Onko kellään kokemusta synnytyksen jälkeisistä kuukausista ja utopistisista pelkotiloista??!!

en ehkä sairauksia niinkään, vaan että läheisille sattuisi jotain. lapsi nyt 1½ v ja takana myös myöhäinen km.



välillä on pahempia pelkoja, väillä vähän höllää.



puhu neuvolassa, että saisit mennä juttelemaan vaikka psykologille. minulle tarjottiin sellaista mahdollisuutta.

Takana minullakin läheisen ihmisen menetys tänä syksynä jolloin kaikki alkoi. Olen kuullut että myös imetyksestä ja hormooneista voi moinen johtua. Onko näin? t.ap

Kuulostaa todella tutulta. Puhu neuvolassa tai jossakin, ja vaadi saada keskustella jonkun psykologin tms. kanssa. En tiedä tilannettasi, mutta yritä saada apua itsellesi, ettei vauva-aika mene ahdistuksen kourissa. Monesti oireet ovat juuri tuollaisia, eivätkä mitään lamaannusta, tympääntymistä, saamattomuutta, vaan päinvastoin ahdistusta ja pelkoa. Itse pelkäsin vauvan kätkytkuolemaa niin paljon, että olin lopuksi jatkuvassa päivystyksessä vauvan sängyn vieressä...siitä lähdinkin sitten hakemaan apua. Onneksi sain lääkkeet ja terapiaa ja nyt en tuotakaan kokemusta pois vaihtaisi - se oli kriisi, joka sysäsi minut lopulta kohti parempaa elämää. Vaikka se oli niin hirveää silloin (viisi vuotta sitten). Toisen lapsen kohdalla kaikki meni kuin elokuvissa. Voimia sinulle, muista pitää itseäsi hyvänä!

välillä aattelen kun katselen vauvaa että mulle tulee hirvee ikävä sitä sitten kun se on pois... siis tää on ihan kauheeta!



En todellakaan haluaisi olla mikään ylihysteerinen ja ylihuolehtivainen äiti joka piipoo ja paapoo lapsensa piloille mutta tätä menoa musta semmonen varmaan tulee.



Onkohan tää ihan normaalia vai esim masennuksen oire?

Minullakin oli raskaita huolia taustalla, kun oirehtiminen alkoi. Vaikka oireet ja tuntemukset johtuisikin hormooneista ja imetyksestä, ei niitä kannata vähätellä. Ne ovat kuitenkin todellisuutta sinulle. Psykologille voit kertoa, miltä sinusta tuntuu, ihan yksittäisiä ja epämääräiseltäkin tuntuvia asioita ja tuntemuksia.

että voisi auttaa se juttelu (siis psykologille). kun kuitenkin ne pelot ovat niin hallitsevia ja rajoittavia, ajattele sitä hoitona., mikä vie eteenpäin ja auttaa.



itse olen puhunut läheisille (miehelle lähinnä) tietysti, mutta ei heitäkään voi rajattomasti kuormittaa. ja ammattilaiselta voi saada uusia keinoja asioitten käsittelyy.



voimia sulle ja hyvää uutta vuotta!



t. 2 (kai)

Tilanne alkaa kärjistymään jo sillä tavalla, että olen joutunut perumaan jo menoja (pelottavat automatkat) yms. eli normaali arkikäyttäytyminen alkaa jo estymään. Tiedän, että on avunhaun tarve. Itselläni 1,5 vuotias lapsi ja tämän vuoden aikana kaksi km (rv 12), lisäksi lähisukulaisen vakava sairastuminen. Hiukan helpotti lukea näitä viestejä. Ja parasta: en ole pystynyt puhumaan miehelle näistä asioista suoraan, mutta käskin hänen lukea tämän ketjun ja sanoin, että just tältä musta tuntuu. Ehkä kuulostan säälittävältä, mutta uskon, että tästä eteenpäin elämä paranee!

oireilevat voimakkaasti kehossani. Koen lähes aina jotain kiputiloja, epämääräisiä tunteita, puutumisia yms. enkä osaa selittää niitä, koska ne tulevat ja menevät miten sattuu. Olen ajattellut, että jos olisi jotain vakavaa, kai se sitten jatkuisi yhdessä kohtaa samanlaisena. Imetän myös pientä vauvaa. En tiedä johtuuko siitä, mutta töistä kotiin jääminen vauvan kanssa, sen jälkeen kaikki alkoi.

esim.näin toistuvasti unta, että roikotan vauvaa jalasta sillalla ja alla on mustaa vettä ja toinen karmea mielikuva oli että laitan vauvan kuumaan uuniin.



siis tiesin etten ikipäivänä enkä ikuna kuuna tekisi mitään sellaista, ahdistavat mielikuvat vain piinasivat aikansa mutta menivät nopeasti ohi onneksi.



toisen lapsen kohdalla ei ollut mitään vastaavaa hormoonimylläkkää

Mulle on tullut nyt " uutena" toi oman sairastumisen pelko... Mihin tahansa koskee vähänkin niin ainoa vaihtoehto mielessä on heti syöpä tms.

Mulla on 6 kk imetystä takana ja 6 kk kaikenlaisia pelkotiloja.

Kauheeta, mutta ihanaa, että muillakin!

Olen käynyt erilaisissa tutkimuksissa (kaikenlaisia kipuja ollut) kun pelkään syöpää jne. Heti synnytyksen jälkeen pelkäsin että saan jonkun sydäntaudin, kun pisti innasta.

Nyt on maha kipeänä...



Voiko tällaisia oireita oikeasti keksiä?

Miksi mä olisin masentunut, kun kaikki on hyvin (ellen siis ole sairas...naurettavaa??)

Oireet ja pelottavat ajatukset ovat viesti jostakin - asia kannattaa hoitaa kuntoon. (Ei kuitenkaan tarkoita sitä, että kaikki selviää heti)



Itseäni pelotti aikanaan, että vauvani huostaanotetaan, kun äiti on sekoamassa. Se järjetön pelko pitkitti lääkäriin menoani. Sain muistaakseni lääkäriltä kiitokset, kuinka vastuullinen äiti olen, kun tulin lääkäriin. Pääsin tukiryhmään ja sain terapiaa. Myöhemmin innostuin menemään vielä uudestaan terapiaan, vaikka akuuttia kriisiä ei enää ollutkaan.



Puhua kannattaa, mutta monet ystävät ja tuttavat eivät ehkä jaksa/kestä kuunnella ja saattavat vähätellä koko asiaa. Samoin on omaa kokemusta miehelle puhumisesta: mies kyllä tuki omalla tavallaan, huolehti vauvasta kun itse en jaksanut tai pelkäsin liikaa, antoi minun nukkua silloin kun hysteerisyydeltäni siihen pystyin. Mutta varsinaisen avun sain psykologilta, ja aluksi myös rauhoittavista lääkkeistä sekä masennuslääkkeistä. Sain jatkaa imetystä lääkärin luvalla.



Minua auttoi muinoin (omissa tilanteessani) tämä lause: " Sinun vauvasi on itsenäinen, elävä organismi. Sinä olet sen elämään saatellut, ja sinun ihana vauvasi on saanut hyvän äidin. Näin elämä on asian suunnitellut."

Onpa helpottavaa kuulla etten ole ainoa. Jokainen tarina oli kuin omaani kirjoittaisin. Tällä hetkellä myös vahvana tuo syövän pelko. Joka paikkaa kolottaa ja heti on syöpä. Ja minä kun en edes lääkärille mene. No en tiedä meillä on pian 5kk neuvola, mutta millä ihmeellä kehtaan ottaa puheeksi? Järki sanoo että kaikki on ok, mutta jostain syystä välillä pelkotilat saavat vallan.

Jos viesti vielä löytyy jostain täältä av:ltä.

Mutta tiedän kyllä, mitä tarkoitat. Päivällä möröt usein haalistuvat, mutta monena yönä olen miettinyt, että miksi en ole soittanut sille psykologille. Siis en mäkään ole sen kanssa puhunut, vaikka sua kehoitankin! Mutta mulla on sen numero jo muistikirjassa ja huomenna mä soitan (tai kyllä mä jo kerran soitin, mutta en saanu kiinni ja helpotti jne...)! Ihan kurjaa semmoinen ja tämmöinen kärvistely näissä peloissa, kun varmasti voisi jotain, edes juttelu, apua saada.

Mä olen siis km:n jälkeen uudestaan raskaana, ä-nlasta sain sen numeron. Ite otin puheeksi, mutta terkka sanoi, että tämä tosiaan voisi olla sun juttusi. Kun viikon välein kävin siellä parkumassa ja sydänääniä kuuntelemassa. Nyt sillä rintamalla helpottanut vähän, kun liikkeet jo tuntuvat paremmin. Mutta tuo lapsen ja miehen (ja muittenkin läheisten) puolesta pelkääminen ei helpota, ei. Mutta luulen, että kantsisi vähän käsitellä juttuja ennen uuden vauvan tuloa.

Mutta pidä ittes kasassa!

t: 2 (ja joku toinenkin kohta..

Vierailija:

Onpa helpottavaa kuulla etten ole ainoa. Jokainen tarina oli kuin omaani kirjoittaisin. Tällä hetkellä myös vahvana tuo syövän pelko. Joka paikkaa kolottaa ja heti on syöpä. Ja minä kun en edes lääkärille mene. No en tiedä meillä on pian 5kk neuvola, mutta millä ihmeellä kehtaan ottaa puheeksi? Järki sanoo että kaikki on ok, mutta jostain syystä välillä pelkotilat saavat vallan.

helpottaa jo pelkkä asioiden jakaminen. Minulle nämä pelot iskevät varsinkin yksin jäätyäni, iltaisin. ap

Mulla kans iltaisin alkaa asiat pyörimään päässä. Kun on paljon touhua ja puuhaa ympärillä asiat yleensä jäävät taka-alalle. Saatan muuten tosiaan stressata esim. matkaa mummolaan jo monta päivää ennen reissua, tutkia säätiedotuksia, keksiä tekosyitä miksi ei voida lähteä yms. Hullulta varmaan kuulostaa ja itsestänikin kun sen tähän kirjoitan.. .

Kiersin aina koko päivän kaupungilla vaunujen kanssa, oli muka helpompi olla kun näki ihmisiä. Kun mies oli työmatkoilla, oli mun seurana oma äiti, sisko tai isä. Ihan sama kuka, oli vain jotenkin selkempi olo, kun joku oli paikalla. En oikeasti olisi pystynyt olemaan vauvan kanssa kaksin.



t. nelonen

selitti niiden vaikutuksesta ja mietittiin imetys ja puhuttiin siitä, että tämäkin voi olla normaalia elämää. Kysyi, onko läheisiä, jotka ymmärtävät tilanteen ja voivat olla apuna.(mies oli oven takana odottamassa, mutta tuli sitten sisälle myös) Sitten lääkäri kyseli, millainen oma lapsuus ja elämä on ollut (ei erityisen häävi mun tapauksessa) ja sitten sain ajan terveyskeskuspsykologille kolmen päivän päähän. Otin vauvankin mukaan, kun menin psykologille. Ja siellä oli sitten jo rennompaa.



t.nelonen

mä jollain tasolla tiedostan, että nää syöpäpelot on turhia. Mutta kipuja tulee silti!



Pelkään etenkin, että jos kuolen, niin lapset jäävät ilman äitiä.

Pelkooni sekoittuu jossain määrin myös taikauskoa jne.



Mulla on monta syöpään sairastunutta lähipiirissä, joten sama diagnoosi on helppo tehdä itselle.