Heh, metrossa oli juttu tutkimuksesta, että kolmikymppiset vanhemmat

mutta ainakin minun kohdallani tämä tukimus pitää todella paikkaansa.



tuntuu, että on ihmisten on todella vaikea käsittää, ymmärtää ja hyväksyä elämääni kun kerron siitä heille.



me asumme tilavassa omassa kolmiossa, meillä on uusi auto ja aviomieheni käy töissä. ja se pieni ihana vauva, rakas kullannuppu jota rakastan kovasti, niin kuin miestänikin. :)

joka päivä laulan ja lepertelen lapselleni, puen häntä kauniisiin vaatteisiin, hän on silmäteräni :)



käymme silloin tällöin, kerran pari kuussa mieheni kanssa kahdestaan ulkona syömässä tai leffassa, mummo hoitaa lastamme sillävälin. kummatkin, sekä minun että mieheni vanhemmat ovat elossa, naimisissa keskenään (ja asuvat aika lähellä) ja kinuavat jatkuvasti lastamme hoitoon, edes hetkeksi, ja vierailemme usein heidän luonaan sillä pidän lapsi-mummo/ukki-suhdetta tärkeänä.



iltaisin opiskelen hiukan, se pitää minua virkeänä, samoin kuin ulkoilu jota teen joka päivä lapseni kanssa. mieheni hoitaa lasta yhtä paljon kuin minä, meillä iskä herää yöllä, joka ikinen yö omasta halustaan. mieheni myös hoitaa vähintäänkin puolet kotihommista oma-aloitteisesti.



suhteemme on uskomattoma hyvä, seksi pelaa ja keskustelu, olemme toistemme parhaat ystävät ja tietysti intohimoiset rakastajat. kummankin osalta on selvää, että jos pettää niin suhde päättyy heti, ja sitä emme kumpikaan halua.

me olemme käsittämättömän onnellisia, tuntuu että elämämme on täydellistä, ja niin se onkin. haaveilemme vieläpä pikkuveljestä- tai siskosta esikoisellemme.

ja mikä on ikäni, entä mieheni? minä olen 20, mieheni 26 :)



ihan hämmästyn aina kun joka kertoo sitä, miten raskasta lapsen kanssa on! tai miten muka ei ole omaa aikaa tai väsyttää ;D

järjestelykysymys!

Parisuhde voi huonosti ja sitä pitää hoitaa, omaa aikaa tarvitaan säännöllisesti ja biletys kiinnostaa vielä kovasti, vauva raahataan hoitoon jo 5 vko iässä, koska äiti on niiiiin väsynyt ja pitäähän sitä lapsen ja isovanhemmat suhdettakin vaalia...

Vierailija:

että lapseni antaa minulle monin verroin enemmän kuin ottaa. Useimmiten tällä palstalla lapsiin/lapsiperheen arkeen kyllästyneet ovat lähempänä kahta- kuin kolmeakymmentä (tämä ihan mutuna).

emme käy bilettämässä ja aion olla kotona kunnes kuopuskin täyttää 3,

rakkaudella; tuo edellisen viestin kirjoittanut rouva.

Kyllä niitä pienituloisia pienten lasten äitejä on kolme- ja nelikymppisissäkin. Kaikilla kolmekymppisillä ei ole hyviä tuloja, tilavaa asuntoa ja muita " lapsille sopivan perheen" edellytyksiä. Kolmekymppiset pienten lasten äidit haluavat tuulettumaan, harrastamaan, " lomalle" lapsistaan aivan samalla tavalla kuin nuoremmatkin.



Ja se, onko lapsella kalliit merkkivaatteet, hienot muotilelut, kalliit harrastukset ja onko perheellä tilava asunto ja kaksi autoa, ei ole mikään hyvän perheen normi. Pienessä asunnossa köyhänäkin voi aivan hyvin olla onnellinen.



T: kolmekymppisten vanhempien lapsi joka eli koko lapsuutensa käytännössä yksin hienossa omakotitalossa, matkusteli ulkomailla kaikki lomat, sai hienoimmat kalliit merkkivaatteet ja turpaan kerran viikossa.

Opiskelu- ja pätkätyörumba on minusta ainakin tehnyt silkkaa terästä ja teflonia, ei hermo mene mistään, eikä koskaan ole ollutkaan mitään erinomaista vakityötä, omistusasuntoa ja elämäntyyliä, josta en voisi luopua. Ei väsytä, kun ottaa rennosti, eikä ajattele että pitäisi olla sitä ja tätä vain siksi kun kuuluu olla ja tapana on ja kun muutkin aina.