Onko kellään kokemusta synnytyksen jälkeisistä kuukausista ja utopistisista pelkotiloista??!!

Mua kyllä helpottaa myös heti, kun tiedän, että en ole yksin näine " entä jos" ajatuksineni.

Puhu asiasta neuvolassa.



Jos kaipaat saman kokeneita äitejä, niitä löytyy täältä http://www.aima.fi Äimällä on myös kaikille avoin keskustelufoorumi täällä http://groups.msn.com/AIMA

Onko todella niiin että nämä pelkotilat ovat masennusta? Itse en koe olevani masentunut, vaikka jos tarkemmin ajatellaan. Miehen kanssa ollut raskasta, läheisen kuolema, yms. Miksei tuollaiset asiat masentaisi, varsinkin kun ei pääse puhumaan kellekkään varsinaisesti.

viimeisimmän lapsen menetyksen jälkeen.

Lapsi kuoli kohtuun traumaattisesti.

Tilanne tuli niin ennalta arvaamattomasti ja yht´äkkiä.



Tänään kaikki hyvin--huomenna kaikki menetetty.



Sen jälkeen olen myös kärsinyt erinlaisista pelkotiloista... esim. pelkään jotain kamalaa sattuvan olemassa oleville lapsilleni. Tai läheisilleni jne..

Olen ylihuolehtiva...näen vaaranpaikkoja jokapuolella.

Pelkään heidän jäävän auton alle, hukkuvan virtaan, joutuvan pedofiilin kynsiin, joutuvan mihin tahansa onnettomuuden jne...

pahimmillaan oli näin...



ITSE uskon omalla kohdallani trauman aiheuttaneen nämä pelkotilat. Nyt on kulunut

aikaa tapahtuneesta ja huomaan palautuvani pikkuhiljaa " normaalimmaksi.



Minulle sanoi eräs näin.

" Pitää luottaa, että kyllä elämä kantaa sittenkin" ...



Itse olen puhunut parhaiden ystävieni kanssa näistä.

olen huomannut sen helpottavan ja todennut



Kyllähän jonkinlainen pelkotila" lasten hyvinvoinnista on ihan luonnon rakentamaa järjestelmää - Luontoäiti herättelee meitähuolehtimaanlapsistamme.



Raja kai menee siinä, että jos tämä mekanismi alkaa liikaa hallita elämäämme ja olemme kuin itsemme vankeja.

Silloin ei enää ole hyvä olla ja uskon silloin olevan paikallaan avun hakeminen jostain.

Tuntuu siltä, koska minäkään en ole mitenkään masentunut. Näm pelot tuntuvat olevan enemmän hormonaalisia.

En siis koskaan aiemmin ole kärsinyt mistään psyykkisistä ongelmista, enkä silloin synnytyksen jälkeenkään olisi lähtenyt kirveelläkään minnekään psykologille. Suutuin ja loukkaannuin TOSI pahasti, jos mieheni edes ehdotti sellaista! En siis mennyt minnekään hoitoon, mutta ensimmäinen vauvavuosi oli todella raskas. Pelkäsin tuota samaa huostaanottoa kuin joku aiempi kirjoittajakin niin järjettömästi, etten uskaltanut edes väsyneenä itkuisen vauvan kanssa tavata ketään ulkopuolisia. Pelkäsin myös matkustamista aivan kamalasti ja näin kamalia painajaisia, joissa vauvani oli kadonnut ja etsin sitä kaikkialta. Pelkäsin myös vauvan sairastumista, näkökyvyn menettämistä, allergioita aivan mielettömästi...Onneksi meni kuitenkin ohi ja toisen lapsen kohdalla tilanne ei toistunut.