RUNO, JOKA SAA SINUT JOKA KERTA KYYNELIIN

" Minä, nro 18 ja 24, vajoan kohta syvään uneen ja toivotan kaikille, myös itsensä ylentäjille, rauhallisia unia :)"



Helpottaa tietää, ettet sinä voi laskea päätäsi rauhallisin mielin tyynylle, vaan sieltä syvältä pään kätköistä omatunto kolkuttaa ja muistuttaa siitä halpamaisesta teosta, kun alennuit nauramaan päin naamaan lapsensa menettäneelle äidille.



Rauhallisia unia...

Ja sille lapsensa menettäneelle äidille syvin osanottoni ja voimia <3



t. kolmen äiti

Vastatkaa! Minun mielestäni hän naureskeli VAIN noille runoille.

Minustakin nuo runot ovat potaskaa, mutta se ei tarkoita, etteb kunnioittaisi toisen surua. Suhteellisuudentajua kehiin, siskot!

IRVAILI MM. LAPSENSA MENETTÄNEELLE ÄIDILLE " AI MENETIT SEN TOISELLA RASKAUSVIIKOLLA VAI..."



ELI NEITI 18:LLA ON OIKEUS MÄÄRITELLÄ TOISTEN SURUJA, JA OIKEUKSIA NIIHIN.



SAIRAS ÄMMÄ, JOKA TAITAA OLLA JOKA IKINEN PROVO TÄSSÄ KETJUSSA! HÄPEÄ!

kyseessä.



Sinä 18. Toivon, että jonakin päivänä tajuntasi laajentuu siinä määrin, että ymmärrät tämän kanssakäymisen olevan totta, vaikka se tapahtuukin anonyymisti. Jokaisen viestin takana on ihminen kokemuksineen. Voit rehvastellen nauraa toisten tuskalle, mutta varo sitä päivää kun ymmärrät aiheuttamasi pahan. Sinä päivänä tulet anomaan armoa.



Otan osaa lapsesi menettämisen johdosta.

MISSÄ KOHTAA HERJATAAN LAPSENSA MENETTÄNYTTÄ ÄITIÄ?

Siis noinhan se meni niinkuin tuossa ylempänä joku siteerasi.

näille, jotka kehittävät jostakin runosta, hyvästä tai ihan paskasta, hirveän " ylitti pyhän rajan arvostelemalla meitä lapsensa menettäneitä" -draaman. Jessus te olette hulluja, ettekä kyllä runoudesta ymmärrä mitään. Ja hyviä ja koskettavia runoja on muuten muitakin, kuin ne, jotka koskevat kuolleita lapsia ja enkeleitä....Mullakin on muuten 2 lasta, ja suurin osa näistä " runoista" lähinnä nauratti.



Tässä yksi, ihan oikea runo, eikä mikään kuolinilmoitusten kestovärssy. Asiat kun voi sanoa joko älykkäästi tai lapsellisesti, ja nyt päästään tähän älykkääseen, jossa oikeasti on jokin idea, ja johon voivat samaistua KAIKKI ihmiset, eivät vain ne, joita ei liikuta mikään muu kuin se pyhä äitiys. Elämä kun on muutakin, ja muillakin on elämää. Kuten seuraavalla.





Edith Södergran, runoilija (1892-1923):



Minä oma vankini, sanon näin:

elämä ei ole kevät, vaaleanvihreään samettiin puettu,

eikä hyväily, jonka saamme harvoin,

elämä ei ole päätös lähteä

eikä kaksi valkoista kättä, jotka pidättävät.

Elämä on ahdas kehä, jonka vankeja olemme,

näkymätön piiri jonka yli emme koskaan astu,

elämä on läheinen onni, joka kulkee ohitsemme,

tuhannet askelet, joita emme kykene astumaan.



Muutkin voisivat kaivaa tänne RUNOJA;).

Koska tämä on mielestäni hyvää, on se sitä myös muidenkin mielestä ja jos ei ole, niin olisi oltava. Juuri tätä ah, niin älyllisen raikasta yksisilmäisyyttä oli myös sinun viestisi pullollaan.

Sateenkaarisilta



Juuri taivaan tällä puolella on paikka, jota kutsutaan Sateenkaarisillaksi. Kun sellainen eläin kuolee, joka on ollut täällä erityisen läheinen jollekulle, tuo lemmikki menee Sateenkaarisiltaan. Siellä on niittyjä ja mäkiä kaikille erityisille ystävillemme, jotta ne voivat juosta ympäriinsä ja leikkiä yhdessä. Siellä on paljon ruokaa, vettä ja auringonpaistetta, ja ystävämme ovat lämpimässä ja niillä on hyvä olla.



Kaikki sellaiset eläimet, jotka ovat olleet sairaita tai vanhoja, ovat jälleen terveitä ja elinvoimaisia; haavoitetut tai vammautuneet ovat jälleen eheitä ja voimakkaita, juuri sellaisia jollaisina muistamme ne menneitten aikojen unissamme.



Eläimet ovat onnellisia ja tyytyväisiä yhtä pientä asiaa lukuun ottamatta: jokainen niistä kaipaa jotain jälkeen jäänyttä niille erityisen tärkeää henkilöä. Ne kaikki juoksevat ja leikkivät yhdessä, mutta tulee päivä, jolloin joku yhtäkkiä pysähtyy ja jää tuijottamaan etäisyyteen. Sen kirkkaat silmät ovat tarkkaavaiset, sen innokas keho vapisee. Yhtäkkiä se alkaa juosta pois ryhmästä kiitäen vihreän ruohokentän yli nopeammin ja nopeammin. Se on onnistunut näkemään sinut, ja kun sinä ja erityinen ystäväsi lopulta kohtaatte, te takerrutte toisiinne jälleennäkemisen riemussa ettekä koskaan enää eroa. Onnellisia suukkoja sataa kasvoillesi, kätesi hyväilevät rakastettua päätä, ja katsot jälleen kerran lemmikkisi luottavaisiin silmiin, jotka niin kauan olivat poissa elämästäsi, mutta eivät koskaan poissa sydämestäsi. Sitten ylitätte Sateenkaarisillan yhdessä...



Kirjoittaja tuntematon

En minäkään pidä tuollaisista yliampuvista, syyllistävistä ja pateettisista runoista (tai siitä yhdestä laulusta jota siteerattiin). Silti osa näistä runoista oli koskettavia ja kauniita. Hieman kornia on kuitenkin lainata Steeliä kun puhutaan runoista..



Nämä ovat niitä makuasioita joista voi kiistellä vaikka maailman tappiin asti.

On tosi pitkä runo, mutta juoni menee niin, että vanha isä ja äiti on just haudattu. Lapset kokoontuvat saareen perinnönjakoon ja riitahan siinä tulee. Nahistellessa lennähtää piirongin liinan alta testamentti, josta äidin ja isän viimeinen toive sitten kuullaan. Sniff. En muista runoilijan nimeä.

kaikki surulliset tai liikuttavat runot tosiaan kuolemaa?

Olen samaa mieltä kuin hän, joka laittoi Södergranin runon: Hieman voisi laajentaa skaalaa, siskot;). Ja Edith Sörergran on ihan yleisestikin tunnustettua loistavaa runoutta. Nainen tunsi ja kirjoitti kuin nero, puki sanoiksi asioita, joita moni ei edes osaa ajatella, saati kirjoittaa paperille ja jakaa se muiden kanssa, ja parikymppisenä.

En ymmärrä miksi runoja pitää ruveta arvostelemaan. Aloittakaa tyytymättömät " hienon runouden" -tappeluketju ja rähiskää siellä.



Arvaahan tuon heti, jos siis kykenee älylliseen toimintaan, että vauvapalstalla itkettävät juuri lapsia koskettavat runot. Siitä huolimatta että kyseessä on aihe vapaa.



Osanottoni kaikille lapsensa menettäneille.

mutta eläinrakkaana ihmisenä arvostan sitä, että joku on joskus väsännyt tuollaisen, harvat ihmiset arvostavat eläimiä noin paljon. Siksi se on ok, vaikka minäkin olen muutoin vähän älyllisemmän runouden kannalla.

Aale Tynnin Kaarisilta:



Ja Jumala sanoi: " Toisille annan toiset askareet,

vaan sinulta, lapseni, tahdon, että kaarisillan teet.

Sillä kaikilla ihmisillä on niin ikävää päällä maan,

ja kaarisillalle tulevat he ahdistuksessaan.

Tee silta ylitse syvyyden, tee, kaarisilta tee,

joka kunniaani loistaa ja valoa säteilee."



Minä sanoin: " He tulevat raskain saappain, multa-anturoin -

miten sillan kyllin kantavan ja kirkkaan tehdä voin,

sitä ettei tahraa eikä särje jalat kulkijain?"



Ja Jumala sanoi: " Verellä ja kyynelillä vain.

Sinun sydämesi on lujempi kuin vuorimalmit maan -

pane kappale silta-arkkuun, niin saat sillan kantamaan.

Pane kappale niiden sydämistä, joita rakastat,

he antavat kyllä anteeksi, jos sillan rakennat.

Tee silta Jumalan kunniaksi, kaarisilta tee,

joka syvyyden yli lakkaamatta valoa säteilee.

Älä salpaa surua luotasi, kun kaarisiltaa teet:

ei mikään kimalla kauniimmin kuin puhtaat kyyneleet."

Yksin oot sinä ihminen

yksin keskellä kaiken...





Koskenniemi

Haluaisin kirjoittaa sen osanotto-korttiin nuorena menehtyneen ystäväni äidille.

Elegia







Yksin oot sinä

ihminen, kaiken keskellä yksin,

yksin syntynyt oot, yksin sä lähtevä

oot.

Askelen, kaksi sa luulet kulkevas rinnalla toisen,

mutta jo eelläs

hän on taikka jo jälkehes jäi,

hetken, kaksi sa itseäs vastaan painavas

luulet

ihmisen, kaltaises - vierasta lämmititkin!

Silmää löytänyt et,

joka vois sun katsehes kestää,

kättä sa et, joka ei liukunut luotasi

pois.

Kylmä on ystävän mieli ja kylmä on armahan rinta.

Huulet liikkuvat

vain, rinta on liikkumaton.

Leikkeihin kumppanin löydät, et toden riemuhun,

tuskaan.

Hiipua yksikseen tuntehes polttavin saa.

Ystävän, armaan vain

oma kaipuus sulle on luonut,

houreen, jok' katoaa, kun sitä kohti sa

käyt.

Niin olet yksin, sa ihminen, yksin keskellä kaiken,

yksin syntynyt

oot, yksin sa lähtevä oot,

yksin erhees kätket ja yksin kyynelees

itket.

Ainoa uskollinen on oma varjosi vain.







V. A.

Koskenniemi

Kolmivuotias opettaa

minulle kasvien nimiä.

Maailmassa on vielä toivoa, ajattelen.

-Risto Rasa





Nukkuvat.



Mitä äidit kaikkina aikoina

ovat lopulta muuta voineet

kuin kohentaa nukkuvien peitteitä.

-Helena Anhava



Pyyntö



En pyydä sinua yhtään

rakastamaan minua

vain taputtamaan silloin tällöin päähän

tai johonkin

ja kutsumaan kumppaniksi

tai kutsumaan joksikin



En pyydä sinua lainkaan

rakastamaan minua

vain joskus ohimennen paijaamaan

ja kutsumaan kaveriksi

tai kutsumaan miksi vain



en pyydä sinulta mitään

en varsinkaan rakkautta

vain kerran jos voistit silittää

ja sanoa: huomenta

-Anna-Leena Härkönen





Ja sitten vielä tämä, joka ei ole runo, mutta aina liikuttaa mut kyyneliin:



" Tahtoisin kirjoittaa pojastani niin että sanat tuoksuisivat ja hohtaisivat. Ellen ehkä onnistukaan siinä, niin uskokaa ainakin, että tarkoittamani hohde oli hänen äitinsä silmissä"



-Alkulauseet Gunnar Mattsonin kirjasta " Prinssi" , jonka hän kirjoitti omasta pojastaan. (Mattsonin vaimon ei pitänyt voida saada lapsia syöpäsairautensa takia. Hänelle oltiin ylipäätään annettu elinaikaa hyvin vähän. Mattsonin vaimo kuitenkin tuli -vastoin lääkärien ohjeita tai uskomuksia- raskaaksi ja parani syövästään täysin.)