Elämä pikkulapsiperheessä on aivan hirveetä paskaa.

Sun elämä on aina hirveetä paskaa, olispa sulla lapsia tai ei.

Harmi vaan lapsesi puolesta, että olet sotkenut senkii omaan pa***si!

sanottu... ja tottahan tuo on.

Ei tipu sääliä sitten yhtään.

sääliä tuntunut kaipaavankaan.

20 vuotta sitten siinä oli vauva ja 1v2kk lisäksi.

ja taas tässä ollaan äippälomalla ja taapero myös.

päivääkään en vaihtas pois.(vanhemmat lapset jo opiskelupaikkakunnille muuttanut)

Rakastan lapsiani, mutta elämä oli välillä paskaa. Kuten oli joskus lapsettomanakin ja nyt kun lapset on isoja. Joskus vain on sellaisia kuoppia elämässä.

Näitä täydellisiä autuaita on vetänyt itseänsä kiikkuun kun eivät ole jaksaneet sen hehkuttamisen keskellä. Itse muistan ainakin ne ajat kun oli huolia ja väsynyt ja kaikki tuntui paskalta. Siksi yritän auttaa muita ihmisiä silloin kun he ovat väsyneitä ja ahdistuneita.

Voimia sinulle ap. Se tuntuu tänään tältä ja huomenna ehkä toiselta. Tärkeintä on, että uskallat purkaa tämänhetkisen tunteesi ja tunnustaa sen itsellesi. Näin pärjäät negatiivisten tunteidesi kanssa paremmin ja olet sinut itsesi kanssa. Sitä kautta myös vahvempi kuin ihminen, joka kaksin kourin pitää kulisseja yllä, eikä myönnä ikinä heikkouksiaan...edes itselleen.

Ihminen on silloin voimakas kun uskaltaa myöntää avuttomuutensa ja pyytää apua.

pikkulapsiaika ei ollut mitään herkkua. Odotin vain, että lapsi kasvaa. Nyt pikkulapsiaika on autuaasti ohitse ja sitä en ole kertaakaan kaivannut. Kaikista vähiten apua on sellaisista ihmisistä,jotka alkavat tulkuttaa omaa autuuttan. Minulla oli onneksi viisas ja lämminsydäminen äiti, joka näki ahdistukseni ja teki paljon hyviä asioita vuoksemme. Siksi häntä paljon kaipaamme. Siksi koetan nykyään itse auttaa läheisiäni joilla on pieniä lapsia ja tarjoudun heille lapsenvahdiksi.

ei minusta vielä ekan kanssa ollut paskaa. 2 aikuisen suhde yhteen hoidettavaan jätti kuitenkin paljon omaa aikaa.



2 taas oli jo kokopäivtyötä molemmlle.

hitto soikoon ku tyytyväistä porukkaa. mä ainaki oon onnellinen että mun arki on normaalia pikkulapsiarkea, että mulla ylipäätään kaiken kokeman jälkeen on lapsi.

Äitíydestä ei saa valittaa, ei itkeä, ei negatiivista sanoa.



Hatunnosto kaikille, jotka uskaltavat!

ja nyt pikkulapsiaika tuntuu hyvältä.

Ei hän edes tiedä mitään mistään pikkulapsiperheen elämästä.

lapsilla 1v8kk ikäeroa ja ymmärrän kyllä mitä ap tarkoittaa. 1v-6kk sitten olisin voinut sanoa ihan samoin, mutta 2 vuotta on sellainen kummallinen helpotuspykälä. Nyt kun kuopus on 2v ja esikoinen 4v. nautin jo elämästäni! Oli se aikamoinen rumba ennen, mutta lopussa kiitos seisoo.

Ketjua lukematta kommentti, että niihän se tutkimusten mukaan on. Pienten lasten vanhemmat ovat onnettomimpia kaikista ihmisryhmistä.

paitsi näillä yltiöpositiivisilla ihmisillä, jotka halaavat koko maailmaa... tai sitten eivät vain uskalla sitä koskaan itsellekään myöntää, että paskalta se välillä tuntuu.



Tietenkin vaikuttaa myös muut elämän osa-alueet kuin vain lapset tämän ajan kokemiseen. Välillä on tuntunut ylivoimaiselta kaiken muun paskan keskellä, mitä elämä suoltaa, mutta on sitä ollut sitten huono omatuntokin näistä ajatuksista. Jos lapsista ei saa koskaan iloa vaan ahdistus on koko ajan päällä, kannattaisi jo miettiä, missä se vika oikeasti on. Ehkä ap:lläkin perimmäinen syy on jossakin muualla.



Elämä ei ole musta-valkoista, ihan vaan tiedoksi näille täydellisille lahtaajaäideille. Väsyneenä sitä tulee helposti syytettyä pikkulapsiaikaa, vaikka ne perimmäiset syyt onkin usein jossain aivan muualla.

Ketjua lukematta kommentti, että niihän se tutkimusten mukaan on. Pienten lasten vanhemmat ovat onnettomimpia kaikista ihmisryhmistä.

Ei se pikkulapsiaika ole minun mielestä hirveetä paskaa, mutta vastenmielistä se on. Ei ihminen jaksa loputtomiin sitä että koko ajan joku haraa vastaan, kakkii housuunsa, oksentaa päälle, sotkee, kirkuu, huutaa ja herättelee yöllä. Onhan niitä onnenhetkiäkin toki. Harvemmin kukaan kaiholla muistelee noita vuosia.

Rakastan lapsiani, mutta elämä oli välillä paskaa. Kuten oli joskus lapsettomanakin ja nyt kun lapset on isoja. Joskus vain on sellaisia kuoppia elämässä.

Näitä täydellisiä autuaita on vetänyt itseänsä kiikkuun kun eivät ole jaksaneet sen hehkuttamisen keskellä. Itse muistan ainakin ne ajat kun oli huolia ja väsynyt ja kaikki tuntui paskalta. Siksi yritän auttaa muita ihmisiä silloin kun he ovat väsyneitä ja ahdistuneita.

Voimia sinulle ap. Se tuntuu tänään tältä ja huomenna ehkä toiselta. Tärkeintä on, että uskallat purkaa tämänhetkisen tunteesi ja tunnustaa sen itsellesi. Näin pärjäät negatiivisten tunteidesi kanssa paremmin ja olet sinut itsesi kanssa. Sitä kautta myös vahvempi kuin ihminen, joka kaksin kourin pitää kulisseja yllä, eikä myönnä ikinä heikkouksiaan...edes itselleen.

Ihminen on silloin voimakas kun uskaltaa myöntää avuttomuutensa ja pyytää apua.

pikkulapsiaika ei ollut mitään herkkua. Odotin vain, että lapsi kasvaa. Nyt pikkulapsiaika on autuaasti ohitse ja sitä en ole kertaakaan kaivannut. Kaikista vähiten apua on sellaisista ihmisistä,jotka alkavat tulkuttaa omaa autuuttan. Minulla oli onneksi viisas ja lämminsydäminen äiti, joka näki ahdistukseni ja teki paljon hyviä asioita vuoksemme. Siksi häntä paljon kaipaamme. Siksi koetan nykyään itse auttaa läheisiäni joilla on pieniä lapsia ja tarjoudun heille lapsenvahdiksi.

muutama jo aikuinen, lisäksi koululainen ja taapero. Tunneskaalaa on koettu laidasta laitaan sekä pienten että isojen kanssa (mukaan mahtuu vuosien valvomista, huolta, kiukkua, pettymystä, ja kaikkien vastatunteita), silti en koskaan ole sanonut, että lasten kanssa elämä on paskaa. Asenne ratkaisee.

mutta aika rankkaa. Paljon niitä päiviä, että ei jaksa odottaa iltaa, jotta lopultakin saa kakarat nukkumaan - siihen saakka kun herättävät 1-6 kertaa yöllä. Joku edellinen mainitsikin, että 2-vuotiaana helpottaa. Nyt kun ymmärtävät puhetta ja osaavat itse kommunikoida, niin on paljon helpompaa. Meille ei enää vauvoja tule.

Vittu mitä paskaa.

En kaipaa minäkään. Nuorin on jo 9v. ja odotan että sekin kasvaa. Isommat lapset on ihania.

Onhan tämä aika kamalaa.Välillä mietin mielessäni kun kaikki kolme huutaa ja itkee yhteen ääneen, että miten tässä oikeasti voi olla onnellinen. Mitssä välissä nautin esimerkiksi kuopukseksesta kun se raivopää vain huutaa ja kiukkuaa ja haluaa jotain ja sitten ei kuitenkaan tiedä mitä haluaa. Jokainen ruokailukin päättyy siihen, että toinen itkee pöydän alla ja hakkaa päätä lattiaan. Vessassakaan ei koskaan saa käydä rauhassa ilman, että toinen joko huutaa oven takana tai siinä vieressä. 

Uskon, että elämä eri perheissä muotoutuu niin erilaiseksi. On ihan eri lähtökohdat lähteä nauttimaan pikkulapsielämästä jos on vain yksi lapsi ja isovanhemmat apuna. Myös lasten tempperamentit vaikuttavat oleellisesti perheen arkeen. 

[quote author="Vierailija" time="24.06.2010 klo 11:02"]

Niin kauan kuin lasta vielä kiinnostaa iakaansa vanhempiensa kanssa viettää, niin mielelläni vietän. Lapsi on jo 10 v, joten pian alkaa kaverit varmaan tulla vielä tärkeimmiksi ja ennenkuin huomaakaa on lapsi jo aikuinen. Tää on kyllä ollut hienoa aikaa. Johtunee siitä, etä sain lapsen vasta vanhempana, eli sain omaa aikaa aiemmin ihan riittävästi. Suurempia paineita sillä alueella ei ole. Toki mulla edelleen on harrastuksia jamielenkiinnon kohteita, mutta lapsi soppii kuvioon oikein mainiosti!

[/quote]

Sun lapsi ei ole enää pieni.. Minäkin nykyään vaan nautin lapsistani (vanhin 10v.) mutta kieltämättä oli rankkaa ja välillä ihan paskaa, kun oli pari vaippaikäistä ja yöt ihan repaleisia. Kannattaa pyytää apua sukulaisilta, tuttavilta tai neuvolasta, jos ihan jatkuvasti tuntuu, että elämä on paskaa. Ei sen tarvitse joka hetki siltä tuntua, kun on pienet lapset. Toivottavasti sulla ap on myös hetkiä, jolloin olet tosi onnellinen lapsistasi ja toivottavasti myös näytät sen heille.