isäni kuoli aattona
nyt kun miettinyt asiaa, huomaan että vaivaa silti koko ajan vaikka ei oltu läheisiänyt kun miettinyt asiaa, huomaan että vaivaa silti koko ajan vaikka ei oltu läheisiä
ja voi vain jossitelle miksi en käynyt ja miksi miksi..vielä kun luki lehdestä hänen kuolemastaan ja uutisista ym, voi kun löytäisin jonkun näitin muistovärssyn edes..mulla ei ole kuin ikäviä muistoja hänestä mutta silti tuntuu että oloni surullinen, jotain puuttuisi, vaikka ei oltu tekemisissä en ymmärää...
tossa alempana jo viesti tästä..
Kommentit (8)
...enkä liiemmin ehtinyt surra, mutta totuushan on että pitäisi saada tehtyä se surutyö, jotta olisi helpompi olla. Mulla on neljä lasta, joten kyllä niitä hommia piisaa, mutta siitä huolimatta olisi hyvä joskus päästä käsittelemään menetys. Kovettuminen ja kylmeneminen ei ole ratkaisu ja se voi vaikuttaa paljon muuhunkin, jos pehmeys ja empaattisuus puuttuu ja onhan lastenkin hyvä oppia, että on lupa surra. Ei tuska ja suru tarkoita elämätöntä elämää, vaan päinvastoin, ainakin voi elää tunteellisesti. Ja kyllä olen monesti huomannut, että se minkä taakseen jättää, sen edestään löytää. Käsittelemättömillä asioilla on kumma taipumus ilmaantua jossain vaiheessa elämää eteen ja pahimmassa tapauksessa aiheuttaa masennusta. En tuomitse ketään kylmäksi, puhun vain omista tuntemuksistani.
Tuntui hyvältä huomata, että on kohtalotovereita JEANGENIE ja sinä toinen, jonka nimimerkkiä en juuri nyt muista tätä kirjoittaessani! Voimia teille ja laittakaa kuulumisia tänne, jos huvittaa!
mun oma isäni kuoli kaksi vuotta sitten sydän kohtaukseen ja mulle se oli kova pala ku oltii ni läheisiä..laitoin värssyksi: aamuna kauniin kesäisen,hiljeni sydän kultainen.lähtösi vaikea kestää on,surumme suuri ja sanaton.lohtuna muistot rakkaat.
en voi oikein laittaa värssyä että kultainen, tai kauniit muistot, ei ole hyviä muistoja...yritän löytää jotain neutraalia.
suska
Mun isän kuolemasta tulee ens huhtikuussa 3 vuotta, enkä ole vieläkään päässyt asiaa kunnolla käsittelemään. Olin todella läheinen isäni kanssa ja hän oli rakas isoisä myös lapsilleni, hoiti tarvittaessa poikiani yksinkin. Isäni kuoli äkillisesti ollessaan vasta 54-vuotias ja itse olin tuolloin 26v, enkä todellakaan valmis luopumaan isästäni. Äitini ei ole toipunut isäni kuolemasta ja olen koko ajan joutunut olemaan hänen tukenaan, aina kun olen yrittänyt ilmaista äidilleni oman tuskani, hän on tehnyt selväksi ettei minun suruni ole mitään ja vain hän voi tuntea kipeää kaipuuta. Minulla ei siis ole ollut ketään kenen kanssa jakaa suruni. Mieheni on tukenut jonkin verran ja sen avulla olen jatkanut eteenpäin, tosin käsittelemätön menetys on vienyt minulta yöunet, olen käärsinyt kohta 3 vuotta unettomuudesta. Nyt ikävä hiipii taas pintaan, koska saimme perheenlisäystä ja itken sitä, ettei isäni koskaan pääse tutustumaan tyttäreeni, josta olisi takuulla ollut yhtä ylpeä kuin pojistani. Ehkä tällä palstalla on joku, joka ymmärtää mistä puhun :).
Tiedän todellakin mistä puhut! Isäni kuoli aivan yllättäen (myös 54-vuotiaana) vuosi sitten marraskuussa ja juuri samaan aikaan synnytin 3. lapseni, jota isäni ei ehtinyt nähdä. Mun piti olla maailman onnellisin ihminen kun vauva syntyy, mutta sen sijaan mun maailmani mureni pieniksi palasiksi. Suru ja tuska on vieläkin raastava, enkä osaa sanoa helpottaako ikinä. Ikävä on niin kamala.
Isäni oli mun maailmani tärkein ihminen ja niin ihana ja läheinen ukki lapsilleni. Hoiti niitä paljon ja touhusi vaikka mitä...
Oon ollut ihan eksyksissä ja tuuliajolla, pulassa, kaikki nämä kuukaudet... Pakko vaan päivä kerrallaan puskea eteenpäin. Lasten takia on jaksettava...
Voimahaleja sulle!
-jean
niitä voima haleja tarvitaan! Sulle kans iso rutistus :).
Hei kohtalotoverit.
Minä menetin isäni 3 kk sitten äkillisesti, hän oli 60-vuotias.
Olin yrittänyt tavoittaa häntä puhelimeen monta tuntia, kunnes tuli sellainen olo että on mentävä hänen asunnolleen katsomaan onko jotain tapahtunut.
Huoltomies avasi oven ja päästi minut asuntoon, josta löysin isäni kuolleena-alastomana ja olohuoneen sohvapöydän päälle lyyhistyneenä. Näin heti, ettei elvytyksestä olisi hänelle enää apua, mutta yritin silti, olin niin sekaisin ja sokissa.
Kesti melkein tunnin ennenkuin ambulanssi ja poliisit tulivat.
Tämä kamala päivä ja jokainen hetki on piirtynyt mieleeni niin tarkasti että tuntuu kuin se olisi ollut eilen.
Ikävä on valtava ja tunnen syyllisyyttä siitä, etten pystynyt isääni auttamaan/pelastamaan.
Tyttäreni on alle 2-vuotias, joten hän ei isoisäänsä muista.
Isä kuitenkin oli niin onnellinen pienestä tytöstä, ja asuntoa tyhjentäessäni löysin hänen jo valmiiksi ostamansa 2-vuotislahjan jonka kortti oli osoitettu tytölle(2v syntymäpäivä on vasta helmikuussa).
Pakko on uskoa siihen että ajan myötä tuska vaimenee ja tilalle tulee jotakin positiivisempaa, sitä toivon teille muillekin.
Voimia!
Viime viikolla kuoli ystävä perheen isä alle 35 vuotiaana. Hän oli miehen nuoruuden ystävä ja hänen pienen tyttärensä äiti taas on minun ystäväni koulu ajoilta.
Eilen saimme vielä kuulla erään tuttavan kuolleen auto-onnettomuudessa...
En enää isäni kuoleman jälkeen ole kuolemaa niin raskaasti ottanut.
Enhän minä sille kuitenkaan mitään voi.
Ikävä tietenkin on mutta pakko elämässä on eteenpäin jatkaa, meillä onneksi lapsia ja heidän takiaan ei voi jäädä paikoilleen ja uppoutua suruun.
Isäni kuollessa odotimme häntä kotonamme mistä hänen piti tulla hakemaan meitä vanhempieni kotiin Joulun viettoon.
Viestini voi jonkun mielestä vaikuttaa kovinkin kylmältä, mutten tarkoita ettenkö välittäisi tai ikävöisi ja surisi menettämiäni ihmisiä.
En vain enää hukuta itseäni suruun ja jää paikoilleen vaan olen oppinut käsittelemään suruani ja suremaan, silti jatkaen normaalia elämääni.