Miten pitää parisuhde kasassa?

Meilläkin on ollut aikamoista vuoristorataa nämä pari viimeistä kuukautta. Kaitpa se koko ajan lisääntyvä stressi aiheuttaa tämän, ei enää siedä uutta pettymystä, koska on joutunut jo niin monesti pettymään.



Ja seksi. Mitä ihmettä se on??? Se tuntuu kadonneen kokonaan. Toivottavasti ei kuitenkaan ikuisiksi ajoiksi. Yritän ajatella optimistisesti niin en aivan vaivu suruun.



Välillä tuntuu myös, että olen aivan yksin tässä lapsettomuus-asiassa, tuntuu ettei puoliso sittenkään oikein ymmärrä. Joskus on ollut jopa ikäviä fiiliksiä lääkärille mentäessä, että entä jos toinen ei sittenkään jaksa tätä, entä jos jäänkin yksin. Ollaan puhuttu, mutta puolisoni ei halua oikein ottaa kantaa mihinkään. Hän ei halua suunnitella mitään eikä edes haaveilla, ennen kun olen raskaana. Se tuntuu välillä julmalta ja pelottavalta.



Voimia kaikille parisuhteille!

Kiitos vastauksistanne. On hyvä lukea, että samat teemat pyörii muidenkin parisuhteissa.



Joo, kyllä psykologille jutteleminen on käynyt meilläkin mielessä, mutta se psykologi joka klinikan kautta saatiin tekemään aikoinaan sitä alkuarviota tai mikä se nyt oli, ei kyllä vakuuttanut ollenkaan. Tapaamisista jäi meille kummallekin sellainen olo, että niiden ainoa tarkoitus oli arvioida meitä. Emme saaneet keskusteluista itsellemme mitään ja tuntui, että psykologi ei ollut aiemmin juuri naispareja tavannut. Tähän viittasivat mm. kysymykset kuten " Niin, oletteko harkinneet adoptiota?" Me: No Suomessahan se ei ole naispareille mahdollista. " Ai niinkö?" Mutta ehkä jollekin toiselle pariterapeutille tms kannattaisi tässä jossain vaiheessa mennä, jos ei itse saada tilannetta helpottumaan.



Ollaan itse kyllä yritetty jutella, ja oltiin alun perinkin varauduttu siihen, että tästä saattaa tulla aika hermoja repivää aikaa. Silti, kun itseä itkettää ja kaikki tuntuu vain vaikealta, hoidot ei etene eikä tärppää ja molemmilla on tosi raskaita työtilanteita, niin kyllä ne aikomukset rauhallisesti puhumisesta jms välillä jää aikomuksiksi.



Seksiin tämä on vaikuttanut meilläkin. Varsinkin silloin, kun inseminaatio tai alkionsiirto on tehty, ja odotellaan sen tuloksia, niin tuntuu että seksielämä hyytyy todella pahasti. Hoitotaukojen aikoina ja silloin, kun muu stressi laukeaa esim. työrintamalla, seksikin on kiinnostanut paljon enemmän.



Edellinen kirjoittaja kertoi, että ei usko että puoliso ihan ymmärtää miltä itsestä (hoidoissa kävijästä) tuntuu. No, tämäkin osui ja upposi! Meilläkin on sellainen asetelma että minä olen alunperin suhtautunut tähän koko yrittämiseen paljon optimistisemmin ja puolison asenne on ollut se, että ei nyt vielä suunnitella mitään tai uskota mihinkään ennen kuin tärppää ja ne kriittiset 12 viikkoa on takana. Tämä tietysti liittyy luonteeseen ja aiempiin pettymyksiin, mutta pahalta se minusta tuntuu silti. Tuntuu, että puoliso ei olisikaan niin täydellä sydämellä hankkimassa lasta kun suhtautuu hiukan torjuvasti mun unelmiin ja " sitten kun" suunnitelmiin. Olen myös käynyt klinikalla yksin ihan ekaa käyntiä lukuunottamatta. Aluksi se oli mun mielestä ihan ok ja se ja sama. Nyt vuoden ramppaamisen jälkeen sekin alkaa hiertää minua. Tuntuu, että tämä on eriytymässä mun projektiksi kun puoliso ei fyysisesti käy mukana hoidoissa eikä tietenkään joudu ottamaan hormoneja ja muita.



Kuten huomaatte, näitä ongelmakohtia alkaa kerääntyä. Jotain pitää tehdä.

vielä viime kesänä. Silloin minustakin tuntui että se on minun projektini johon vaimo ystävällisesti on suostunut mukaan. Nyt tilanne kuitenkin on muuttunut! Tämän IVF-hoidon aikana hän on ollut 110% tukena ja oikeasti aika söpön 50-lukulaisen aviomiehen tavoin pitänyt huolta ettei vaan pikkuvaimo rasitu liikaa...



Haluaisin siis sanoa että loppujen lopuksi meille odottaminen on kuitenkin ehkä ollut hyväksi ja tehnyt hyvää parisuhteelle. Olemme sitä kautta molemmat saaneet enemmän varmuutta siitä että tämä on meidän yhteinen asiamme. Jos olisi jostain viime kevään inssistä tärpännyt olisi tilanne ollut aivan eri.



Olikohan tuo nyt ymmärrettävästi sanottu? Siis tarkoitan että vaikka tämä odottaminen ja pettyminen on ollut yhtä helvettiä välillä, pystyn tässä vaiheessa näkemään siinä jonkun tarkoituksenkin ehkä. Toivon että teillä käy samoin... Yritä jaksaa.



Tiuh

Meillä on jaksettu mm. hedelmöityshoitojen kanssa jollakin tavalla niin, että useinmiten toinen on jaksanut paremmin kuin toinen ja pystynyt luomaan uskoa ja kantamaan myös sitä jolla on voimat lopussa. Rankimpia ovat ne hetket, kun kumpikaan ei jaksa, ja kuten kuvasit, ei uskalla edes näyttää kaikkea pahaa oloa ja huolia toiselle, kun pelkää, että lisää vain puolisonkin mahdotonta taakkaa. -Kuulostaa siis jossain määrin tutulta.



Löytyisikö parisuhteenne ulkopuolelta kuuntelevia korvia, joilla olisi enempi voimia olla avuksi? Samanlaisia tilanteita kokeiden tuki on varmasti myös tärkeää, sateenkaariperheiden keskustelufoorumilla käydään ainakin aika ajoin vilkastakin keskustelua hedelmöityshoitojen läpikäymisen rankkuudesta.



Semmoinenkin tuli mieleen, että meidän hoitojen aikana oli ainakin puhetta hoitavan lääkärin kanssa siitä, että psykologin alkukeskustelun jälkeen on myös mahdollista varata myöhemminkin keskusteluaikaa samaiselle psykologille. Ajatuksena tähän oli juuri se, että hoidot ovat rankka juttu niitä läpikäyville ja siksi on tärkeää että keskusteluapua on mahdollista saada hoitojen aikanakin.



Tämmöisiä tuli näin äkkiseltään mieleen, toivotan kovasti voimia teille molemmille!

Meilläkin on näiden hoitojen aikana ollut koko ajan jotain muutakin stressiä samaan aikaan (kuolemantapaus, työstressiä, asunnon myyntiä yms). Raskasta on ollut... Meillä vaimo on yleensä jaksanut olla optimistisempi ja tukena, mutta joskus kun on ollut taloudellisesti tosi tiukkaa ja tuntuu että turhaan on vaan kantanut rahaa klinikalle, on kyllä ollut meilläkin sähköä ilmassa.



Mä myös olen tietenkin enemmän kytännyt omia oireitani ja muuta ja ollut tosi herkkänä (tai vaihtoehtoisesti raivokkaana) hormoneista, joten en varmasti ole ollut kovin helppo puoliso.



Meillä lykkääntyi IVF viime kuussa siksi että klinikalla ei olut vapaita aikoja. Nyt onneksi edetään suunnitelmien mukaan, mutta silloin olin aivan hajalla! Joten ymmärrän hyvin ahdistustasi. Tosiaalta meille se muutaman kuukauden hoitotauko teki ihan hyvää, saattoi keskittyä parisuhteen vaalimiseen, itsemme hoivaamiseen ja nähdä kaiken sen hyvän mitä meillä on huolimatta siitä että lapsia kovasti toivoisimme.



Teidän tilanteenne kuulostaa aika kriisiytyneeltä. Meillä oli samalaista vielä muutama viikko sitten, nyt on asiat alkaneet järjestyä ja olemme optimistisempia, jaksammekin paremmin. Mitähän me tehtiin että tilanne muuttui? Puhuttiin aika suoraan ja itkettiin paljon, sit oltiin hetken aikaa ihan karrella ja sit alettiin tehdä pieniä hauskoja asioita kuten kävelyjä koiran kanssa lumisateessa, glögin juontia kynttilän valossa, hyvän ruuan syömistä, saunomista... Lopulta jaksettiin jopa rakastellakin, se ehti olla useamman kuukauden aika hukassa.



Jos haluat vaihtaa ajatuksia, mun sähköpostiosoite on tiuhtiainen@luukku.com. Yrittäkää kuitenkin jaksaa. Valoa ja rakkautta teille ja kaikille muillekin!