Mitä teen väärin (taaperon kasvatuksesta)?
Meillä on siis tämä 2,5-vuotias taapero, joka on ihan alusta alkaen ollut todella vaativa, kovatahtoinen, itsepäinen. Jo odotusaikana häneltä tuntui mahassa tila loppuvan kesken, kun hän potkiskeli niin kovasti. Nimenantotilaisuudessa eräs paljon vauvoja nähnyt rouva toivotti meille paljon voimia, kun hän näki jo silloin lyhyessä ajassa, että pojalta löytyy luonnetta. Kävimme läpi koliikkihuudot, mutta niiden loputtuakin elämä on ollut yhtä marinaa, itkua, huutoa. Poika ei viihtynyt vaunuissa hereillä lainkaan ja lukemattomat ovat ne kerrat, kun vauvan herättyä jouduin tulemaan huutava poika sylissäni kotiin tyhjiä vaunuja vapaalla kädellä työntäen. Poika nukkui erittäin lyhyissä pätkissä ja erittäin vähän kaikenkaikkiaankin ja heti herättyään hänet piti nostaa syliin tai tuli huutoa. Kaupassa en pystynyt hänen kanssaan vauva-aikana käymään, koska hän ei jaksanut istua aloillaan, ainakaan liikkumattomissa vaunuissa eli sekin aika, jonka jouduin seisahtumaan kassalle ostosten maksua varten, oli hänelle liikaa. Kotona häntä piti viihdyttää ja kanniskella eikä ollut ollenkaan tavatonta, että olin miehen töistä palattua vielä yöpaitasillani poika sylissä, kun oman itsen hoitoon ei yksin ollessa jäänyt aikaa lainkaan.
Pojan opittua ilmaisemaan itseään puhumalla (sen oppiminen vei aika kauan aikaa eli hän alkoi puhua noin kuukautta 2-vuotissynttäreiden jälkeen) elämä on ehkä pikkasen helpottanut. Siis edellä mainitut tilanteet sujuvat paremmin, mutta uudet ongelmat ovat tulleet tilalle. Pojalla on erittäin voimakas uhma, joka on jatkunut jo kauan. Lisäksi hänellä on nyt 10-kuinen pikkusisko, jolle hän on erittäin mustasukkainen. Välillä on näiden kanssa ollut lyhyitä parempia jaksoja, mutta juuri kun ehdin hengähtää, laineet lyövätkin taas entistä kovemmalla teholla yli laidan. Kuopuksemme on erittäin helppo vauva, mikä on tässä tilanteessa ollut suuri helpotus, mutta tällä hetkellä hänkin on niin kova menemään ja tutkimaan paikkoja, että näiden kahden lapsen valvomisen ja kielletyistä paikoista pois pitämisen kanssa minulta meinaavat voimat loppua kesken.
Tänään esimerkiksi ei ole ollut mitenkään keskimääräistä huonompi päivä. Esikoinen on antanut kuopuksen olla enimmäkseen rauhassa ja pikemminkin silitellyt tätä hellästi useampaan otteeseen. Mutta siitä huolimatta tämäkin päivä on vaatinut kovasti voimia minulta. Aamupalapuurosta kelpasi syötäväksi vain voisilmä enkä pojan syömisistä huolta kanna, kun hän yleensä ottaen kyllä pitää huolta siitä, että saa kyllikseen ravintoa. Potalle ei oikein suostuta menemään. Lopulta onnistuin suostuttelemaan lastenlevyn avulla. Pukemaan ei suostuta tulemaan, kun on milloin mikäkin leikki kesken. Ajattelin tänään olla polttamatta hermojani, pyysin nätisti kerran, toisen, kolmannen, neljännen. Lopulta kysyin, tuleeko hän mieluummin pukemaan vai meneekö jäähytuoliin. Valitsi pukemisen. Alusvaatteiden ja sisävaatteiden pukemisen jälkeen jouduin hakemaan ulkohaalarin naulakosta. Taas samat suostuttelut uudestaan. Kengät hän oli laittanut jalkaansa itse jo ennen kuin mitään muuta oli päällä. Kehuin häntä onnistumisesta, mutta sanoin, että kengät laitetaan vasta viimeiseksi, kun muut vaatteet ovat päällä. Hän yritti ottaa ne pois siinä onnistumatta (itse puin muistaakseni siinä vaiheessa kuopusta), jolloin tuli hirveää huutoa, kunnes menin auttamaan. Ulos lähtiessämme pojan sormi jäi vahingossa ulko-oven väliin ja jouduimme palaamaan sisään sitä kylmällä vedellä huuhtomaan. Soitin huoltoyhtiöön, että tulevat vähän säätämään jousitusta, ettei ovi singahda niin kovalla vauhdilla itsekseen kiinni. Ulkona ei ensimmäinen leikkipuisto kelvannut. Vaihdoimme toiseen, koska minusta ei ole niin tärkeää, että pidän pääni tällaisessa asiassa, jolla ei minulle ole sen suurempaa väliä. En välttämättä itsekään pidä puistosta, jossa ensin olimme, koska siellä on hirveästi lapsia ja paljon rauhattomampaa kuin jälkimmäisessä. Sisään poika lähti aika helposti, mutta siinäkin piti suostutella siskon, äidin ja pojan itsenkin kohta heräävällä nälällä. Ruoaksi meillä oli spagettia. Samaa ruokaa meillä oli eilenkin. Poika pitää pastasta, mutta ilmeisesti hän pelkää " mokaavansa" syönnin kanssa, kun spagetti ei kelvannut. Tänään olin pilkkonut spagetin tosi lyhyiksi pätkiksi, jotta hänen oli helppo sitä lusikalla syödä, mutta hän ei meinannut suostua edes yrittämään, vaan vaati minua apuun. Sanoin olevani varattu, minun piti samalla syöttää kuopus. Alkoi huuto ja itku, poika sanoi, ettei hän halua maitoa eikä ruokaa. Sanoin, että muuta ei ole tarjolla ja jos hän ei halua syödä tai ei osaa käyttäytyä ruokapöydässä, hän voi poistua pöydästä. Itku ja huuto jatkui. Sanoin, että ellei huuto lopu, vien hänet saman tien ilman pottailuja tai muita sänkyyn päikkäreille. Ei tehoa. Toteutin edellisen ja vein pojan sänkyyn. Suljin oven. Huuto yltyi. Poika huusi äitiä, avasin oven ja sanoin, että tulen heti, kun hän on rauhoittunut. Ei tehoa, hän huusi edelleen äitiä, toistin moneen kertaan kovalla äänellä, että tulen heti, kun hän on rauhoittunut. Viimein tämä tepsi ja menin pojan luokse. Poika sanoi haluavansa syödä. Otin ruoan esille ja kehuin kovasti, kun hän osasi niin hienosti itse syödä. Autoin kaapimisessa. Poika totesi känkkäränkän käyneen kylässä ja totesin naurahtaen, että niin tosiaan! Poika sanoi, että hän tykkää äidistä. Sanoin, että äitikin tykkää hänestä valtavasti, vaikka meillä onkin välillä erimielisyyksiä. Hän söi lautasen tyhjäksi ja halusi sen jälkeen vielä kolme banaania ja kaksi mandariinia jälkkäriksi! Tämän jälkeen potalla käynti sujui ongelmitta ja suuremmitta suostutteluitta. Pottaan tuli hieno kakka, pesimme pyllyn ja poika marssi yhdellä kehottamalla (normaalia myöhempään, joten väsy taisi vaivata jo tässä vaiheessa) sänkyyn. Sieltä hän huuteli yhtä autoa niin kauan, kunnes kävin sen hänelle viemässä sanoen, että enää en aio hänen luonaan juosta (hänelle on viime päivinä tullut uusi tapa juoksuttaa meitä vanhempia tekemässä palveluksia ennen nukahtamista tai joskus yölläkin - juotavaa toki annamme tarvittaessa ja peittelemme jos on kylmä jne.). Vaikka usein en onnistu hyvin itsehillinnässä, tänään en missään vaiheessa hermostunut kovasti, vaikka ääni saattoi hieman kohotakin kaiken jankuttamisen seurauksena. Taisi siis äidille tulla erävoitto, mutta tällaisia matseja on pahimmillaan useamman kerran päivässä ja mietin, onko minulla jokin perustavaa laatua oleva kasvatusmoka, jota toistan ja jonka seurauksena en saa tätä touhottamista jo pikkuhiljaa aisoihin. Kuten sanottu, pikkusisko on aivan toista maata, mutta oman huomionsa ja energiansa hänenkin vahtimisensa vie, jottei hän laita suuhunsa kukkien lehtiä, sottaa käsiään takassa, työnnä sormiaan laatikostojen väliin, työnnä käsiään veljen kakkapottaan jne.
Mitä tuumitte????? Poika kutsuu päiväunien keskeltä - itkien....
Kommentit (32)
Meillä käytin paljon samaa kuin ampiaisakka. Kun kehoitin poikaa että tehdään jotain ja jos ei tehnyt niin annoin vaihtoehdoiksi että joko tekee itse tai äiti tekee sen. Eli asia tehtiin joka tapauksesa, mutta sillä ei ollut mielestäni niin suurta merkitystä vaikka autoinkin poikaa (en pidä sitä niin tärkeänä että 2v osaa pukea kaiken itse jne.). Periaatteena oli ja on edelleen että jos jotain sanon, niin se tarkoittaa myös sitä, periksi en anna. Olenkin varmasti itsepäisempi ja jaksan pidempään kuin lapseni...
Meillä myös vastaavaa uhmaa pojalla (1 v 10 kk), olen yllä huomannut saman minkä joku tässä totesikin että mitä enemmän annan kapsen puuhata minun kanssa yhdessä ja osallistua asioihin sitä vähemmän kiukkua, lapsi turhautuu jos ei saa osallistua tai myönteisellä tavalla huomiota riittävästi. Pyritään ottamaan poika mukaan arjen touhuihin vaikka meillä on myös vauva joka vie oman aikansa.
Meillä myös kaikki pahan teko liittyy hyvin selvästi siihen että esim. päivittäinen leikki tai kirjan lukeminen yhdessä on jäänyt väliin - eli poika hakee huomiota.
En jätä koskaan uhmaajaa huomiotta tai yksin minnekään, yleensä saan hänet rauhoittumaan puhumalla jostain häntä yleensä kiinnostavasta aiheesta, aina ei tietenkään rauhoitu, sitten pidän vain sylissä. Koitan opettaa lastani siihen että tilanteesta on pääsytie ulos eikä raivon valtaan tarvitse jäädä ( raivon valtaan jääminen mikä voi olla lapselle pelottavakin kokemus).
Täytyy nyt myöntää että en hyväksy missään olosuhteissa ruumiillista kuritusta kuten tukistamista yms, uskon että tämä vahingoittaa pitkällä aikavälillä lasta vaikka lyhyellä aikavälilllä raivo tai kielletty tekeminen lopppuisikin. Ihmettelen että olen ainoa tässä ketjussa joka ottaa asian puheeksi.
En ota muuten osaa keskusteluun, mutta jos jotakuta kiinnostaa tuo rajojen tiukkuus ja neuvotteleva asenne, niin ei se yleisesti hyväksytty kasvatustapa (rajoja ja rakkautta) suinkaan ole ainoa toimiva. Lukekaa esim kirjoja:
Thomas Gordon: Viisaat vanhemmat
Jesper Juul: Viisas lapsesi
Tämä siis vain niille, jotka etsivät vaihtoehtoja ja esimerkiksi uskovat, että kaikenlainen vallankäyttö lapseen on pahasta. Jos taas se yleisesti käytetty kasvatusmenetelmä tuntuu " omalta" ja vieläpä toimii teidän lasten kanssa, niin silloin ei ole mitään syytä etsiä muuta.
Sunshinelle: Päätin alussa, etten väitä vastaan kenellekään kommentoijalle tai puolustaudu, jotta keskustelu olisi mahdollisimman avointa ja antoisaa [esim. minäkin jäähyttelen myös julkisilla paikoilla, kokemusta on esim. lentokoneesta ja ravintolasta (vetäydymme tosin tällöin jonnekin mahdollisimman syrjäiseen paikkaan), mutta ongelma oli nimenomaan tämä erittäin rajattu tila, lääkärin huone ja lääkärin vastaanottoaika, josta en voi kuluttaa varttia pojan opettamiseen...]. Haluan kuitenkin korjata, että minähän nimenomaan kirjoitin, etten itsekään hyväksy tukistamista.
Tuli mieleen keskustelu naapurin rouvan kanssa, jolla on samanikäiset lapset kuin meillä. Kerran puistossa alettiin jutella siitä, kuinka heidän tyttärensä on alkanut sanoa joka asiaan ei. Kerroin, ettei meillä sellaista ole ollut havaittavissa, kunnes noin kuukautta myöhemmin olimme erittäinkin vastaavassa tilanteessa :) Vähän myöhemmin tuli juttua siitä, kuinka heidän tyttärensä oli alkanut nukkua yöllä huonosti ja herätellä vanhempiaan pitkän tauon jälkeen. Taas sama juttu, olin tyytyväinen, ettei meillä ollut moista ongelmaa, mutta muutama viikko myöhemmin meillä alkoi esiintyä vastaavaa. Kerroit, että teillä pidetään lasta sylissä kiukkukohtauksen sattuessa. Meillä poika ei koskaan ole ollut sylissä viihtyvää tyyppiä - sitä vauva-ajan kanniskeluvaihetta lukuunottamatta, kun hänellä ei ollut muuta vaihtoehtoa - ja olen monen muunkin kuullut kertovan, että syliinotto vain pahentaa tilannetta pahimman kiukun aikana. Julkisilla paikoilla syliin ottaminen on ollut tosin meilläkin usein ainoa vaihtoehto. On totta, että lapsen kiukku kumpuaa huomiontarpeesta, tämähän on ilmeisesti yksi merkittävimpiä ellei merkittävin lapsen toimintaa ohjaava tekijä. Tähän liittyen tulee mieleen toinenkin asia syliinotosta ja vanhemman lähellä olosta: jos vien pojan jäähytuoliin miettimään tekosiaan ja jään paikalle, poika ilmiselvästi on vain tyytyväinen tilanteeseen, koska toteaa saaneensa minun täydellisen huomioni osakseen. Näin ollen minun on poistuttava paikalta, useimmiten menen viereiseen huoneeseen ja jätän oven auki, esimerkkitapauksessa tosin jouduin sulkemaan oven, koska poika oli niin kiukkuinen, että juoksi toistuvasti pois sieltä, mihin olin hänet asettanut. Jostain olen myös lukenut, että on tärkeää, että lapsi ITSE ottaa kiukun hallintaansa ja rauhoittuu, mutta näistä kaikistahan on olemassa niin monta oppikuntaa kuin on asiain tutkijoitakin eli mene, tiedä.
Yksi asia, jota kukaan ei ole kommentoinut on tuo eri ihmisten toimiminen eri tavoin lastenkasvatustilanteissa. Onko kellään muulla esim. anopin kanssa vastaavaa ongelmaa kuin minkä itse mainitsin?
kuulosti. Joinakin päivinä on esikoisen kanssa helpompaa ja silloin itsekin huomaa antaa positiivista palautetta enemmän mm kehua hyvin tehdystä työstä, haleja ja pusuja. Huonoina päivinä sen sijaan sitä huomaa, että koko päivän on hokenut vain sanoja tule nyt tänne, ei saa, lopeta, älä kiusaa pikkusiskoa yms. Meillä esikoisella on myös välillä kausia, jolloin hän kokee mustasukkaisuutta pikkusisartaan kohtaan ja sen hän osoittaa mm puremalla, hakemalla huomiota huutamisella ja kiukkuamisella. Meillä on ollut jäähypenkki käytössä ns pahempien rikkeiden jälkeen. Olen yrittänyt huomioida esikoisen muun muassa antamalla illalla hänen valvoa iltaisin hieman pitempään kuin pikkusiskonsa ja tämän extra-ajan käytämme sitten leikikeihin tai satujen lukemiseen. Esikoisemme odottaa tuota ilta-aikaa ja huomaa selvästi, että hänelle tuo oma aika vanhempien kanssa on tärkeä. Minulla on välillä vaikea muistaa, että tämä esikoinenkin on vielä pieni ja että en saisi odottaa häneltää kypsempää käytöstä kuin mihin tämä pystyy. Yllättävän paljon tämäkin lapsen ikävaihe ottaa voimille ja vaatii hermoja vanhemmilta....
Itse viimeksi romahdin itkemään neuvolassa ja aloin kertoa kolmivuotiaani temppuilusta, kun olisi ollut tarkoitus keskittyä siihen kilttiin kolmikuiseen vauveliin! En nyt kirjoita pitkästi koska kutsu kuuluu, mutta tässä pari pikaesimerkkiä meiltä. 3-vuotias tyttö on siis todella päättäväistä sorttia. Usein auttaa se, että tilanteet ennakoidaan, eli sanotaan että nyt leikitään vielä muutama minuutti, ja sitten puetaan päälle tms. (eikä hän todellakaan pue vielä itse, mutta se on jo toinen juttu). Tai nyt vieritetään palloa vielä kaksi kertaa ja sitten mennään laittamaan lounasta, tms. Ihan selvästi auttaa, kun tyttö osaa asennoitua tulevaan. Tämä voi ehkä auttaa myös silloin, kun sananmuodoilla ei ole muuten väliä (" mennäänkö ulos" vs. " nyt lähdetään ulos" ) -- itse käytän myös joskus tällaista " äidin tekisi mieli nyt mennä vähän ulos" . Samoin auttaa se, että antaa valita pienissä asioissa kahdesta vaihtoehdosta, ja tästähän moni jo kirjoittikin. Mutta lapset ovat yksilöitä, eivätkä nämä jutut tietysti toimi samalla tavoin kaikissa tilanteissa.
Miten muuten hoidatte ruotuunlaiton/jäähyttämisen julkisilla paikoilla, jos käytössä on joku tietty tapa, jota yleensä käytetään kotona? Meillä tyttö joutuu omaan huoneeseensa minuutiksi, jos on käyttäytynyt kurjasti. Olenkin ihmetellyt, miten saan tottelemattoman neidin ruotuun ulkosalla, jos ei esim. voida lähteä kotiin saman tien. Puhuminen ei välttämättä tehoa lainkaan.
Ovat nämä pikku-uhmikset niin ihanan kamalia ja päinvastoin! Hermoja koetellaan, mutta eihän tämä muuten kasvattamista olisikaan... Jaksamista kaikille äideille!
Yleisesti voi sanoa mielestäni, että lapset käyttäytyy kaikkien muiden kuin äidin kanssa yleensä ottaen hyvin, eli lapsetkin osaa valita kenen kanssa ottavat yhteen ja kenen ei. Osittain se varmaan johtuu siitä, että ovat " vieraskoreita" , eli vieraammalle ei voi samalla tavalla kiukutella kuin äidille. Ja toisaaltahan on sanottu, että lapsi kiukkuaa äidille, kun tietää tämän turvalliseksi kohteeksi kiukulleen - äiti ei hylkää vaikka antaisi tulla täyslaidallisen.. Mutta tästä johtuen kaikkien muiden - mukaanlukien isovanhemmat, vaikka viettäisivät kuinka paljon aikaa lapsen kanssa - on aina helpompaa olla lapsen kanssa, kun ei tarvi sietää kovaa uhmaa jne. Tästä voi seurata, että mummot ja vaarit mielellään julistavat, kuinka he kyllä saa lapsen rauhoittumaan ja ei se meillä noin kiukkua, ja voi mummon kulta tule tänne kun äiti ei ymmärrä... Meillä tällaista tuppasi esiintymään vaarin kanssa, jonka mielestä hänen ensimmäinen lapsenlapsensa (ja poika vielä!!) on täydellisin olento maan päällä eikä varmasti koskaan tee mitään negatiiviseen vivahtavaakaan... Eikä uskonut millään, kun kerrottiin pojan raivokohtauksista. Kunnes otin välillä raivokohtauksen ollessa päällä puhelimen käteen, soitin vaarille ja sanoin, että kuuntelepas tätä, miten se täydellinen lapsi nyt kiukkuaa.. Ja otin myös tiukan kannan, eli jos vieraillessamme heillä kiellän tai kommennan lapsia, niin sitä _ei_ kyseenalaista sen paremmin mummi kuin vaarikaan. Eli tein pelisäännöt selväksi. Pari keskustelua tästä käytiin, mutta onneksi ymmärsivät, että minä äitinä saan päättää. Sitten kun ovat keskenään saavat paapoa ja lässyttää minkä kerkeävät, mutta jos olen läsnä ja esim kiellän jotain, niin sitä tuetaan ja kielletään myös " äitihän sanoi juuri ettei noin saa tehdä" .
Tämäkin on uutta, että hän huutaa niin kauan, kunnes autan hänet uneen (vauvavuotta lukuunottamatta). Hän on viime päivinä ruvennut toistelemaan myös ventovieraille, että tämä on minun äiti. Ilmeisesti hän on ymmärtänyt oman erillisyytensä äidistä, olen kuullut sen tapahtuvan tässä iässä. Hän taitaa reagoida siihen todella voimakkaasti. Ja aina kasvussa tuntuu olevan jokin uusi vaihe, jolloin hän on jälleen enempi vähempi poissa tolaltaan ja vaatii paljon, paljon huomiota.
Tietääkö kukaan hyvää kirjaa, jossa neuvottaisiin, kuinka tällaista vaativaa taaperoa tulisi kasvattaa?
- Huuto jatkuu. Toivottavasti jokuu osaa kommentoida!
Kirjoituksesi kuulosti aivan meidän pojan käytökseltä. Sillä erotuksella, että meillä tämä vaativuus, itkuisuus ja kiukkuisuus nousi pintaan vasta taaperoiässä. Vauvana poika oli melko helppo. Meillä potatus ei suju ollenkaan, ilman vaippaa kaikki tehdään housuun. Lapsi saa enemmän kuin tarpeeksi huomiota, hellyyttä ja rakkautta, myös kuria ja rajoja. Mielestäni olemme mieheni kanssa aina olleet loogisia ja johdonmukaisia esim. kieltojen ja rangaistusten suhteen, meillä käytössä myös jaahypaikka.
En tiedä millaisen virheen olen kasvatuksessa tehnyt. Tuntuu vain, että vaikka kaikkensa lapsen eteen tekee, mikään ei ole hyvin. Ehkä vika onkin just siinä, että siis tekee liikaa lapsensa eteen..? Tiedän monia perheitä, joissa lapset kulkevat ns. siinä sivussa ja ovat aivan erilaisempia: rauhallisia, omatoimisia... En tiedä, ehkä tämä on vain jokin vaihe.
Lisää muiden kommentteja kaipailisin. Voimia kaikille vaativien lasten äideille!
kaikki nuo kuvaamasi leikkipaikkaepisodit ja lähtemiset ja tulemiset! Vieläkin joskus on ongelmia mutta pahin uhma on poissa, nyt on ollut jo kuukausia paljon seesteisempää. Toki vieläkin välillä kiljutaan jos ei päästäkään leikkipaikalle tai mistä nyt ikinä. Pahimpina kausinaan poika sai 20 kertaa päivässä kiljumiskohtauksen, saattoi rääkyä puoli tuntia, ja tietysti kaikki ihmiset tuijottivat ja jakelivat paheksuvia katseita. vaikka poika edelleen välillä huutaa niin lopettaa kuitenkin jonkin ajan päästä ja osaa " neuvotella" . Uhman vähenemiseen meillä auttoi tosi paljon puhumaan oppiminen. Poika kyllä rupesi puhumaan aika aikasin mutta vasta pari kolme kuukautta sitten on oppinut kertomaan menneistä/tulevista jne ja kertomaan tunteitaan.
Meillä poika on kuitenkin ollut suhteellisen rauhallinen vauva ja myöskin aina hirmu kiltti pikkusiskolleen. Ymmärrän että kysyy voimia jos lapsi on vauvasta asti ollut vaativa!! Meidän esikoinen oli vaativa vauva, itki ja kitisi ja oli tyytymätön mutta hän oli kyllä superhelppo taapero. Paljon voimia teille ja toivotaan että menee ajan kanssa ohi. En usko että olet tehnyt mitään väärää!
että odotin liikaa. esim juuri syöminen ja sotkeminen. olen höllentänyt omaa asennettani pojan " kämmäilyihin" viimeaikoina ja syöminen jne asiat tuntuvat onnistuvatn helpommin. jos jotain tippuu niin sanon että kaikille käy noin- jos itse tiputan ruokaa niin lapsi sanoo että äiti sinäkin sotket- tarvitaan harjoitusta lisää. varsinainen tahallaan sotkeminen onkin sitten asia erikseen.
yksi mistä olen huomannut olevan apua on pojan tunteiden ääneenpuhuminen. esim jos on hirvee raivouhmatuska kohtaus ollut ja poika itsepintaisena ihmisenä kieltäytyy esim tekemästä jotakin ja jumittaa tunnetilaansa niin kysyn että onko sulla paha mieli. usein poika nyökkää ja sitten purskahtaa itkuun ja tulee syliin. ja sitten sovitaan.
meidän pojalle tuntuu toimivan se että mennään tiukassa nuorassa- koskaan ei puistoa vaihdettaisi sen takia että poika haluaa vaan muualle. jatkuva neuvottelu johtaa siihen että poika ajattelee että asiat ovat hänen päätettävissään. ennen ulkoilua kuitenkin kysyn minne haluaa mennä tai sanon että nyt pitää mennä tieyttyyn puistoon sen takia kun pitää käydä viereisessä ruokakaupassa.
joskus noista on jotain apua.
isoimman huomion olen kuitenkin tehnyt kahdenkeskisestä ajasta ja hellyydestä. kun sitä pystyy irroittamaan ja olemaan aidosti läsnä ja kiinnostunut ainoastaan hänestä ja PITÄMÄÄN HAUSKAA niin poika tuntuu olevan helpompi. pikkuveli vie herkästi aikaa häneltä ja taapero on vasta taapero vaikka pienemmän vieressä niin isolta tuntuu.
uhmat tietysti kuuluu asiaan. kaikkia ristiriitoja ei pysty välttämään ja joskus äänetä korotetaan. niin sen kai pitää mennä.
jaksuja!
Meillä lapsi on nyt pian kolme ja ensimmäinen uhma tekee loppuaan, toivottavasti;))
Tuosta vanhempien juoksuttamisesta... Suosittelisin että pistäisitte tietyt rajat siihen mitä juoksutetaan. Eli en esim veisi juuri sitä tiettyä autoa sinne sänkyyn vaan sanoisin että päikkäreiden jälkeen leikitään. Lapsi kokee olevansa turvassa jos vanhemmat päättävät asioista lapsen puolesta. (olen tuon joskus jostain lukenut) Tottakai lapsi saa välillä valita asioita, mutta ei pidä päästää siihen höykytykseen, että taapero määrää joka askeleen ja liikkeen.
Tässä esim:
Lapsi saa valita yhden kirjan luettavaksi ennen unia. Kun hän on sen kirjan lukenut, alkaa vaatimaan toista. Tässä vaiheessa itse vedin rajan. Että ei! Koska tuossa vaiheessa kun antaa periksi niin saat olla kymmenen minuutin välein vaihtamassa sitä kirjaa. Kokemusta on!!!
Tuntuu todella kurjalta että lapsi itkee ja huutaa, mutta johonkin se raja on vedettävä että tämä arki rullaisi.
En tiedä oliko tästä mitään apua mutta meille nämä tiukat rajat tepsi.
Voisin sanoa, että oma elämäni on tällä hetkellä yhtä h....ttiä. Juuri tuon saman asian takia. Se on niin henkisesti uuvuttavaa, että pelkään kohta luhistuvani ihan täysin. Tosin hetkellisiä voimia toi tuo sinun kirjoituksesi ongelmistasi. Itsekin jo aloin epäillä, että on kasvatuksessa mennyt jotain pieleen, mutta niin kai se vaan on, että meillä on harvinaislaatuisen vaativat ja temperamenttiset lapset. Kyselin jo muistaakseni kun meidän esikoinen oli vajaan vuoden neuvolassa niistä raivokohtauksista, mutta ne meinasivat, että on vaan temperamenttinen. Ja loppua ei todella näy....oikein pahat vaiheet toistuvat melko säännöllisesti n. parin kuukauden välein.
Toisaalta minusta uhmalapselle voi vähän enemmän tarjota " palveluja" , toisaalta olen aivan samaa mieltä edellisen kirjottajan (vai oliko sitä edellinen) että lapsi kokee turvattomuutta jos äiti ja isä yhtäkkiä alkavat totella häntä eri malliin kuin ennen, ja sillon uhma voi paheta ja pidentyä. Ymmärrän että kaupassa esim ei ehkä halua olla niin 100% periaatteistaa mutta kotona me ainakin ollaan yritetty pitää suht samat säännöt kuin ennen eli että huutamisella ei sinänsä saa mitään ekstraa, huutakoon.
Meillä kaikki alkoi jo laitoksella. Lapsi huusi yöt läpeensä ja sama jatkui kotona, päivin ja öin. Isommaksi tullessaan, vaati täyden huomion, ei pystynyt omatoimiseen leikkiin tai puuhailuun ollenkaan. Uhmat toisensa jälkeen tulivat ajallaan, kaaosmaisina. Koin lapsestani olevan pelkkää mielipahaa, hyvät hetket hautautuivat. Kyseenalaistin itseni kasvattajana, mikä on mennyt pieleen. Mikään ei tuntunut auttavan - mihinkään ei tullut tolkkua.
Asiasta puhuttiin paljon miehen kanssa ja purin sitä pettymystä, minkä raskas vauva-aika aiheutti. Olin pettynyt itseeni ja pettynyt vaativaan lapseeni. Tämänhän piti olla aivan erilaista... Huomasin, että nykyhetken hankaluudet saattavatkin johtua siitä, että jo pienestä asti lapseni oli vaativa, enkä pystynyt vastaamaan täydellisesti hänen tarpeisiinsa. Huomasin, että nykyhetken uhmat, raivarit ja juoksutukset tuntuvat minusta ehkä siksi niin pahoilta, että en edelleenkään koe pystyväni vastaamaan hänen tarpeisiinsa. Mutta eihän minun tarvitsekaan täydellisesti vastata, ei hänen tarvitse aina olla tyytyväinen ja mikä tärkeintä, minun ei tarvitse aina yrittää niiiiiin kovasti.
Aloin ottaa rennosti: huudot, kiukuttelut ja juoksutukset alkoivat mennä toisesta korvasta sisään toisesta pihalle, ymmärsin alkaa olla välittämättä niistä. Vaikka lapseni kiukutteli, juttelin hänelle ihan normaalisti ja jatkoin puuhiani. Lisäsin positiivisen palautteen antoa ja huomasin, kuinka hän lisäsi samaa tahtia " hyviä tekoja" . Kiukuttelujen jälkeen juteltiin aina siitä, että saa kiukutella, mutta se ei hyödytä mitään, periksi ei anneta.
Nyt meillä asuu edelleen kiukutteleva ja tasaisin väliajoin uhmaava lapsi, joka kuitenkin pysyy hanskassa. Pysyihän hän ennenkin hanskassa, mutta tuhlaten paljon suurempia määriä äitinsä voimavaroja. Suurin syy siihen, että koen lapsen uhmailun ja kiukkuamisen helpompana, on se, että ruuvasin päässäni olevaa " minun täytyy hallita, minun täytyy pystyä, minun täytyy aina jaksaa - ja jos en aina jaksa, on minussa kasvattajana joku vika" -mutteria asentoon " saan olla väsynyt, saan olla heikko, ja silti lapseni kasvaa turvallisesti" .
Ajattelin tuota puiston vaihtamista ja auton antamista sänkyyn. Totta, että olisi varmaan pitänyt pysyä tiukkana ja olla suostumatta taaperon pyyntöihin. Joskus, kun tätä tahtojen taistoa on melkein joka minuutti illasta aamuun ja vauvakin vaatii huomiota, oma ote tuntuu herpaantuvan ja siinä hötäkässä sitä ajattelee periksi antamalla selviytyvänsä tilanteesta kaikkein helpoimmin. Niin kuin kai juuri sillä hetkellä tapahtuukin, mutta pitkäaikaisvaikutuksien kannalta periksiantamisen tielle ei saisi koskaan eikä missään olosuhteissa lähteä. Olen joskus kuullut sanottavan, että uhmailevan taaperon kanssa tämän voisi antaa päättää joistain pienistä asioista itse, mutta voi olla että tämän luonteisen todella vaativan uhmiksen kanssa pienikään jousto ei kannata, ehkä hän on niin " hukassa" että reagoi senkin takia keskimääräistä voimakkaammin myös näihin pieniin valintoihin.
Kotona meilläkin poika saa usein huutaa vaikka keuhkot pihalle, huutamalla ei saa tahtoaan läpi, mutta julkisilla paikoilla joutuu usein hankaliin tilanteisiin. Esimerkiksi kerran lääkärillä poika sai päähänsä juoksennella lääkärin huoneessa sinne tänne. Kun sain hänet viimein istutettua omaan tuoliinsa, hän alkoi nuoleskella tuolin selkänojaa. Kielsin, kielsin ja kielsin, mutta poikahan innostui siitä vain lisää. Lääkäri siinä vaiheessa sanoi jo, että rankaise vaan ihan niinkuin kotonakin tekisit. En viitsinyt (siellähän olisin vienyt pojan jäähytuoliin kovan huudon saattamana), sillä minulla oli jo nyt vaikea kuulla lääkärin sanomisia ja keskittyä kuulemaani. Jos tähän olisi tullut vielä pojan huudot päälle, koko lääkärikeikka olisi mennyt pitkälti hukkaan, jolloin siitä opetustilanteesta olisi tullut vähän turhan kallis paukku. Vaikeaa on sekin, kun kaiken muun tekemisen keskellä pitäisi pystyä miettimään mielessään kunkin toimintatavan hyviä ja huonoja puolia ja toimia sitten äkkiä sillä vähiten huonolla tavalla.
Mutta lisää kommentteja, etenkin mahdolliseen puutteelliseen toimintaani noissa esimerkkitilanteissa, otetaan enemmän kuin mielellään vastaan.
meillä kyllä mennään samalla tavalla jäähylle julkisilla paikoillakin. ja ihan siitä syystä että ystäväni ovat neuvoneet minua niin- itse ovat antaneet lapsille periksi julkisilla paikoilla ja tuloksena se että lapsi tietää että ihmisten ilmoilla saa tehdä mitä vaan ilman rapsuja.
itseasiassa meillä tuo ihmistenilmoilla jäähylle joutuminen ja sieltä pääseminen käy nopeammin kun siellä on niin paljon enemmän mielenkiinoita katseltavaa että lapsi ei malta olla enää uhmakas, vaan käsipuolessa on kiva katsella kaikkea.
minäkin joskus arastelin että tuleeko sanomista kun jäähytän lasta julkisilla paikoilla, mutta yllätykseksiseni vain 1 ikävän kommentin olen saanut kerran kaupassa kun muksu sai raivarin karkkihyllyllä. positiivista palautetta on tullut senkin edestä. muut äidit tietää tasan mistä on kyse ja vanhat ihmiset nyökyttelee. paras oli yksi 80v pappa joka tuli oikein kädestäpitäen äitiä tervehtimään " kun on niin mukava nähdä että nykyajan äitikin pitää lapsensa järjestyksessä" .
suosittelen.
ja muuten en muista kenen kommentti se oli mutta tuo _______antaa mennä huudon toisesta korvasta sisään toisesta ulos______ menttaliteetti on kyllä ihan ehdoton.
en malttanut jättää asiaa vielä vaan halusin sanoa että lapsissa on toki suuria luonne-eroja ja kuvailemanne peruasteella teillä on aika tomerat tapaukset! Itse muuten muistan kun oltiin lääkärissä niin sinne tuli äiti mukanaan 2-vuotias poika. Poika kiljui aivan hysteerisenä jo tullessaan ja äiti yritti oikeasti kaikkensa. Huuto vain yltyil ja lääkäri oli jo vähän hermona kun koko vastaanotto meni ihan sekaisin. Lopulta äidin oli pakko poistua lapsineen koska ei häntä saanut kukaan rauhoitettua. Ihmettelen ja ihailen kyllä miten äidin hermot kesti, aika moni olis varmaan jo itkuun pillahtanut.
Ainahan sanotaan ettei uhmaajaa saa jättää yksin mutta kyllä me poika vietiin jäähylle välillä ja annettiin tosiaan mennä huudot toisesta korvasta sisään. Välillä aina käytiin kysymässä haluuko syliin ja sitten jossain vaiheessa luovutti ja tuli syliin rauhottumaan.
Ehkä jo teettekin niin mutta pidä ainakin pojan rutiinit samoina, ei siis mitään suuria muutoksia nyt. Joillakin tosiaan auttaa se että lapsi saa vaikka valita mitä kautta mennään kotiin leikkipaikalta (kun sieltä pitää joka tapauksessa lähteä) tai ulos lähdettäessä että lapsi saa valita kummat hanskat haluaa. Liian suuria valintoja lapselle ei pidä antaa koska ne vaan saavat hänet hämilleen ja epävarmaksi.
Meillä on tällä hetkellä esim niin että poika yöllä herätessään joskus vaatii että äidin on tultava hakemaan hänet viereen. Hän saa siis halutessaan tulla. Kiljuu äitiä ja jos isä tulee ja tuo minun viereen niin poika raivoaa kun viimeistä päivää, juoksee takas omaan sänkyyn ja huutaa että äidin on haettava. Jos äiti sitten hakee niin ei enää auta koska " kaikki on jo pilalla" . Siksipä me ollaan nyt tehty niin että isä huutaa sängystä että äiti ei nyt tule, tule tänne. Jos se ei kelpaa niin poika saa huutaa. Yleensä ei enää kauaa jaksa vaan joko nukahtaa uudelleen sänkyynsä tai sitten tepastelee meidän luo.
Sama juttu on että välillä menee ihan liiallisuuksiin pojan tarkkuus esim kuka hänelle laitta juotavaa mukiin. Jos väärä henkilö tekee niin saattaa tulla kaamea kiljunta. Nyt ollaan kuitenkin oltu tiukkana että talon toisella puolella oleva henkilö ei todellakaan tule yhtä mehua kaatamaan vaan jos ei se kelpaa kenen antamana tahansa niin sitten ei kelpaa.
Jo Frost: Supernanny - How to Get the Best frou Your Children
Ostin omani Akateemisesta, hyvä kirja :)
Meillä auttaa (minua jämäkkyyteen ja pitkäpinnaisuuteen, ja lasta tottelemaan) jos sanoo esim: laitatko lapaset itse vai laittaako äiti? Joskus nimittäin tyttö ei ilmeisesti koe osaavansa/jaksavansa ja menee ihan lukkoon jos vain käskee, ja tuo kysymysmuoto antaa hänelle hyvän vaihtoehdon. Se myöskin kuvaa tilanteen oikein: ne lapaset laittaa joko lapsi tai sitten ne laittaa äiti, mutta ne laitetaan joka tapauksessa.
Hampaita pestessä kyllä on usein käytössä versio " Pesetkö itse vai peseekö äiti? ... Suu auki. Suu auki nyt. Tuntuu aika ikävältä jos äiti pesee hampaat niin että suu on kiinni." ;)
Tärkeintähän on se, että itse tuntee olevansa se, joka kontrolloi tilannetta, itseään ja osin lastakin. Käytät mitä sanamuotoa käytät, niin täytyy aina pitää mielessä, että nyt(kin) tapahtuu kaikki ja ainoastaan se, mitä minä aikuisena haluan.