Eikö muilta äideiltä mee koskaan hermot?
Miten toimitte kun vauva alkaa hermostuttaa? Mullon tosi paha mieli ja huono omatunto, oon varmaan ihan kauhee äiti kun välillä tulee kivahdettua, joskus jätän vauvan pinnikseensä huutamaan jos nukahtamisesta ei meinaa tulla mitään ja poistun paikalta kun meinaa mennä hermot. Joskus oon antanu uninallelle kyytiä ja vauva on kattonu ihmeissään et mitä se äiti meuhkaa. Sitä kun on vauvan kanssa 24h, itkut ja kitinät käy jossain vaiheessa päivää hermostuttamaan ihan kympillä. Ja jälkeenpäin harmittaa... Eikö muilla oo tällasia ristiriitasia tunteita vauvaa kohtaan? Oma vauva on maailman rakkain mut välillä tosi raivostuttava. OIs kiva kuulla toisten selviytymiskeinoja, mistä ammennatte voimaa ja viisautta olla hyviä äitejä!
Kommentit (35)
Huokaus, mistähän sitä alottais. No vaikka tämän hetken ongelmasta, tyttö kohta 6kk ei huoli päivisin enää tissiä jos on yhtään väsynyt. On oppinut kääntymään vatsalleen, niin kierähtää vaan mahalleen pois päin, kun tissiä tarjoan. Minulla menee hermot kun tyttö huutaa nälkää ja kun tarjoan tissiä, niin kääntää pään pois. Olen muutaman kerran vähän liian napakasti tarttunut tytön käteen (en nyt mitenkään kovaa) ja yrittänyt " väkisin" laittaa tissin tytön suuhun, mutta siitäpä ei sitten ainakaan tuu mitään. Ja jälkeen päin harmittaa vietävästi kun menettää malttinsa noin, vaikka pitäisi muistaa että nämä on näitä " kehitykseen kuuluvia juttuja" .
Toisinaan jos tyttö itkee ja herpaannun siitä, niin minä rupeen myös leikki-parkumaan, sitten tyttö rupee tuijottamaan minua että häh ja hiljenee itse, siis tämä toimii silloin jos tytöllä ei oel hätää, vaan on esimerkiksi väsynyt.
En kyllä ikinä haluisi tyttöä satuttaa, mutta välillä tulee semmonen olo että pitäisi nyt turpansa kiinni. Puren yleensä hampaita vain tiukasti yhteen ja murisen hiljaa mielessäni. Kyllä ne hymyt sitten taas antaa voimia kestää nuo itkutkin. Pitäisi vaan nukkua enempi, niin ei menisi noi hermot niin helposti.
Voimia kaikille. Pahimmat ajat taitaa olla kuitenkin vielä edessä: uhmaikä ja murrosikä.
Joo, enpä olis ikinä uskonu miten väsyttävää tämä touhu on aika ajoin. Poika ei onneksi kovin paljoa itke, mutta välillä pinna meinaa palaa. En tiedä missä oltaisiin jos olisi esimerkiksi koliikkia tms. ollut. Ennen kun oli niin pitkä pinna, niin nyt tuntuu että heti käämi palaa kun ei käydä nukkumaan vaikka väsyttää tai muuta venkoilua vain. Isälle tulee sitten huudettua pahimmat kiukut, ja sehän tätä parisuhdetta parantaakin :) Ja välillä tulee työnneltyä vaunuja hyvinkin vauhdikkaasti tai muuten vain tiuskittua pojalle.
Pojan oltua pieni, olin yöllä sanonut miehelle, että kohta joku lentää ikkunasta ulos.... No ei kuitenkaan tullut tehtyä tätä. Mutta kuvastaa kovin ajatuksia mitä tulee mieleen välillä. No onneksi hyviä hetkiä mahtuu paljon, kun vain saisi univelkoja vähän pienemmäksi.
Niin ja pitäisi miettiä että milloin palaisi työelämään, ei oikein aivot jaksa ajatella töihin paluuta. Mitähän se sitten on, kun pitää saada lapsi vietyä hoitoon...
Olen muutaman päivän yh-äitinä, eli mies työmatkalla 3 yön reissulla. Ja kun lapsen kanssa on yksin 24h/vrk 4 vrk putkeen, alkaa pikkuhiljaa nyppiä, vaikkei olla kuin puolessa välissä... Minua ottaa kiakkein eniten päästä se, ettei meidän 4,5kk neiti nuku kuin 30-45min pätkissä päivällä. koskaan ei tiedä kuinka kauan nukkuu ja nukkuuko ollenkaan. Hetkenkään rentoutumista ei ehdi saada, kun koko ajan on " pelko perseessä" että milloin se herää.
Saati että ehtisint ehdä mitään järjellistä, mitään mihin pitäisi keskittyä. oli kyse imuroimisesta tms. 5min pätkissä ei huvita tehdä mitään.
Ja kun on tarpeeksi nyppiintynyt, ei jaksa edes hymyillä vauvalle, saati leikkiä sen kanssa.
Olen monasti miettinyt, että jääköhän muksulle traumoja itkevästä äidistä? En vain kykene pidättelemään pahanmielen kyyneleitäni. joskus on myös pahat ajatukset, mutta koskaan en ole vauvaa satuttanut. Tuo uninalle heittely tai pinnasängyn pureskelu kuulostivat metkoilta. Ehkäpä sitten jo naurattaakin, kun pietää sellaiseen ryhtyä!
Mies ymmrätää minua hyvin ja yleensä arkisin antaa minulle tunnin aikaa tehdä mitä huvittaa (= yleensä kotitöitä) ja hoitaa lapsen. Eihän silloinkaan pääse lapsesta " irti" kun pieni koti, mutta eipähän tarvitse itse sitä kanniskella eikä leperrellä. Sitten pienen breikin jälkeen ei taas muuta tekiskään kun paijailisi vauvaa. Ihmeellinen tämä äidin psyyke. Huonon oman tunnon kanssa kamppaillaan meilläkin. Vaan se taitaa olla jtoain sellaista, mitä miehet ei ymmärrä. Ei vaikka rautalangasta vääntäisi.
Meillä koitetaan lopulta repiä huumoria tästä homamsta ja paras väline siihen on baby Bluesin sarjakuvat. Lukekaapa, SUOSITTELEN LÄMMÖLLÄ! Sieltä löytää harva se vanhempi itsensä sivulta jos toiseltakin!
lehmänhermoja meille kaikille äideille. Muistetaan, että olemme jokainen omalle lapsellemme se paras mahdollinen äiti!
Olipa " ihana" kuulla et muilla on enemmän tai vähemmän samanlaista. Arvatkaa vaan miten monesti oon meinannu ottaa asian puheeks mut en oo vaan " ilenny" vaik täällä voi anonyymisti kovinkin aroista aiheista puhua. SIlloin kun oikein suututtaa on " mukava" aatella et tällasta se on toisillakin, en oo sen huonompi äiti. Mukavaa talven jatkoa, nyt pitää mennä, itkuhälyyttimestä huudellaan taas!
ja ilmoittautuu jonon jatkoksi :)
Täällä kans yksi mamma, jolla kilahtaa vähän väliä. Meillä on vajaa 9 kk ikäinen erittäin tempperamenttinen ja omatahtoinen tytön tylleröinen, joka pistää äidin hermot koetukselle päivittäin. Joinakin päivinä jaksan olla se rauhallinen lehmä, joka ei milleen ikuna ammu taikka älähdä. Mutta sitten tulee päiviä, jolloin raivopää apina pääsee valloilleen ja äiti hermostuu.
Pahimmat tilanteet, joissa mulla yleisimmin menee hermot ovat ne kun yritän laittaa tyttöä nukkumaan, puetaan ulkovaatteita ja syöminen.. Silloin tulee kyllä valitettavasti joskus ärähdettyä vauvalle ja sen jälkeen mulla on aina aivan järkyttävän paha mieli, koska tajuanhan minä, ettei lapsi mitään ilkeyksiään tee (eihän ;)..
On se vaan ihana kuulla, ettei muillakaan ole yli-ihmisen hermoja ja toisetkin äidit hermostuvat lapsilleen. Kun näitä asioita otetaan esille, niin ehkäpä ne vanhat äitimyytit saadaan rikottua!
RouvaS:lle kiitos ihanasta kirjoituksesta, en ole pitkään aikaan nauranut näin paljon, niin osuvasti olit kirjoittanut! :D
Ihanaa, kun pääsee tunnustamaan syntinsä. Meillä on 4kk ikäinen tyttö joka osaa taistella kaikkea vastaan niin unta kuin nälkääkin. Ja kyllä meinaan piisaa likalla keuhkoja, kun se huutokonsertti alkaa. Välillä on tullut purettua kiukkua omaan peittoon ja tytön pehmoleluihin. Myös sohvatyynyt on hyviä :) Mutta sitten aina perässä seuraa hirveän huono-omatunto. Toinen on vielä niin pieni eikä todellakaan tahdo mitään pahaa äidille, mutta se 24h päivystys tekee tehtävänsä. Pääasia on kuitenkin ettei lasta vahingoita.
Suurimman osan ajasta vauva on hyväntuulinen. Siksi mies aina ihmetteleekin miten mulla voi mennä hermot. Eilen sitten lähdin lätkämatsiin ja isi jäi hoitamaan vauvaa, kun tulin tyttö huusi kuin vietävä ja isi antoi sen tyytyväisenä mun syliin ja painui jäähylle. Tyttö rauhoittui ja hetken päästä suostui syömäänkin mun sylissä ja sammui kuin saunalyhty. Sitten sain kuulla olevani mieheni sankari, kun jaksan joka päivä itkua ja kiukuttelua. Joten oli hyvä reissu, kun mies huomasi vihdosta viimein ettei se kotona oleminen olekkaan niin herkkua. Töissä on sentään ruokatauot, kahvitauot ja työpäivä päättyy joskus...
Mutta on se oma lapsi niin rakas ettei sitä tunnetta voi sanoin kuvata. Koitetaan kestää ja nauttia tästä ajasta. Kohta ne lapset lähtee jo maailmalle ja sitten itketään, kun ne tulee niin harvoin käymään kotona.
T: Miba ja Kiukku-Iita 4kk
Itsellä on taas ollut hymy kaukana,kun KAIKKI on tytöllä niin huonosti.Tänään on läpsitty mun naamaa oikein huolella,päristi ruokaa,itki vähän väliä,repi vaatekaappien alahyllyistä vaatteet lattialle,kiskoi kissoja hännästä,viiksistä,tunki nenää toisen kissan takapuoleen (YÖK!!!),kiljuttu,kiljuttu,kiljuttu ja kiljuttu...
Ja jossain vaiheessa,kuului naps.Silloin meni äidiltä hermot.Mä oon aika varma,että se tekee ton kaiken vaan ärsyttääkseen mua...ja idiootti kun luulin,että murrosikä se vasta vaikeeta aikaa onkin.
Onneksi pääsen huomenna kavereiden kanssa ulos.Tyttö menee mun äidille.Oon neitiä vähän varoitellut,että jos ei meininki muutu,en ehkä tule hakemaan.Kokemuksesta voin kertoa,että joka päivä äitini kanssa ei todellakaan ole mitään piknikkiä...ans kattoo,miten käy!
mutta sehän on ihan normaalia... pojalla ikää 10kk ja tempperamenttiä löytyy niin että jopa minä äitinä olen ihmeissään... poika kun päättää että ruoka tai lelu tai joku ei kelpaa ni se on oksat pois...
päikkärit ei vois vähempää mein herraa kiinnostaa, mutta pukeminenhan se vasta pistää kiukun päälle ja poika saa jostain megavoimat johon ei tään mamman patekset taho riittää sitte millää, kai se on punttikselle lähettävä...
olen syyllistynyt itse myös siihe että olen pojan laittanu pinnasänkyyn rauhottumaan ja itse mennyt parvekkeella käymään vetämässä happihenkoset ja taas on virtaa.... en nyt tietenkää tarkoita pitkää poissa oloa....parempi vauvalle rauhoittunut kun kiukkuinen äiti, eikö vain??
2-4 kk iässä poikamme lähinnä vain söi sekä pukli, ja väliajat nukkui lyhyitä pätkiä sekä huusi (vatsavaivoja ilmeisesti). Silloin monesti töistä tullessaan mies löysi minut itkien imettämästä vauvaa sohvan nurkassa. Tilanne helpotti kun kiinteät alotettiin, mutta yöunet eivät parantuneet vieläkään. Tuossa pari viikkoa sitten minulta meinasi palaa pinna kunnolla. En ollut moneen yöhön nukkunut montaakaan tuntia. Päivällä soseiden syöttöä alottaessani poika alkoi huutaa hirveästi ja mikään ei tuntunut auttavan. Lopulta itkien huusin pojalle jotakin tyyliin " ole nyt jo hiljaa, mitä pahaa minä olen sinulle tehnyt" . Samassa itkevä poika katsoi minua syöttötuolistaan todella säälittävästi. Nostin pojan syliin ja suurta häpeää tuntien rauhoittelin lopulta imettämällä. Lähes heti tämän jälkeen poika nukahti. Oli vaan rassukka ilmeisesti liian väsynyt jaksaakseen syödä kiinteitä. Nykyään kun meinaa hermo mennä, muistan aina sen pojan katseen. Sen jälkeen en lapsiparalle ole ikinä huutanut. Viime viikolla poikamme (reilu 6 kk) oli yökylässä siskollani ja minä sain nukuttua kunnolla. Kyllä helpotti.
Tässä tulikin mieleen, että silloin just niitä hermostumisia tuleekin, kun sekä vauva että äiti on väsynyt. Vauva ei halua syödä ja äiti haluaa, että vauva syö.. ja vauvahan ei syö, jos ei halua, ja äiti ei tätä aina muista ja tuputtaa ruokaa ja siinähän on kriisi valmiina.
Eilen myös ajattelin, että onkohan tää hermostuminen ns. ihmismaailman vastine eläimien käytökselle. Tiedättehän ja moni on varmasti nähnytkin miten kovillakin otteilla emot poikasiaan ojentaa eläinmaailmassa? Kyllä koiraemollakin menee hermot, kun pentu roikkuu huulissa, korvissa, hännässä, repii tissiä ja tassua ja puree naskalihampailla. Kyllä silloin emo ärähtää, ottaa niskasta kiinni ja pistää pennun taas ojennukseen. Joten kai sitä ihmisemonkin pitää noita poikasiaan jotenkin komentaa, etteivät ihan nenille hypi :D ja äitini sanoin, pitäähän se vauvankin jo oppia ettei tää elämä yhtä leikkiä ole!
Joku kertoi purreensa pinnistä. Toinen kertoi tuttavansa ravistelleen pinnistä. Miten pinnis joutuukaan koville? Samma här! Kai se on sitä että suurin osa turhautumisista (ainakin meillä) liittyy just nukahtamisen vaikeuteen. Itse sain kans valtavan raivarin kerran ja annoin pinnikselle kyytiä; heilutin, ravistin, potkin ja paukutin. Vauva ei sentään pinniksessä ollu vaan parkui parisängyssä " turvassa" . Oli varmaan kauheeta kateltavaa. Jälkeenpäin harmitti ja hävetti. Välillä on pakko purkaa kiukkua ihan konkreettisesti (ei auta hengittää syvään ja laskea kymmeneen!), vauvaa en kuitenkaan satuttaisi. Vaikka joskus aamuyöstä (=aamukuudelta) kun itse haluais vielä nukkua ja aattelee et nyt sit nukahdetaan äidin viereen vaikka tissi suussa ja vauva alkaa potkia ja nipistellä äitiä, saattaapa puraistakin tissistä, tekisi mieli nipistää takas. Silloin on järkevintä vaan nousta ylös ennen kuin ehtii alkaa kiukuttaa ja pistää päivä käyntiin. Kummasti se pinna on kasvanut ja hermot kestää jo vähän paremmin! Joskus sitä miettii miten sitä voisi toisen lapsen hankkia (haaveissa on) kun tää on joskus niin vaikeeta mut toisella kerralla sitä ei varmaan ihan pienestä hätkähdä. Joskus tuntuu myös et moni turhautuminen johtuu vaan siitä et on tottunu ite olemaan oman elämänsä tärkein henkilö ja päättämään kaikesta ite; nyt se ei menekään enää niin ja sitä on ehkä vaikea sulattaa. Äitiys kasvattaa, todellakin!
Moi! No kyllä ne hermot menee lähes päivittäin, kun 3 vuotias ei meinaa aina totella!Miten te muut joilla on uhmaikäsiä saatte olemaan ne kiltisti ja tottelemaa?Lisäksi on 7kk ikäinen poika!
Meillä 1v tyttö ja 3,5v poika. Tytölle en juuri ole hermostunut kuin kerran tai pari pahimpien yöitkujen aikaan, mutta niinkuin muillakin, esikoinen kokee kovia. Monesti siis tytön touhut ärsyttävät ja omaa kiukkua ja ärsytystä tulee purettua pojalle. Ärisen ja murisen ja voivottelen ja tuskailen.
-Kun 20 kertaa peräkkäin nostan tytön pois tietokoneen luota ja parantelen parrikaadeja (ja tyttö raivoaa niin vietävästi)
tai
-Tongin suusta jotain (pikkukivet on suosikki, paperia, pölypallo, pojan pikkuauton rengas...) vastusteluista huolimatta
tai
-Estän menemästä uuninalaluukkuun, sähköpistokkeille, pyykki/tiskikonetta räpläämään
tai
-Pelastan viimeiset vessapaperit (noin 8km sitä on jo purettu)
näissä ja monissa muissa tilanteissa kuuluu äidiltäkin tuttu: " no on se kumma ettet sä usko... voi taivas taasko sä olet siellä.... kyllä tää on kans just tätä..."
Ja heti perään esikoiselle:" Mene nyt siitä, varo vähän, hei nyt loppu toi pelleily..." komentelua ja räyhäämistä.
No oma lukunsa on sitten tämän 3,5vuotiaan temput. Päikkäreistä tappelu on paras esimerkki. Tyyppi väittää että on mukamas jo nukkunut tarpeeksi (jaa silmän aluset mustana haukottelee) kun pomppaa 2min jälkeen ylös (jos on edes suostunut jäämään sänkyyn.
Minä sitten kerran kilahdin oikein huolella, kun tämä kiukuttelullaan herätti nukkuvan siskonsa. (Näin jo sieluni silmin, miten molemmat nukkuvat yhtäaikaa ja aaaah, minäkin nukkuisin)
Poika potki peittoa pois ja kiemurteli/temppuili sängyssä. Raivoissani nappasin peiton ja aloin paiskoa sitä lattiaa vasten. Tiedätte kyllä miten, oikein pään takaa vauhtia ja huusin ja höykytin peittoa. Että ei sitten, et tarvii peittoa. Poikahan säikähti jo sitä, saatika kun peitollani huitaisin pöydällä olleen vesimukin pitkin sänkyä. Minä olin märkä, peitto oli märkä, poika kastui ja huusi hysteerisenä, silloin noin 6kk vauva huusi sumusireeninä toisessa huoneessa. Ja minä aivan rikki.
Sitten alkoi se että-pitikin-hermostua-tuolla-lailla -vaihe. Anteeksi pyydeltiin puolin ja toisin, äiti kuivaisi vedet jne. Entistä syyllisemmäksi tunsin itseni, kun poika sanoi " anteessi kun mä heemostutin sut" . AAaaaarg.
Toinen esimerkki. Kiukuttelu ja kiusanteko alkoi jo aamupalalla ja lounaalla hermot meni. (No oma moka, pitikö vastata puheluun kesken syönnin, kun pojan mielestä perunatkin oli liian leveitä niin...) Karjaisin niin kovaa kuin keuhkoista lähti, se oli sellainen äijä-örinä-raivo-karjahdus. Lopputuloksena kaikki itkettiin ja poika sanoi:" Mä en tykkää tommosesta äitistä, mene jonnekin muualle." Meinasi äiti kuolla syyllisyyden tunteen kuristuksessa.
No onneksi niitä hyviä päiviä on enemmän kuin huonoja. Ja minä ainakin huomaan kierukan vaikuttaneen mielialoihin ja reagointiherkkyyteen. Nopeammin mennään punaiselle alueelle nykyään. Kierron vaiheella on aina tähänkin asti ollut merkitystä mutta nyt hormonikierukan jälkeen entistä enemmän.
Että sellainen sepustus. Kaikki me ollaan ihmisiä ja miettikää, että mekin ollaan aika normaaleja, vaikka meidänkin äideillä on _taatusti_ mennyt hermot monta kertaa (lähde: oma äiti) :)
T:ärjy-äiti
ja kiitän siitä ja kumarran = ))
Tässä jos missä aiheessa kaivataan vertaistukea! Ilmottaudun siis itsekin pinon jatkeeksi hermonsa menettävänä äitylinä ja lyhyesti sanottuna, voin allekirjoittaa kaikkien teidän kirjoittamat kokemukset ja ajatukset lukuunottamatta pinnasängyn nakertamista ; ).
Aurinkoista päivänjatkoa!