Mitkä olivat tunteenne kun näitte oman vauvan ensimmäisen kerran?

Ihmetteli vain, kuinka pieni se on, ja kuinka turvonnut ja verinen.... ihmetystä vain ja säälitti, kuin toinen huusi niin kovin.

Sitten mieletön tuttuus kun olisi tavannut kauan kaivatun ystävän



Sitten märkyys päässä, se oli niin lämmin kuin kylvystä suoraan



seuraavaksi suojelunhalu



Ja hirveä into tutustumaan!!



Onnellista odotusta ja kaunista synnytystä sinulle!

Lapsi oli kuolla synnytykseen ja kiidätettiin elvytettäväksi ja teholle, vain vilauksen näin hänestä ensimmäisen elintuntinsa aikana.

miten se on noin sininen? miksei se huuda niinkuin telkkarissa, onko se edes hengissä?



vasta myöhemmin tuli että onpa se ihana ja suloinen ja aivan isänsä näköinen jne :)

pahasti ja mua alettiin siitä sitten heti kärrätä miltei synnytyssaliin, muistan vain pidelleeni vauvaa ja huutaneeni, ettei mua viedä minnekään ennen kuin vauvalla ranneke, jossa mun nimi! Olin shokissa, en muista tunteita.

Tyttöni oli pieni ja suloinen heti ensi hetkestä lähtien.



Olin hyvin iloinen, että rakastuin häneen heti, sillä raskausaika oli henkisesti minulle kova juttu, ja monesti ehdin jo toivoa, etten lasta saisikaan.



Nyt minulla on erittäin suloinen 3 vuotias riiviö tuossa vieressäni leikkimässä.

mummi jäi kylvettämään pikku neitiä ja antamaan ekan aterian.

:D

Suloinen ja lämminhän se pieni oli, mutta sillä hetkellä ajatus oli vain synnytyksen hirveydessä. Toisella kertaa jo ihan eri tunnelmat.

Tosi tarkkaan olen kyllä katsastanut että päällepäin näyttää olevan ok.

Kesken ponnistamisen käskettiin lopettaa ja lapsi oli vasta pään verran pihalla, veren alta näkyi sininen kuula ja seuraavan ponnistuksen jälkeen näkyi kokonainen sinisen violetti lapsi. Kyllä pelotti onko se hengissä lainkaan. Kun sain lapsen syliin tuli euforisen hyvä olo ja syvä huojennus.

Kun näin kaksoseni, itkin ja itkin ja itkin, en voinut uskoa että kaiken kokemani jälkeen saan kaksi vauvaa elävänä vatsastani ja että ovat vielä terveitä. Odotin sydän kurkussa niitä ensimmäisiä parkaisuja ja ennenkuin kiinnosti onko se tyttö vai poika kysyin onko ne terveitä, nyyh....

kuin Kauniista ja rohkeista tms. voisi päätellä. Jotenkin kovin luonnolliselta kaikki tuntui. Siinä se meidän uusi perheenjäsen nyt on.

Vauva oli niin tuttu ja kuitenkin vieras samalla kertaa. Esikoinen oli mielestäni kopio siskostani :)

Esikoisen aikana varsinkin oli odotusaikana todella siäsäänpäin kääntynyt. Täydellistä, puhdasta ja pyyteetöntä rakkautta tunsin!

että tuossako sen nyt on, ei voi olla totta. Seuraavat pari päivää vielä ihmettelin, että kenenköhän vauvaa oikein hoidan. ;)

eka vauva:

pää oli sekasin ku hullulla humalaisella (luomusynnytyksen jälkeen). Koko maailma pyöri ja vauva vaikutti ihan oudolta sileänpehmeänkostealta kasalta. Koko seuraavan vuorokauden näin " valvepainajaisia" että vääntelin siitä pehmeänjoustavasta materiaalista kukan terälehtiä.



toka:

vauva itki niin säälittävällä ja pienellä äänellä ja oli niin surkea ruipelo että olin ihan myyty. Toistelin vaan: " äiti tässä kulta, ei tarvi itkeä" .



kolmas:

en todellakaan muista mitä ajattelin vauvasta. Itseeni olin erittäin tyytyväinen.



neljäs:

vauva vietiin saamaan happea. Pieni huolen häivähdys kävi mielessä, mutta enimmäkseen mietin vaan olinko itse nolo kun HUUSIN synnyttäessäni.

Top 10:



1) " tulikos se jo viimein ulos" (autettiin imukupilla ja ponnistin ihan raivona)

2) " sehän on poika"

3)" oudon värinen"

4)" koskahan se huutaa ekan kerran"

5) " eikös sen jo pitäisi huutaa"

6) " on se elossa"

7) tuommoinenko sieltä nyt sitten tuli"

8) " näkikö mies sen jo, lekurit on edessä"

9) " hei mäkin olen vielä elossa"

10) " huh kaikki meni hyvin"

Kun olivat saaneet nyhdettyä tytskyn irti ja näyttivät sitä rääkyvää, valkean nöftän peitossa ollutta pikkuihmistä, purskahdin vaan itkuun, ja muistaakseni annoin suukon päälaelle.. Sen jälkeen meni taju ja herättelivät osastolla kun tyttö pestynä ja puettuna isänsä sylissä.. Varmaankin se tunne oli helpotus ja ja sellainen ylpeyden tunne siitä, mitä ihanaa olimme saaneet aikaan..=)

Kun näin ensikerran nukutuksen jälkeen, ajattelin et toi ei ole mun lapsi . Katoin sitä ilmeisesti kauhistuneen näköisenä, ja kätilö sanoi että ei hätää, kyllä se naama siitä oikenee. Oli vaikea suhtautua täysin vieraan näköiseen lapseen, joka näytti nukelta, jonka naamaa puristetaan keskeltä alas. Kyllähän se naama siitä aika hyvin oikeni, ja onneksi mieheni otti tämän pienen hoiviinsa alkuviikoiksi, ja sai töistä lisä vapaata. Järkyttävää että pieni lapsi voi tuntua niin vieraalta. Olen siitä hyvin pahoillani, että en osannut olla heti hänelle äiti.