Mitä teen väärin (taaperon kasvatuksesta)?
Meillä on siis tämä 2,5-vuotias taapero, joka on ihan alusta alkaen ollut todella vaativa, kovatahtoinen, itsepäinen. Jo odotusaikana häneltä tuntui mahassa tila loppuvan kesken, kun hän potkiskeli niin kovasti. Nimenantotilaisuudessa eräs paljon vauvoja nähnyt rouva toivotti meille paljon voimia, kun hän näki jo silloin lyhyessä ajassa, että pojalta löytyy luonnetta. Kävimme läpi koliikkihuudot, mutta niiden loputtuakin elämä on ollut yhtä marinaa, itkua, huutoa. Poika ei viihtynyt vaunuissa hereillä lainkaan ja lukemattomat ovat ne kerrat, kun vauvan herättyä jouduin tulemaan huutava poika sylissäni kotiin tyhjiä vaunuja vapaalla kädellä työntäen. Poika nukkui erittäin lyhyissä pätkissä ja erittäin vähän kaikenkaikkiaankin ja heti herättyään hänet piti nostaa syliin tai tuli huutoa. Kaupassa en pystynyt hänen kanssaan vauva-aikana käymään, koska hän ei jaksanut istua aloillaan, ainakaan liikkumattomissa vaunuissa eli sekin aika, jonka jouduin seisahtumaan kassalle ostosten maksua varten, oli hänelle liikaa. Kotona häntä piti viihdyttää ja kanniskella eikä ollut ollenkaan tavatonta, että olin miehen töistä palattua vielä yöpaitasillani poika sylissä, kun oman itsen hoitoon ei yksin ollessa jäänyt aikaa lainkaan.
Pojan opittua ilmaisemaan itseään puhumalla (sen oppiminen vei aika kauan aikaa eli hän alkoi puhua noin kuukautta 2-vuotissynttäreiden jälkeen) elämä on ehkä pikkasen helpottanut. Siis edellä mainitut tilanteet sujuvat paremmin, mutta uudet ongelmat ovat tulleet tilalle. Pojalla on erittäin voimakas uhma, joka on jatkunut jo kauan. Lisäksi hänellä on nyt 10-kuinen pikkusisko, jolle hän on erittäin mustasukkainen. Välillä on näiden kanssa ollut lyhyitä parempia jaksoja, mutta juuri kun ehdin hengähtää, laineet lyövätkin taas entistä kovemmalla teholla yli laidan. Kuopuksemme on erittäin helppo vauva, mikä on tässä tilanteessa ollut suuri helpotus, mutta tällä hetkellä hänkin on niin kova menemään ja tutkimaan paikkoja, että näiden kahden lapsen valvomisen ja kielletyistä paikoista pois pitämisen kanssa minulta meinaavat voimat loppua kesken.
Tänään esimerkiksi ei ole ollut mitenkään keskimääräistä huonompi päivä. Esikoinen on antanut kuopuksen olla enimmäkseen rauhassa ja pikemminkin silitellyt tätä hellästi useampaan otteeseen. Mutta siitä huolimatta tämäkin päivä on vaatinut kovasti voimia minulta. Aamupalapuurosta kelpasi syötäväksi vain voisilmä enkä pojan syömisistä huolta kanna, kun hän yleensä ottaen kyllä pitää huolta siitä, että saa kyllikseen ravintoa. Potalle ei oikein suostuta menemään. Lopulta onnistuin suostuttelemaan lastenlevyn avulla. Pukemaan ei suostuta tulemaan, kun on milloin mikäkin leikki kesken. Ajattelin tänään olla polttamatta hermojani, pyysin nätisti kerran, toisen, kolmannen, neljännen. Lopulta kysyin, tuleeko hän mieluummin pukemaan vai meneekö jäähytuoliin. Valitsi pukemisen. Alusvaatteiden ja sisävaatteiden pukemisen jälkeen jouduin hakemaan ulkohaalarin naulakosta. Taas samat suostuttelut uudestaan. Kengät hän oli laittanut jalkaansa itse jo ennen kuin mitään muuta oli päällä. Kehuin häntä onnistumisesta, mutta sanoin, että kengät laitetaan vasta viimeiseksi, kun muut vaatteet ovat päällä. Hän yritti ottaa ne pois siinä onnistumatta (itse puin muistaakseni siinä vaiheessa kuopusta), jolloin tuli hirveää huutoa, kunnes menin auttamaan. Ulos lähtiessämme pojan sormi jäi vahingossa ulko-oven väliin ja jouduimme palaamaan sisään sitä kylmällä vedellä huuhtomaan. Soitin huoltoyhtiöön, että tulevat vähän säätämään jousitusta, ettei ovi singahda niin kovalla vauhdilla itsekseen kiinni. Ulkona ei ensimmäinen leikkipuisto kelvannut. Vaihdoimme toiseen, koska minusta ei ole niin tärkeää, että pidän pääni tällaisessa asiassa, jolla ei minulle ole sen suurempaa väliä. En välttämättä itsekään pidä puistosta, jossa ensin olimme, koska siellä on hirveästi lapsia ja paljon rauhattomampaa kuin jälkimmäisessä. Sisään poika lähti aika helposti, mutta siinäkin piti suostutella siskon, äidin ja pojan itsenkin kohta heräävällä nälällä. Ruoaksi meillä oli spagettia. Samaa ruokaa meillä oli eilenkin. Poika pitää pastasta, mutta ilmeisesti hän pelkää " mokaavansa" syönnin kanssa, kun spagetti ei kelvannut. Tänään olin pilkkonut spagetin tosi lyhyiksi pätkiksi, jotta hänen oli helppo sitä lusikalla syödä, mutta hän ei meinannut suostua edes yrittämään, vaan vaati minua apuun. Sanoin olevani varattu, minun piti samalla syöttää kuopus. Alkoi huuto ja itku, poika sanoi, ettei hän halua maitoa eikä ruokaa. Sanoin, että muuta ei ole tarjolla ja jos hän ei halua syödä tai ei osaa käyttäytyä ruokapöydässä, hän voi poistua pöydästä. Itku ja huuto jatkui. Sanoin, että ellei huuto lopu, vien hänet saman tien ilman pottailuja tai muita sänkyyn päikkäreille. Ei tehoa. Toteutin edellisen ja vein pojan sänkyyn. Suljin oven. Huuto yltyi. Poika huusi äitiä, avasin oven ja sanoin, että tulen heti, kun hän on rauhoittunut. Ei tehoa, hän huusi edelleen äitiä, toistin moneen kertaan kovalla äänellä, että tulen heti, kun hän on rauhoittunut. Viimein tämä tepsi ja menin pojan luokse. Poika sanoi haluavansa syödä. Otin ruoan esille ja kehuin kovasti, kun hän osasi niin hienosti itse syödä. Autoin kaapimisessa. Poika totesi känkkäränkän käyneen kylässä ja totesin naurahtaen, että niin tosiaan! Poika sanoi, että hän tykkää äidistä. Sanoin, että äitikin tykkää hänestä valtavasti, vaikka meillä onkin välillä erimielisyyksiä. Hän söi lautasen tyhjäksi ja halusi sen jälkeen vielä kolme banaania ja kaksi mandariinia jälkkäriksi! Tämän jälkeen potalla käynti sujui ongelmitta ja suuremmitta suostutteluitta. Pottaan tuli hieno kakka, pesimme pyllyn ja poika marssi yhdellä kehottamalla (normaalia myöhempään, joten väsy taisi vaivata jo tässä vaiheessa) sänkyyn. Sieltä hän huuteli yhtä autoa niin kauan, kunnes kävin sen hänelle viemässä sanoen, että enää en aio hänen luonaan juosta (hänelle on viime päivinä tullut uusi tapa juoksuttaa meitä vanhempia tekemässä palveluksia ennen nukahtamista tai joskus yölläkin - juotavaa toki annamme tarvittaessa ja peittelemme jos on kylmä jne.). Vaikka usein en onnistu hyvin itsehillinnässä, tänään en missään vaiheessa hermostunut kovasti, vaikka ääni saattoi hieman kohotakin kaiken jankuttamisen seurauksena. Taisi siis äidille tulla erävoitto, mutta tällaisia matseja on pahimmillaan useamman kerran päivässä ja mietin, onko minulla jokin perustavaa laatua oleva kasvatusmoka, jota toistan ja jonka seurauksena en saa tätä touhottamista jo pikkuhiljaa aisoihin. Kuten sanottu, pikkusisko on aivan toista maata, mutta oman huomionsa ja energiansa hänenkin vahtimisensa vie, jottei hän laita suuhunsa kukkien lehtiä, sottaa käsiään takassa, työnnä sormiaan laatikostojen väliin, työnnä käsiään veljen kakkapottaan jne.
Mitä tuumitte????? Poika kutsuu päiväunien keskeltä - itkien....
Kommentit (32)
Oma vaativa poikani on vasta 1,5v ja en ole vielä törmännyt vastaaviin tilanteisiin joten en osaa neuvoa. Mutta jos haluat lukea jotain kasvatuskirjaa niin koita näitä:
MITÄ TEHDÄ LEVOTTOMALLE LAPSELLE-Tahkomaa Keijo
PAHALLA PÄÄLLÄ-Jensen Gayle, Mason Diane
MUKSUOPPI-Furman Ben
JÄRKEVÄÄ LASTENHOITOA (tätä olen itse lukenut-toimii)
Tuosta jäähy hommelista. Meillä tapana on laittaa arestiin omaan huoneeseen. Ja huoneesta ei tulla ennenkun ollaan rauhoituttu! Ja sit kun neiti on rauhoittunu, tulee yleensä itse pyytämään anteeksi ja juttelemaan. Ekan kerran kun joutui arestiin nii huuto oli hirmuinen. Siitä se sitten kymmenien kertojen aikana vaan lyheni.
Mulla itsellä on ollut vaikeaa pitää kuria, mutta miehen kanssa sovittiin yhteiset pelisäännöt asiasta. Mitä saapi tehdä ja mitä ei!
Kannattaa ottaa tietyt jutut mistä pitää kiinni. Esim ruokailu ja nukkuminen on sellaisia missä tekee itselleen karhunpalvelusta jos antaa uhmiksen tehdä miten tahtoo.
Meillä tuo pukeminen onnistuu vaihtelevasti. Joskus neiti haluaa itse pukea, mutta jos on kiire (esim aamulla tarhaan) niin silloin äiti tai isi pukee ja siitä ei sitten neuvotella.. tosin muutamia tosi pahoja aamuja on ollut.. helppo pukea kiljuvaa ja rimpuilevaa lasta toppavaatteisiin... tiedätte varmaan?
Ja meillä on tepsinyt tuo että jos ei tule pukemaan nii ei pääse ulos. Siinä vaiheessa yleensä alkaa tapahtua. Kiire tulee!
Samoin noita vaihtoehtoja kannatta tarjota juuri esim noissa: kummat rukkaset? kannustavia ja tuntuu että saa ite päättä edes jostai.
Meilläkin tyttö 2v 9kk on nyt muutamia päiviä ollut aivan mahdoton. Ennen niin aurinkoinen ja helppo tapaus on muuttunut hetkessä niin mahdottomaksi joka asian suhteen että oksat pois! Tyttö omaa tosi hyvän ruokahalun, ja nyt neiti heti ensimmäiseksi tokaisee " ei tota ruokaa" (matkii 5v veljeltään), närppii hieman ja sanoo " kiitos, masu on jo täynnä" . Käy pyyhkimässä suunsa ja tekee pienen lenkin palatakseen ruokapöytään ja jatkaa taas närppimistä ilmeisesti sen verran että kuitenkin pärjää seuraavaan ruokaan asti.
Kakkatouhujen kanssa on ollut erityisen omatoiminen ja homma on onnistunut pottaan jo 1 v. alkaen. Nyt pari päivää aivan tolkutonta huutoa kakan kanssa ja venkslaamista edes takaisin - kakalle ja leikkimään-kakalle ja leikkimään. Tänään aloitin hänelle Levolacin hyvin pienellä annoksella sekä Laxoberonin nyt illalla kun mitään tulosta ei koko päivänä tullut.
Lelut viedään isoveljen käsistä, vaikka hyvin tiedetään mitä siitä seuraa. Ja pukiessa juostaan karkuun ja nauretaan. Että tällaista. Eli kovilla ollaan täälläkin - ja onneksi muuallakin :-)) Tämä vertaistuki helpottaa omaa jaksamista aika hurjasti.
Jokainen kasvattaa tavallaan ja kuulosti kokolailla siltä kuin itsekin ehkä olisin tehnyt. Voimia!
pikkis kera lasten ja rv28+0
eikä edes mitenkään hirveän hankalalta tapaukselta - tietysti en ole kuulemassa sitä volyymitasoa mikä teillä on ;-) Mutta siis ihan vastaava on meillä ollut molempien poikien kanssa. Lukuisat kerrat lähdettiin ulos hikisinä ja punaisina ja ääni huutamisesta käheänä (ainakin äidillä, lasten äänijänteeet tuntuu kestävän enemmän...). Päikkäreille meno oli sekin tuskaista ja kuopuksen kohdalla lopetinkin nukuttamisen jo alle 3-vuotiaana, kun en jaksanut enää käyttää tuntia joka päivä siihen vehtaamiseen. Pari survival-neuvoa voisin kahden lapsen kokemuksella antaa:
Kiinnitin kirjoituksessasi huomiota siihen, että käytit usein sanaa " suostutella" . Minä en yrittäisi uhmalasta suostutella mihinkään vaan jakaisin asiat niihin, jotka on pakko tehdä ja niihin joista lapsi saa oikeasti itse päättää. Esim. pukeminen ulos lähtiessä on pakko: siihen kehotetaan pari kertaa ja sen jälkeen otetaan lapsi kiinni ja puetaan. Mitään suostuttelua ei tarvita, etenkään jos se todennäköisesti ei kuitenkaan tepsi. Puiston valinta voi olla esimerkki lapsen päätettävistä asioista: silloin tehdään alusta asti selväksi, että lapsen valinta on OK eikä yritetäkään suostutella lasta valitsemaan aikuisen mielen mukaan (sinähän et näin tehnytkään). Ihmeen iso merkitys on jo sanavalinnoilla: sanooko " jokos lähdettäsi kotiin?" vai " nyt lähdetään!" . Kannattaa pitää huoli että kysyy vain asioita, joihin lapsi saa vastata myös kieltävästi! (Se auttaa myös itseä olemaan jämäkkä: jos lapsi kieltäytyy selvästä käskystä, on omakin asema selkeämpi ja on helpompi olla tiukkana)
Se itsehillintä on myös tosi tärkeää,vaikkakin vaikeaa. Mulla menee hermo salamannopeasti ja silloin huudan kuin palosireeni - se usein hiljentää lapset eikä ne tunnu siitä pitkään kärsivän, mutta itsellä on kurja ja epäonnistunut olo pitkään. Olen opetellut ottamaan vähän etäisyyttä, vaikka fyysisesti jos ei muu auta. Eli menen hetkeksi eri huoneeseen tai vaikka vaan sohavlle istumaan ja jätän esim. pukemisen hetkeksi sikseen. Toinen etäisyydenottokonsti oli mulla uhmien aikana laulaminen: hoilasin jotain kertosäettä enkä kiinnittänyt lapsen raivoamiseen sen enempää huomiota. Mikä ihmeellisintä, olen näillä konsteilla oppinut oikeasti hillitsemään itseni vähän paremmin myös tosi vaikessa paikoissa...
Ja sitten kannattaa opetella hyväksymään se, että lasten kanssa huutoa ja kiukkua riittää, mutta se ei ole vaarallista. Lapsethan yleensä pääsee noista tilanteista yli salamannopeasti, ja samaan pitäisi pyrkiä itsekin. Vain sillä tavoin saa päivään mahtumaan myös niitä hyviä hetkiä, jotka auttavat vuorostaan kestämään ne kamalat hetket...
Tuo mitä sanoit on tosi tärkeää:
" Kannattaa pitää huoli että kysyy vain asioita, joihin lapsi saa vastata myös kieltävästi! (Se auttaa myös itseä olemaan jämäkkä: jos lapsi kieltäytyy selvästä käskystä, on omakin asema selkeämpi ja on helpompi olla tiukkana)"
Minulla, ja miehelläni erityisesti oli tapana esittää asia kun asia kysyvään sävyyn " vaihdettaisko vaippa" , " lähetäänkö hakemaan xx" jne. Poika tietysti sanoi ei ja sitten me vihasesti että kylläpä. Vasta asiaa ajatelutuamme huomsimme että se varmaan sekottaa pientä ihan kauheasti kun muka kysytään ja sitten ei kuitenkaan saa valita. Nämä retoriset kysymykset eivät mene edes aina jakeluun meidän ekaluokkalaiselle. Nyt siis ollaan pidetty huoli miten asiat ilmastaan. " nyt vaihdetaan vaippa" , " nyt lähdetään hakemaan xx" ja sitten erikseen oikeat kysymykset " haluatko puuroa vai leipää" jne.
Asiaa puhuit myös tuosta suostuttelusta. Luulen että sekin vaan saa taaperolle jotenkin pahan olon, eikös uhmalapsi kuitenkin halua kuulla missä kaappi seisoo ja kuka päättää ja sitä kautta hakee turvallisuutta.
Meinaa varsinkin näin loppuraskaudessa tosiaan pinna palaa monta kertaa päivässä. Kaikki on ei ja eikä. Tuntuu että koko ajan vaan uhkailen ja lahjon. Ison mahan kanssa en edes enää pysty pakolla pukemaan lasta joten joudun turvautumaan usein lahjontaan - katsoo esim. videoita sen aikaa että on potalla ja vedän kaikki vaatteet niskaan. En ole ylpeä tästä mutta keinot on vähissä.
Itse syyllistyn helposti passaamiseen kun en aina jaksa tapella, siis saatan juuri kiikutella leluja jne. Ja en tiedä onko oikein vai väärin mutta käytän tosi usein tämän tyyppisiä keinoja ' äiti hakee lelun ja sitten sinä laitat päälle, onko sovittu' . Ei toimi aina mutta edes joskus.
Itse myöskin syyllistyn siihen että annan periksi jos asia ei mielestäni ole tärkeä tai ei esim. ole kiire. Voisin myös hyvin kuvitella vaihtavani puistoa jos sillä ei minulle ole väliä. Itse asiassa luin juuri jostain että kannattaa uhmiksen kanssa antaa periksi (ts. antaa hänen valita) asioissa joilla ei oikeasti ole juuri merkitystä. Ja sitten miettiä ne asiat jotka oikeasti on tärkeitä, kuten että ei saa esim. lyödä toista, tavaroita ei saa hajoittaa jne.
Meillä muuten SANAMUODOILLA tai miten sen nyt sanoisi ei ole MITÄÄN MERKITYSTÄ. Olen aina ihmetellyt kun joka paikassa toitotetaan sitä että pitää sanoa ' mennään ulos' eikä ' mentäiskö ulos' . Ymmärrän tietysti eron mutta pojalle toi on kyllä ihan sama. Molempiin vastataan johdonmukaisesti ei. Meillä ei myöskään ole ollut mitään apua siitä että sanotaan että ei sitten mennä (poika on vaan tyytyväinen) tai että äiti on nyt lähdössä (kai se jo ymmärtää että äiti ei oikeasti yksin lähde).
Jäähypenkkiä en jotenkin ole osannut käyttää, poikaa se vain naurattaa. Omaan huoneeseen sulkeminen olisi ehkä meidän pojan kohdalla liikaa, joten jos raivoaa, annan raivota ja odottelen (pinna kiristyen).
Täällä mainituista keinoista olen itsekin viime aikoina yhä enenevässä määrin alkanut viettää hetkiä esikoisen kanssa kaksin. Menemme vaikka yhdessä käymään kirjastossa tai kaupassa, ajamme ratikalla, menemme mummua tapaamaan tms. Selvästi poika onkin näillä reissuilla mielissään ja toistelee, että " sisko ja isi eivät tule mukaan, mennään äidin kanssa kaksin" . Useimmiten kuitenkin tällöinkin jossain vaiheessa testataan äidin kestävyyttä mm. venkoilemalla vaunuissa. Olen sanonut, että äidin kanssa pääsee tekemään kivoja juttuja vain, jos osaa käyttäytyä nätisti ja se on yleensä auttanut - taas vähäksi aikaa. Samoin olen käyttänyt paljon positiivista palautetta, sekä pojalle suoraan että välillisesti eli isin tultua kotiin käynyt läpi kaikki pojan onnistumiset päivän varrelta. Pukiessa lauleskelen melkein aina, myös sen takia, että tykkään laulelusta muutenkin. Joskus otan etäisyyttä tilanteisiin ja istahdan hetkeksi alas, jolloin poika toteaa äidin huilivan. " Minitukistusta" käyttää meillä mies, etupäässä sellaisissa tilanteissa, joissa poika on lukuisista kielloista huolimatta ollut siskoaan kohtaan kovakourainen. Hän saattaa tönäistä seisomaan opettelevan siskon kumoon, astua sormille tai potkaista. Tällä hetkellä tässä on ollut pientä lievenemistä havaittavissa. Vaikeaa on olla miehen kanssa samoilla linjoilla, esim. tosta tukistamisesta - mini tai maxi - haluaisin päästä kokonaan eroon. Joskus on tullut sorruttua siihen, että kinastelemme miehen kanssa oikeasta tavasta lasten kuullen, mutta tästä on nyt pyritty kovasti eroon, sillä lapsi huomaa heti heikot kohdat ja käyttää niitä hyväkseen ja testailee. Toinen henkilö, jonka kanssa emme kasvatusasioissa aina ole ihan samoilla linjoilla on anoppi, joka hoitaa lapsia usein. Hänellä on huomattavasti joustavampi linja lasten kanssa kuin itselläni. Usein anopin ollessa paikalla poika sivuuttaa minut täysin ja pitää anopin kanssa hauskaa. Omat käskyni kaikuvat kuuroille korville. Hankalien tilanteiden välttämiseksi ja jotta lapselle kävisi selvemmäksi, että äidin/isin kanssa toimitaan näin ja isoäidin kanssa näin, olen pyrkinyt olemaan isoäidin paikalla ollessa itse jossain muualla (anoppi tulee hoitamaan lapsia, kun itse olen kaupungilla tms.), mutta hankalia rajanvetotilanteita tulee usein esim. silloin, kun anoppi on kutsunut perheemme luokseen syömään tms. Hän ei käytännössä arvostele kasvatustamme, mutta hänen kodissaan ollessamme on hankalaa, jos itse kiellän jotain tuttuun tapaan ja anoppi heti perään toteaa, että ei se nyt niin tarkkaa ole, halii ja lohduttaa juuri oikaisemaani poikaa jne.
Olen miettinyt näitä kasvatusasioita entistä enemmän viime aikoina, kun siskoni herätti minut huomaamaan, että usein olen pojalle aika äkäinen. Jotenkin sitä vaan väsyy ja puhumissävystä tulee tympiintynyt, vaikkei sitä missään nimessä haluaisikaan. Kahden lapsen kanssa olen ehkä liikaa ajatellut, että kurin pitää olla kuin armeijassa, jotta hommat edes jotenkuten etenisivät. Tuo jonkun ehdottama löysäämisasenne onkin varteenotettava vinkki, jota seuraavaksi alan opetella. Toki haluaisin, että minulla olisi lasten kanssa useimmiten kivaa ja heillä minun kanssani.
olen koko ajan yrittänyt esittää asiat käskymuodossa kysymisen sijaan. Mies useimmiten kysyy ja olen hänenkin sanomisensa korjannut käskymuotoon (lasten kuullen...), mutta hänellä tuo kysyminen näyttää olevan aika tiukassa. Taas hyvä esimerkki siitä, miten tilanteita monimutkaistaa se, kun pelaajia on useita ja kaikki toimivat omilla tavoillaan.
ei sillä tietenkään lapselle sellaista väliä ole, että hän olisi myöntyvämpi käskyyn kuin kysymykseen. Se oliskin liian helppoa jos vain sanamuotoa vaihtamalla saisi lapsen tottelemaan :-) Sen sijaan ero tulee ensinnäkin siitä, että tilanne on kaikille osapuolille selkeämpi: vaihtoehtoja ei todellakaan ole. Ajan kanssa (ja tämä voi tarkoittaa vuosia...) lapsikin oppii, että käsky on käsky ja sitä pitää noudattaa. Toinen merkittävä ero tulee psykologisesti AIKUISELLE: on paljon helpompi olla itse jämäkkä kun tietää alusta asti tehneensä selväksi mitä haluaa. Minusta ainakin on raivostuttavaa joutua vänkäämään lapsen kanssa asiasta, jossa minusta on vain yksi oikea ratkaisu. Siksi pyrin siihen että lapsikin tajuaa, että minä en nyt muuta mieltäni, vaikka hän sanoo tai tekee mitä.
Etenkin meidän kuopuksen kohdalla huomasin yksinkertaisen toiston tehon verrattuna neuvotteluun tai suostutteluun: heti jos hairahduin vaikka selittämään miksi lapaset piti laittaa käteen, homma levisi samantien. Parhaiten toimi kun ensin käski lapasia käteen pari kertaa, sitten vähän korotti ääntään (Nyt heti ne käteen tai muuten äiti laittaa väkisin!) ja lopuksi laittoi tarvittaessa väkisin. Loppujen lopuksi tällä metodilla tuli varmaan huutoakin vähemmän kuin neuvottelevammalla asenteella ja ulos päästiin paljon nopeammin...
No, nyt täytyy muistaa että mun lapset on jo 4 v ja 7v, eli varmaan olen autuaasti jo unohtanut mitä elämä alle 3-vuotiaan uhmiksen kanssa voi olla. Mutta eikös se toisaalta lohduta: pukemiset, lähtemiset, syömiset, nukkumiset, kaikki nämä kyllä helpottaa ajan kanssa - ja tilalle tulee muita murheita.
välillä olisit itsesi mielestä hukassa.
Olen itse pyrkinyt ennakoimaan paljon tilanteita varsinkin niissä missä tiedän että voi tulla hankaluuksia.Ennakointi tarkoittaa esimerkiksi että valitsen vaatteet siten että lapsi saa valita kahdesta paidasta toisen,itse valitsee sukat, alushousut,ulkovaatteista hatun jne.tällöin lapsi kokee että hän saa päättää asoita ja vielä kun ne itse pukee niin kehuu paljon.
Tuo liittyi pukemiseen ja muuten otan lasta paljon mukaan esim ruoanlaittoon,kodinhoitoon jne.lapsi saa aina jonkun tehtävän esim pestä perunat tai repiä salaatin. Ottaa pyykkikoneestä pyykit .
Kaikki nämä liittyy siihen että mitä enemmän lapsi on mukana yhteisessä arjessa sitä vähemmän on kiukkukohtauksia ja juuri tuo kahdesta valitseminen on hyvä koska jos asioita on enemmän niin tulee ongelmia.
Lapsethan testailee paljon vanhempia ja päättäväisyys ja johdonmukaisuus on tärkeää.Jos olet päättänyt että sänkyyn saa ottaa yhden lelun esimerkiksi niin se tarkoittaa yhtä lelua siitä ei neuvotella.Ne säännöt teidän on määriteltävä itse ja oltava tiukka.
Mitä tulee julkisella paikalla oleviin kiukkukohtauksiin niin olen sitä mielt ä että säännöt on voimassa kodissa ja kodin ulkopuolella.Olen omaa lastani pitänyt sylissä kun raivokohtaus tuli kesken mukavaa pyöräretkeä ja sitä vaan pois pyörän selästä ja lapsi syliin raiuhoittumaan.On aivan s,ma mitä ihmiset ajattelevat tai sanovat.Lapsi on sinun ja sinä sitä kasvatat.
Tuossa nyt jotain pientä ja todellakin jaksamista!
Ensinnäkin minusta tuo poikasi käytös kuulostaa ihan tavalliselta uhmaikäisen käytökseltä. Meidän pojalla on paljon samaa enkä pidä häntä edes erityisen lujatahtoisena uhmaikäisenä. Minun huomiotani kiinnitti se, että useaan otteeseen totesit suostuttelevasi poikaa potalle, pukemaan, tiettyyn puistoon jne. Annat hänelle myös varsin paljon valinnanvaraa. Toisaalta toimit välillä jämäkästi ja rajoja laittaenkin. Olisiko kyseessä jonkinlainen johdonmukaisuuden puute? Lapselle tulee helposti turvaton olo, jos hän saa liikaa liikkumisvaraa. Tottakai lapsi mieluummin valitsee leikin kuin pukemisen. Meillä tilanne ratkaistaan niin, että haen lapsen syliini ja pukeminen alkaa. Jos ei ruoka maistu, ruoka jää syömättä ja känkkäränkkä poistuu pöydästä. Puistosta lähdetään kun aika koittaa: poika rattaisiin ja menoksi (usein huudon kera).
Ymmärrän toisaalta väsymyksesi. Meillä on vasta yksi lapsi ja toinen tulossa, joten helpompaa tietenkin on. Sinulla oli paljon hyviäkin juttuja tuossa, esim. toimintasi tilanteessa, jossa poika ei suostunut syömään. Samoin lapsen kehuminen ja myönteisen palautteen antaminen kuulosti hyvältä. Ehkä lapsi on vaan oppinut, että känkkäämisellä voi joskus saada periksi. Se tietysti lisää valtataistelujen määrää.
jotkut jutut niin kovin tutun kuuloisia. meillä on aika ujo 2v10kk taapero, mutta myös itsepäinen kotioloissa.
Ystäväni sanoi hiljattain meillä kyläillessään ja tilanteita nähtyään, että poika pompottaa meitä, kokeilee kuka on pomo, hän vaiko vanhempi, ja että usein jo pelkästään äänenpainomme kuulostaa siltä, ettei olla tosissamme kieltäessä.
Ajattelin asiaa monessa eri tilanteessa jälkeenpäin, ja hoksasin sen vasta silloin että niin varmaan on, vaikka olen yrittänyt olla jämäkkä. Nyt olen sitten ollut TOSI jämäkkä jos olen jotain sanonut, niin niistä ei sitten luisuta yh-tään. En huuda, vaan sanon napakalla äänellä komennot (tosin en huutanut usein aikaisemminkaan). Jokusen kerran päivässä annan pojalle tilaisuuden esim. juuri vaatteen värin valintaan tai haluaako piirtää puu- vai vesiväreillä tms.
Ystäväni - jolla on 3 aikuista lasta ja heihin todella hyvät ja läheiset välit - sanoi myös käyttäneensä pientä tukistusta tai sormille näppiä aina ääritilanteissa, ja nyt olen itsekin käyttänyt " minitukistusta" joka kerta kun poika on läppäissyt vauvasiskoaan tai painaa häntä vatsasta tms. Välillä on sille tosi kiltti mutta joskus kateuksissaan läppäisee kunnolla. En uskonut pienen tukistuksen voimaan, mutta tuntuu se tepsivän meillä paremmin kuin jäähy, jonne poika usein jo tarjoutui itse menemään. Ystäväni sanoi myös, ettei viikon kokeilu vielä riitä, ehkä 3 viikon jälkeen alkaa tulla vaikutus esiin paremmin (esim. juuri tuossa, että poika kokeilee kuka se pomo onkaan).
Aika vähän aikaa vasta kokeilua takana, mutta poika vaikuttaa jotenkin iloisemmalta uhmakkuuden sijaan ja haluaa olla apuna siskonsa hoitamisessa enemmän. Myös positiivista palautetta olen lisännyt ja omaa huomiota vielä enemmän pojalle vauvan nukkuessa. Jostain luin, että vieraiden aikana lapsen kehuminen tekee erityisen hyvää itsetunnolleen :), tänäänkin poika hyrisi kun kerroin ihan vaan iskälle töistä tullessaan mitä kaikkea poika oli päivän kuluessa tehnyt minua auttaessaan.
Vieläkin joskus huomaan, kun jossain tilanteessa katsoo minua ilmeellä " miten äiti nyt mahtaa reagoida" tai " katsos mitä tein" , mutta ne ovat ainakin vähenemässä päin.
Ah näitä lastenkasvatuksia, montakohan opusta olen itsekin lukenut ;)!
-pupsu