G: Tärkeimpiä asioita, joista olet joutunut luopua/vähentää perheellistymisen myötä?
Minä kaipaan pieniä hetkiä omalle itselleni. Saisi maata soffalla, kun väsyttää, lukea kirjaa kun huvittaa, lähteä kahvile iltayhdeksältä ym. pieniä juttuja. Niiden puutteen kanssa oppii kyllä elämään. Kunhan ensin tässä joskus sopeutuisi asiaan. ; )
Kommentit (26)
Tosin omasta tahdostani osittain, olen sairaan lapseni omaishoitaja.
Hirvittää silti ajatus siitä että mitä sitten kun lapsi on vanhempi ja pystyy itse huolehtimaan sairaudestaan? Mä olen silloin kouluttamaton, köyhä nelikymppinen jolla ei ole pariinkymmeneen vuoteen ollut työkokemusta, ei varaa muuhun kuin kaupungin vuokra-asuntoon...
Eniten kaipaan liikuntaa, nyt tuntuu ettei ole aikaa ja jos onkin ei jaksa/viitsi. Ja edellisestä johtuen kaipaan kiinteää arvetonta vartaloani, nykyinen olotila on tietenkin osin oma vika. Itse asiassa suurin ikävä on omaa reipasta ja iloista itseäni, se on kadonnut jonnekin:(
Mutta niin kuin moni on jo sanonut, enemmän sitä on kuitenkin ehdottomasti saanut kuin mistä on pitänyt luopua.
lapsia ei voi viedä kaikkialle mukaan ja lapsenvahteja ei sitten oikein saa. Olisi ihanaa käydä jollain kurssilla työväenopistossa tms. mutta ei voi.
ja en tiedä, onko se oikeasti tärkeää, mutta sitä on vaikea hyväksyä, että miehen kanssa kahdenkeskistä aikaa ei ole edes kerran viidessä vuodessa. Yhtään kahdenkeskistä viikonloppua ei ole ollut nyt yli kymmeneen vuoteen.
Kaikki työt ei sovi perheelliselle ja opiskelu maksaa/vie aikaa joka on pois lapsilta. Ns. itsensä kehittäminen on jäänyt vähemmälle lasten myötä.
joulut Lontoossa, kampaaja, hemmottelu viikonloput (uusi mies, ja uudet jutut sen kanssa,olin aika kevytkenkäinen). Musiikki, sitä ei ehdi harrastaa.
päivät tuntuvat valuvan silmieni edestä siinä palvellessa ja passatessa 3 lasta ja miestä ja kahta koiraa ja kissaa. mitään omaa aikaa ei ole.
-ei saa nukkua, silloin kun väsyttää
-ei pääse harrastuksiin
-ei pääse shoppailemaan/leffaan tms kuin kerran kuussa
-pakko laittaa joka päivä kunnon ruokaa
-kodin siisteydestä on pitänyt luopua
-ei ole aikaa laittaa itseään kauniiksi aamulla
-työelämässä on joutunut tyytymään 2. luokan hommiin
Muuten tuntuu, että elämään on tullut paljon enemmän kuin mitä on lähtenyt.
Ennen olin kaiket illat sporttailemassa, nykyään se ei ole mahdollista; toistaiseksi urheilut jäänyt tosi vähiin. Osa tietenkin omaa saamattomuutta, mutta kyse myös periaatteesta: en halua häipyä ovesta heti kun mies tulee töistä vaan haluan viettää aikaa myös koko perheen kesken. Joten ei tule lähdettyä.
2) Siisteysnormit
Ennen käytin siivoamiseen puolet siitä ajasta, mitä nykyään, ja silti meillä oli aina siistiä. Nyt olen koko ajan luuttuamassa ja järjestelemässä ja silti suurimman osan ajasta tuntuu siltä, että meillä on järkyttävä kaaos päällä.
3) Omat löhöhetket
Nykyään näitä on vain lapsen nukkuessa eli päivällä tuskin nimeksi ja illalla pari tuntia ennen kuin pitää itsekin kömpiä keräämään voimia uuteen päivään.
Ei sillä että varsinaisesti valittaisin =). Paljon kaikkea antoisaa, uutta ja ihmelelistä on tullut tilalle.
eniten kaipaan hullua sinkkuelämää, juhlimista ja irtosuhteita ;D
Elin kissanpäiviä ennen, olimme pitkään lapsettomia. Hoidoilla ja kärsimyksellä saimme lapsen ja nyt odotan toista. Huh mitä hommaa tämä lapsiperheen arki tosiaan on. Toisen lapsen teemme siksi, että olisi sisarukset, en kestä ajatusta, että me vanhoina vanhempina olisimme lapsillemme ainoat läheiset.
Mutta mitä uhrauksia äitinä olo vaatiikaan. Ura jää kyllä vähän paitsioon, samoin oma lepo. Miehen kanssa yhteiset hetket ovat arkisin vähissä eikä viikonloppuisinkaan raski jättää lasta kovin usein hoitoon kenellekään. Haluamme olla hänen kanssaan mutta uhrauksia pitää tehdä ja joskus se on raskasta.
T: Aina väsynyt äiti
Tiettyjä kompromisseja on tehtävä myös töiden suhteen, en voi lähteä pariviikkoisille työreissuille vieraille paikkakunnille, mitä aiemmin tein, joten uran painopiste tulee olemaan muualla.
Muilta osin elämän voi helposti järjestää oman tahtonsa mukaan, ja hirveästi ei ole järjestettävääkään, koska nautin niin paljon hiljaisesta perhe-elämästä.
luovuin raskausaikana tupakoinnista-en ole kaivannut
luovuin urasta ja rahasta-sain järkevää tekemistä
luovuin vapaudesta mennä ja muuttaa-sain juuret ja oikean kodin
Luovuin musiikin kovalla kuuntelemisesta-opin kaipaamaan hiljaisuutta
luovuin " jonkun" ainaisesta etsimisestä-ymmärsin että merta edemmäs on turhaa mennä
synnytin lapsen-synnyin itse
rakastan lastani-hän rakastaa minua
Nukkuminen - saan kuitenkin nukkua päiväunia ja usein aamullakin pidempään, kun mies herää lapsen kanssa.
Juhliminen - eipä nyt enää niin hirmuisesti kiinnosta. Jos nyt käyn tyttöjen kanssa 1-2 krt/2 kk, tuntuu riittävän. Morkkiksen saa kuitenkin joka kerta, kun muistelee, miten uskomattoman fiksu on pienessä sievässä..
Miehen kanssa yhteinen aika - lapsen mentyä nukkumaan on ihan hyvää aikaa katsoa vaikka leffaa tms. Käydään myös paljon ulkoilemassa ja koen, että se on yhteistä laatuaikaa, vaikka lapsi onkin rattiaissa mukana.
Oikeasti siis olen jäänyt kaipaamaan täydellistä koko päivän laiskottelua, leffoissa käyntejä (usein, nyt harvemmin), tietynlaista vapautta mennä ja tulla. Mutta kuten joku jo totesi, se pieniähän nuo luopumiset on siihen verrattuna mitä on saanut tilalle..pienen ihmeen -lähtöisin minusta ja hänestä!
sillä pientä lasta ei voi jättää yksin touhuilemaan eikä hän viihdykään itsekseen leikkien kymmentä minuuttia pidempään.
Se, että ei ole omaa aikaa. En voi tehdä ns. omia juttuja. Lapsi on vaatimassa koko ajan huomiotani ja tulee nyhtämään lahkeesta jos huomaa että kiinnitän huomioni televisioon enkä häneen. Tyttö nyhtää mua lahkeesta ja alkaa kitistä lisäten volyymiä kunnes laitan tv:n kiinni ja keskityn taas häneen. Pidemmän päälle hiukan rasittavaa. Vaikka rakastan lastani yli kaiken ja olen häneen erittäin kiintynyt, en voi välttyä tuntemasta itseäni välillä ns. palvelijaksi jonka ainoa elämäntehtävä on pitää koti pystyssä ja täyttää lapsen tarpeet. Omaa minuutta ei enää ole.
joutua kotihoidosta päiväkotiin ja uhmaikä on sitten niin raskasta pienelle.
ja aikaa nukkumiseen ja omiin harrastuksiin. Näitä kaipaan.
Ehkä senkin saa vielä joskus takaisin. Kaikelle on aikansa.