Heh, metrossa oli juttu tutkimuksesta, että kolmikymppiset vanhemmat

vauva-ajan yksinäisenä ja raskaana. No onkos yllätys!

Voisinpa vetää ihan hatusta, että kaksikymppiset, joko lapselliset tai lapsettomat ovat tyytyväisempiä elämäänsä kuin kolmekymppiset, oli heillä lapsia tai ei. Lähellä pariakymppiä ei ihminen ole vielä täysin aikuistunut, ja maailman huolet eivät vielä paljon paina. Silloin on helppo tuudittautua siihen, että yhteiskunta hoitaa, maksaa ja tukee, oli sitten kyse lapsettomista tai lapsellisista. Kolmikymppisenä sitten voi nuorena lapsensa hankkineille tulla kriisi, kun lapsettomat ystävät ovat hankkineet talon, auton, etelänloman ja kesämökin, kun itse on kuluttanut nuoruusvuodet pitkien opintojen parissa, kun lapset veivät suunnattoman osan ajasta.



Eli olisipa mielenkiintoisempaa ja paljon valaisevampaa nähdä samanlainen tutkimus siitä, ovatko kolmekymppiset, jo kaksikymppisinä lapsensa hankkineet tyytyväisempiä vaiko tyytymättömämpia elämäänsä, kuin ensimmäisen lapsensa vasta 30-kymppisenä hankkineet. Ja mitkä ovat avioeroprosentit " nuorena" vs. " vanhana" lapsensa saaneilla.

Mutta toisaalta LUOJAN KIITOS kroppani ei joutunut läpikäymään tätä parikymppisenä! Sain vuosikymmenen lisää aikaa nauttia kiinteistä tisseistäni ja upeasta kropastani. Kyllähän synnyttäneen äidinkin kroppa voi joissain tapauksissa olla yhtä hyvännäköinen kuin ennen synnytystä, mutta se taitaa silti olla se harvinaisempi tapaus. Suurimmalla osalla ei ole paluuta takaisin entiseen.

Esim. toi, että kolmikymppiset eivät saa lapsenhoitoon tukea ja apua, niin te keksitte, että se johtuu siitä että he haluavat tehdä kaiken itse ja kaksikymppiset taas uskaltavat pyytää apua jne.



Ajatelkaa hieman pidemmälle ja miettikää syitä ja seurauksia ja asioiden välisiä suhteita. Eikös tutkimuksessa sanottu, että kolmikymppiset äidit asuvat useammin suurissa kaupungeissa ja heillä on korkeakoulututkinto jne. kun taas kaksikymppiset äidit asuvat pienemmillä paikkakunnilla jne. Eli mitä tästä voimme päätellä? Olisiko niin, että nämä kolmikymppiset äidit ovat useammin niitä, jotka ovat muuttaneet pois kotipaikkakunnaltaan opiskelemaan jonnekin suuremmalle paikkakunnalle ja mahdollisestä jääneet työelämän myötä sinne. Ja näin ollen vanhemmat ja sukulaiset asuvat muualla ja sitä arkipäivän apua ei ole saatavilla. Sen sijaan nämä nuoremmat vanhemmat asuvat vielä kotipaikkakunnallaan omien vanhempiensa lähellä.

tahansa - täysin nollatutkimus.

Vierailija:

Voisinpa vetää ihan hatusta, että kaksikymppiset, joko lapselliset tai lapsettomat ovat tyytyväisempiä elämäänsä kuin kolmekymppiset, oli heillä lapsia tai ei. Lähellä pariakymppiä ei ihminen ole vielä täysin aikuistunut, ja maailman huolet eivät vielä paljon paina. Silloin on helppo tuudittautua siihen, että yhteiskunta hoitaa, maksaa ja tukee, oli sitten kyse lapsettomista tai lapsellisista. Kolmikymppisenä sitten voi nuorena lapsensa hankkineille tulla kriisi, kun lapsettomat ystävät ovat hankkineet talon, auton, etelänloman ja kesämökin, kun itse on kuluttanut nuoruusvuodet pitkien opintojen parissa, kun lapset veivät suunnattoman osan ajasta.

Eli olisipa mielenkiintoisempaa ja paljon valaisevampaa nähdä samanlainen tutkimus siitä, ovatko kolmekymppiset, jo kaksikymppisinä lapsensa hankkineet tyytyväisempiä vaiko tyytymättömämpia elämäänsä, kuin ensimmäisen lapsensa vasta 30-kymppisenä hankkineet. Ja mitkä ovat avioeroprosentit " nuorena" vs. " vanhana" lapsensa saaneilla.

Harmi ettei näissä kovasti uutisoiduissa tutkimuksissa juuri koskaan analysoida tuloksia.



Tietyssä mielessä lapsen saanti oli ihmisen ikä sitten mikä tahansa on riski.



Nuorempana jaksaa fyysisesti paremmin eikä välttämättä huolehdi liikaa. Tukiverkostokin saattaa olla parempi. Mutta syrjäytymisen riski on moninkerroin suurempi. Mitä tapahtuu sitten jos ei pääse pitkän tauon takia opiskeluun kiinni tai työelämään? Joutuu sitten tekemään minimipalkalla sellaista työtä joka ei tyydytä millään tasolla. Parisuhde on vielä aika tuore ja hyvässä kunnossa mutta aivan varmasti aiheuttaa työtä tulevaisuudessa.



Vanhempana ei väsyy enemmän ja omatkin vanhemmat saattavat olla jo niin vanhoja tai asuvat kaukana joten heistä ei samalla tavalla ole apua. Toisaalta suuret hankinnat ovat tehty mutta vastuu lainanmaksuista painaa. Itse on kasvanut aikuiseksi mutta samalla murehtii kaikenlaista. Vakituinen työpaikka omalta alalta usein kuitenkin odottaa. Parisuhde on jo vakiintunut ja toisen tuntee hyvin mutta suhteen eteen täytyy tehdä työtä.



En minä ihan oikeasti tiedä kumpi on parempi. Onko edes sellaista?

en sitten tiedä, onko noin...Mutta olen kyllä samaa mieltä, että lapset on hyvä tehdä nuorena. Tosin itse en olisi kaksikymppisenä vielä löytänyt sitä oikeaa miestä rinnalleni!

Kolmevitonen PERÄTI

siltä pohjalta. Ja minkä ikäinen ap edes on?

varmaan totta. Mitä nuorempi, sitä paremmin jaksaa. Ja kolmekymppiset ovat jo ehtineet nauttia monista asioista, joita parikymppisinä perheen perustaneet eivät saa koskaan ' tietääkään' . Eli kun elämä ei ole aina ollut pelkästään perhettä ja lapsia varten suunniteltua, vaan on joskus ehtinyt saada itselleenkin jotain, niin kyllähän siinä enemmästä joutuu luopumaan, vaikka ei lapsien tulo elämään harmittaisikaan ja silti arvostaisi myös kaikkea mitä he tuovat mukanaan.

olen koko ajan ihan sika väsynyt!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!

Sain ekani 22 vuotiaana ja vikan 32 vuotiaana ja kyllä vanhempana olin paljon väsyneempi. Muutenkin nuorempana jaksoin leikkiä lapsen kanssa enemmän. Minun mielestäni on parempi tehdä lapset nuorena kun vielä jaksaa ja ei ole jo tottunut tietynlaiseen elämään. Nuorena on sopeutumiskykyisempi

eikä useaa eri-ikäistä riiviötä kuskausta vaativine harrastuksineen niin kuin meillä kolmekymppisillä...

2-kymppisenä ei niin haitannut vaikkei kaikki ollutkaan niin justiinsa, sitä vain kelas, että se parempi elämä tulee sieltä jostain. Nyt 10v myöhemmin, tiedän et se ei tule ellei itse sille jotain tee. Lisäksi mulla ei ollut muutenkaan elämässä paineita vielä 10v sitten. Oli niin mageeta olla itsestään vastuussa eikä tarvinnut selittää kenellekään mitään omista menemisistä. Sitä luotti enemmän tulevaisuuteen. Nyt on varovaisempi ja stressaantuneempi, vastuu painaa enemmän. Se rasittaa!

Oli minusta melko kattava tutkimus, haastateltuja yli 8000. Yli kolmekymppiset olivat väsynnepiä, kokivat menettäneensä vapautensa, pelkäsivät uransa puolesta ja kokivat parisuhteen menneen huonompaan suuntaan... 20-25v. ikäiset oli paljon posiitiivisemmalla asenteella liikenteessä, kaikilla osa-alueilla.



Ja onhan tuo loogista. Yli 30-vuotiaat ovat tottuneet jo yli 10 vuotta siihen, että saa olla ja mennä niin kuin lystää. Vauva muuttaa tätä aika radikaalisti. Samoin ovat ehtineet hankkia työpaikan ja ajatus hoitovapaasta esim. kuulostaa aivan taloudelliselta mahdottomuudelta, kun jo äitiysrahan pienuus hämmästyttää. Ja koska ovat ehtineet luoda uraa, niin pelkäävät menettävänsä sen ja jäävän pois kelkasta mammaloman aikana ja pienen lapsen vanhempana, joka ei voikaan tehdä niin pitkää päivää kuin ennen. Ja parisuhteeseenkin pätee se, että kun ollaan oltu pitkään kaksin niin oletetaan, että vauvan tulon jälkeenkin sitä yhteistä, kahdenkeskistä aikaa olisi samaan tapaan... Vaan kun ei ole, niin ollaan huoli pyöreänä.



Entäpä nuoret? No, eivät ole vielä välttämättä päässeet rahan makuun, esim. meillä esikoinen syntyi opiskelijaperheeseen ja minimiäitiysraha oli isompi kuin opintorahani :) Ja koska opiskelin samaan aikaan sain nostaa molempia ekat 6kk. Kotohoidontuelle jäädessäni tulot vielä nousi, sillä saimme täyden hoitolisän... Vapautta en kokenut menettäväni, sillä olen aina ollut kotihiiri ja kirkkoon pääsee vauvan/lapsen kanssa ihan näppärästi. Ja koska emme ehtineet olla kuin 3 vuotta avioliitossa (ja asua yhdessä) ennen vauvaa, niin emme myöskään olleet ehtineet liikaa tottua siihen, että saamme aina yhteistä aikaa niin paljon kuin vain tarvitsemme.



Nyt kun olen valmistunut (maisteri) ja työelämässä ja mies myös (nytkin ikää vasta 24v. ja 25v.) niin jotenkin ajatus uudesta vauvasta tuntuu paljon vaikeammalta! Rahameno mietityttää ja se, miten töilleni käy ja saanko jatkaa samoissa tehtävissä äitiysloman jälkeen ja onko mahdollisuus jäädä ollenkaan kotihoidontuelle... Olisi ollut paras tehdä kaikki lapset nuorena ;) Silloin ei murehdi turhaan...

oliko viestissä pientä sarkastisuutta :) 2 kymppisenä pilata kroppansa eiköhän se ole näin että ei se siitä piloille mene. se on itsestä kiinni miten ja millaiselta kroppa näyttää ;)

Itselläni on neljä lasta ja olen edelleen alle 3 kymppinen ja tieukemmassa kunnossa on kroppani entä ennen lapsia.

Sain lapseni 29-vuotiaana, puolitoista vuotta sitten. Ja kyllä tuo väsymys tuli täytenä yllätyksenä! Miten ihmeessä vielä vajaat kymmenen vuotta sitten jaksoin ihan mitättömän vähäisillä unilla mutta enää en? Kai se sitten on niin, että vanhuus ei tule yksin ;) mutta että jo nyt...



Minulle ainakin tuo väsymys on se ongelma nro 1: väsyneenä olen kärttyinen, ja kärttyisyys heijastuu sitten kaikkeen muuhunkin. Ikävää. Kerran kahdessa viikossa olen yleensä niin sippi, että en jaksa kuin itkeä. Silloin jätän lapsen isänsä hellään huomaan ja painun itse nukkumaan univelkaani pois -ja näitä päiväunia riittää silloin kerralla ja sikeästi kolme tuntia.

Nimen omaan kaikilla oli vain YKSI lapsi.

Vierailija:

eikä useaa eri-ikäistä riiviötä kuskausta vaativine harrastuksineen niin kuin meillä kolmekymppisillä...

Ihan vain siksi, että elämässä ruukataan menemään siihen suuntaan, että kun ikää tulee, tulee vastuuta lisää, jne.

Tykkään todella. En koe menettäneeni mitään. Olen tähän mennessä kokenut kaikenlaista, matkustanut, shoppaillut, sisustanut ym. Ja nyt on kiva olla kotona, sekaisessakin. Odotimme lasta aika pitkään ja se tuntuu kasvattaneen aika lailla. Jos lapsi olis tullut tuosta vaan, olis ehkä helppo jahkailla, että olihan ennen paremmin... Nyt tuntuu, että kahdestaan alko olla jo ahdistavaakin, lapsi oli todella tervetullut.



Luulen myös että olen nyt vähemmän nipo kuin 20-vuotiaana. Sillon oli hirvee hinku saavuttaa kaikki ja pysyä mukana menossa. Nyt on kokenut työelämää ja huomannut, että ei se ihmeempää ole. En kaipaa työmatkoja tai muuta poretta. Kotona on hyvä näin. 2-kymppisenä olis tuntunut, että ikätoverit ajaa ohi, ikinä en saa kunnon työtä, kroppakin rupsahtanut jo niin nuorena, pelännyt neuroottisesti lasten puolesta ym. Näin siis mulla, en yleistä.

Hän ei ole lihava, vaan normaalipainon alarajoilla.