minusta oikeasti
12.02.2015 |
Vain äiti ja isä välittää.
En ole kenellekään se ykköskaveri vaan sellainen varakaveri, jota pyydetään jos ensimmäisille vaihtoehdoille ei sovi. Minuun ollaan yhteydessä silloin, kun apuani tarvitaan, silloin kun minusta on hyötyä. Mutta kun itse pyydän heitä kanssani jonnekin, niin eipä käy, on muuta nyt... Ja jos minua pyydetään johonkin, kyseessä on ryyppääminen. Kelpaan vain ollessani kännissä.
Tämä on oikeasti todella musertavaa. Ei minulla ole sellaista aitoa ystävää, joka todella välittää. Joka kuuntelisi omasta tahdostaan, eikä siksi, että on pakko. Olen niin yksin tässä maailmassa.
Kommentit (55)
Kyllä mä tykkäsin nuorena mennä kaverin luo kylään ja hengaila kavereiden kanssa. Mutta nykyään ei ole ketään ja en mä usko että voisin enää löytää sellaista aaltopituutta kenenkään kanssa ihan kaverina vaan. Parisuhdekin tuntuu pikkuhiljaa mahdottomalta saavuttaa, olen ollut joku 3vuotta sinkkuna nyt ja ei tosiaankaan tunnu enää kenenkään kanssa olevan mitään yhteistä. Itse en enää perheestä jaksa haaveilla ja kaikilla muilla tuntuu jo olevan lapsia, tai sitten niitä pitäisi saada ja en ole sitä isämateriaalia mitä kaivataan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Älä enää mene edes ryyppäämään heidän kanssaan, se vain ruokkii ikävää kierrettä.
Täällä kävi nainen kylässä. Koko asunto tuoksuu häneltä. En ole koskaan ollut näin yksin. Voisin melkein itkeä. Aidoin tunne vuosiin.
Minulla ihan sama tilanne. Olen totaalisen yksin, ja tuntuu ettei minulla ole muille väliksi kuin silloin kun voivat jotenkin hyötyä minusta. Ei ole edes kumppania joka jakaisi elämää kanssani. Kissa sentään löytyy, mutta ei sekään ihmisenkaipuun tyhjyyttä täytä.
Haluaisin halata teitä kaikkia muita yksinäisiä. Ei kukaan ansaitse tällaista.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Miksi emme kohtaa tosielämässä? Netissä on aina kohtalotovereita :/
Hahaa..mulla on kavereita vaikka muille jakaa:)!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="12.02.2015 klo 00:53"]
Löydät kyllä vielä sydänystävän. Älä hakemalla hae, tunnistat oikean kun törmäät, tunnistat juuri siitä välittämisestä.
[/quote]
Tämä oli hyvä, kiitos tästä!
Kun joku pyytää mua jonnekin, en ajattele, että olenko ykkös, kakkos vai kommoskaveri, vaan mä ajattelen, että hän välittää minusta, koska pyysi minut kahville tai jonnekin. Jos se ei riitä minulle se on minun ongelmani, mutta tajusin, että alanpa ajatella, että se riittää, koska se on aina tyhjää parempi! Ja tyhjää mä olen kokenut, tietäisittepä vaan...
Jos toinen sitten kusettaa niin en lene mutta enpä ole kokenut, että mua kakkoskaverina pitäneet kusettais, heillä ei vain ole aikaa tms resursseja juuri sillä hetkellä enempään...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="12.02.2015 klo 00:21"]Vain äiti ja isä välittää.
En ole kenellekään se ykköskaveri vaan sellainen varakaveri, jota pyydetään jos ensimmäisille vaihtoehdoille ei sovi. Minuun ollaan yhteydessä silloin, kun apuani tarvitaan, silloin kun minusta on hyötyä. Mutta kun itse pyydän heitä kanssani jonnekin, niin eipä käy, on muuta nyt... Ja jos minua pyydetään johonkin, kyseessä on ryyppääminen. Kelpaan vain ollessani kännissä.
Tämä on oikeasti todella musertavaa. Ei minulla ole sellaista aitoa ystävää, joka todella välittää. Joka kuuntelisi omasta tahdostaan, eikä siksi, että on pakko. Olen niin yksin tässä maailmassa.
[/quote]
Sama täällä. Valitin tätä terapeutillenikin ja hänkin hylkäs :D mun elämä on kuin Aku Ankasta :/
[quote author="Vierailija" time="12.02.2015 klo 01:22"]
Haluaisin halata teitä kaikkia muita yksinäisiä. Ei kukaan ansaitse tällaista.
[/quote]
ASL?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mutta ap:n tilannehan on hyvä kun on kavereita. Mulla oli täällä yksi kaveri, joka jostain syystä lopetti yhteydenpidon. Muita ei ole. Kukaan ei soita ikinä eikä mua pyydetä edes ryyppäämään. Kukaan ei tarvitse mua yhtään mihinkään.
[quote author="Vierailija" time="12.02.2015 klo 01:58"]
Mutta ap:n tilannehan on hyvä kun on kavereita. Mulla oli täällä yksi kaveri, joka jostain syystä lopetti yhteydenpidon. Muita ei ole. Kukaan ei soita ikinä eikä mua pyydetä edes ryyppäämään. Kukaan ei tarvitse mua yhtään mihinkään.
[/quote]
Mutta kun tiedostaa, että ne eivät ole oikeita kavereita, tuntuu aikalailla samalta kuin niitä ei olisi ollenkaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Hanki harrastus esim eläinsuojeluyhditykset tarvitsevat sijoitetuille eläimille sijaiskoteja. Siinä toiminnassa mukana oleminen tuo uutta ja uusia ihmisiä elämääsi. Tai hanki kaverikoira, jota ulkoilutat. Myös seurakunnalla on tarvetta kerhovetäjiin yms ja he ottavat varmasti lämmöllä mukaan toimintaan. Itse olin myös nuorena yksinäinen ja tiedän miltä tuntuu. Mutta tosiaan lähtekää johonkin vapaaehtoistoimintaan mukaan!
Tajusin joskus reilu kaksikymppisenä, että pohjimiltaan ihminen elää elämänsä täysin yksin. Muiden ihmisetn kanssa tulee kohtaamisia, mutta kukaan muu ei voi tuntea minua. Se on sellainen pojimmainen elämän totuus.
Lohdutan sinua. Joskus löydät kumppanin, jolle olet maailman tärkein. lapsillesi olet maailman tärkein.
Näistä huolimatta ihminen on pojimmiltaan yksin
Minä tajusin jo 6 vuotiaana että ystävien hankkiminen on mulle haasteellista, varsinkin jos itsetunto on nolla. Itsensä suhteen pitää olla raaka. Itsetuntoa voi kohottaa ja itsevarma asenne korjaa monia puutteita. Kumppania en tosin ole tän melkein 40 vuoden elämän taipaleen varrella löytänyt mutta ystäviä on tullut ja mennyt. Itsestä pitää vaan osata jakaa, myös niitä haavoittuvia osia. Toisten aito kuunteleminen ja empatiakyky auttaa asiaa. Enivei pointti on se että jos toivo on menetetty, silloin on menetetty kaikki.
Herättäkää siis se intohimoinen toivonne uudestaan.
Ei mullakaan ole ollut kymmeneen vuoteen. Onhan se perseestä mutta siihen tottuu. Tsemppiä <3
[quote author="Vierailija" time="12.02.2015 klo 08:15"]
Tajusin joskus reilu kaksikymppisenä, että pohjimiltaan ihminen elää elämänsä täysin yksin. Muiden ihmisetn kanssa tulee kohtaamisia, mutta kukaan muu ei voi tuntea minua. Se on sellainen pojimmainen elämän totuus. Lohdutan sinua. Joskus löydät kumppanin, jolle olet maailman tärkein. lapsillesi olet maailman tärkein. Näistä huolimatta ihminen on pojimmiltaan yksin
[/quote]
Juuri näin!!!
Lapsena oli tärkeää olla jonkun paras kaveri. Teininä oli tärkeää, että on jonkun sydänystävä. Mutta kun kasvoi aikuiseksi, valmistui ammattiin ja meni töihin, harrasti, matkusteli, avioitui ja hankki lapsia, elämässä oli ihan tarpeeksi sisältöä ilman sydänystävääkin. Olen hyvin sosiaalinen ihminen, tutustun helposti uusiin ihmisiin ja tulen lähes kaikkien kanssa toimeen, mutta mulle riittää perhe ja oma elämäni, sosiaalisiin suhteisiin riittävät työkaverit, kaverit ja hyvänpäiväntutut. Ei mulla olisi aikaakaan mihinkään sydänystävyyteen eli monta kertaa viikossa soitteluun ja tiheisiin tapaamisiin.
Ootko rakas yksinäinen vielä palstailemassa? Voimia, valoa ja lämpöä sekä minultakin halaus sinulle :)
"Toivoa on niin kauan kuin on elämää", on joku viisas sanonut! Terv. viestin 45 kirjoittaja.
Kertokaa lisää kokemuksianne, jos olette olleet samankaltaisessa tilanteessa. Löysittekö vihdoin sen tosiystävän? Katkaisitteko välit ''ystäviin'' ja jatkoitte elämäänne yksin? Hankitteko lemmikin, josta saa seuraa? Kertokaa! :)
Itse olen halunnut kissan jo pitkään.