Heräsin tänä aamuna ja...

Yleensäkin tuntuu, että esiintymiset yms. ovat kiven takana.



Katselin ADHD:n oirelistaa, ja aika moni koht kyllä täsmäsi. Toisaalta, lapsi on näin pieni...



On tämä hankalaa.

Lapsi täyttää juuri kolme vuotta. Emme saa häneen juurikaan kuria. Olemme koittaneet kaikkea...sekä hyvää että pahaa. Hän myös on sellainen virtavieteriduracell ettei jaksa keskittyä kauaa yhteen asiaan. Hän ei tykkää olla isoissa lapsiryhmissä lainkaan joten kerhot ovat hänelle kauhistus enkä enää viitsi häntä niihin raahata. Hän kyllä tykkää leikkiä toisten kanssa mutta vain yhden kerrallaan.

Sängyssä pompitaan, sohvalla, kiipeilee paljon. Kaupassa hänen kanssaan ei ole voinut käydä koskaan. Se on täysin mahdottomuus paitsi jos kaupassa on lasten leikkipaikka. Hän on eritttttäin itsepäinen ja kiukkuinen. Enää ei saa halata eikä pusia. Toisaalta välillä sieltä taas paistaa iloinen pikkutyttö jolle pikkusisaren syntymä oli suoranainen shokki. Odotamme helpompaa huomista...

kerhossa lapsella tuntuu menevän ihan ok. Hän jännittää siellä uusia tilanteita, mutta muuten ei kai mitään isompaa ongelmaa ole ollut.

Onko kyseessä tyttö vai poika? Pojalle ainakin tuo pottailu voi olla vielä 3-vuotiaanakin hankalaa. Ja töniminenkin varmaan loppuu, kunhan ikää tulee. Meillä päiväkodissakin tosi sosiaaliseksi kehuttu ja hienosti käyttäytyvä tyttö käyttäytyy myös välillä noin, ei pue, tekee uhmallaankin kieltojen vastaisesti ja nauraa päälle. Saa aivan hillittömiä kirkumiskohtauksia, heittelee tavaroita ym. Ja rakastaa runoa " oi, olen siili, olen tunteellinen siili..."



Ei ihan mahdottomalta musta kuulosta, mutta jos olet huolissasi, vaadi apua. Joskus se äidinvaisto vaan toimii, vaikka muut eivät vielä ongelmaa näe. Ja tuo sisarkateus voi olla myös totta, minkä ikäinen sisarus kyseessä?



Kaikesta huolimatta jaksa rakastaa lastasi edelleen yhtä paljon kuin nyt ja vaadi tutkimuksia, jos siltä tuntuu. Mutta ihan normaalilta vaikuttaa ainakin kirjoituksesi perustella.:)

Olivat kuitenkin harjoitelleet, ja lapsi vain meni omia menojaan. Onko se tämän ikäiseltä ok? Tuntuu, että " kaikki muut" lapset kyllä tähän pystyvät...

Välillä olen miettinyt mikä on mennyt pieleen,kun lapseni on niin uhmakas ja varsinkin nuo pukemistilanteet raastaa hermoja.Ehkäpä lapseni on vain niin tempperamenttinen.Olen kuitenkin ylpeä lapsestani,hän on ainutlaatuinen enkä vertaile häntä muihin.

joulujuhlassa. Hän oli nukkumatti. Kesken kaiken hän kumartui tonkimaan jotain lattialta, ja se olikin niin mielenkiintoista, että hän jäi siihen pysyvästi ennenkuin tarhan täti hänet siitä nosti muistuttaen että jotain muuakin piti tehdä. Meitä vain nauratti. Älä ota tuota teidän tilannetta niin vakavasti. 3 vee on vielä tosi pieni!!



Ja meidän 4 v tyttö osaa kaikin tavoin olla hankala. Juoksee karkuun kun pitäisi pukea ulos. Uhmaa ja esiintyy " kuurona" . Jne jne. Mikään mitä kirjoitit, ei ollut minulle vierasta (meillä 3 lasta) ja mielestäni mikään ei myöskään ollut epänormaalia. Täytyy vaan itse muistaa, ettei vaadi liikaa niin pieniltä lapsilta. Eikä saa verrata toisten lapsiin. Esim. tämä meidän nyt 4 v tyttö, oppi kävelemään juuri kun 9 kk vaihtui 10 kk ikään ja saman tien hän aloitti myös puhumisen. Ja hän on piirtänyt upeita kuvia jo pari vuotta. Mutta taasen esim. tasajalkaa hän oppi hyppimään vasta myöhemmin kuin muut. Jokainen lapsi on yksilö! Nauti vaan surutta pikkulapsiajasta, äläkä turhaan pohdi. Mutta tietysti täytyy muistaa kasvatuksessa rajat ja ainakin meillä niitä on yritetty murtaa kaikin tavoin uhmaiässä, mutta olemme miehen kanssa pysyneet ns. kovina.



Hyvää joulun aikaa!

Musta välillä tuntuu, että oma yhteys lapseen on poikki, isänsä tuntuu ymmärätävän häntä paremmin. Ja tyttö onkin kovasti isänsä perään.

Mun keskimmäinen on ollut aika mahdoton käytökseltään pienempänä,mutta muuttui siinä hiukan ennen kun aloitti koulun.

Juuri tuollasta riehumista,tottelemattomuutta,ja välillä toisten kiusaamistakin.

Nyt hän on ihan fiksu 8-vuotias.

3-vuotiaan maailma on niin käsittämättömän erilainen, ettei aikuinen voi sitä oikein ymmärtää.. Auttaisivatko tarkat rutiinit ja vielä tarkempi rytmi? Ja jos jotain uutta on tulossa päivän aikana, tai olette menossa kyläilemään, kertoisit siitä hyvissä ajoin etukäteen, että lapsi ehtii siihen tottua. Myös kaikesta kertominen ja kaiken selittäminen voisi auttaa lasta, ja mm. pukemisestakin voisit selittää etukäteen, että nyt kohta puetaan ja annat lapsen vaikka valita kahdesta vaihtoehdosta, mitä hän haluaa pukea päälle. Tämmöisiä pikkuasioita, joita ei ehkä aina muista, mutta lapselle ne voivat olla äärimmäisen tärkeitä ja helpottavat arkea, kun lapsi tietää mitä tuleman pitää =)

on kovasti esiintyväinen ja reipas, mutta veikkanpa, ettei esiintyminen " suurelle" yleisölle ihan vielä taida onnistua ja ikää melkein 4 v. Eihän se esiintyminen kaikilta onnistu kunnolla koskaan, eikä mitään vikää ole! Itselläni on paljon seminaareja ja joka kerta tekis mieli lähteä vaan ja jättä yleisö ihmettelemään tyhjää lavaa. Mutta ei taida olla sopivaa yli 30-vuotiaalle toimia näin:)



t. 6

Kerhon juhlissa oli vain se ongelma, että emme tienneet mitä tuleman pitää.



Jäi jotenkin paha mieli koko juhlista, kun muut lapset hienosti esiintyivät ja oma vain " toilaili" edessä, vaikka hänen ei olisi pitänyt edes olla siellä.

Meillä oli HYVIN samanlainen tilanne esikoisen (nyt kohta 6v) kanssa. Itse olin hänen toisen ja kolmannen elinvuotensa aikana aivan näännyksissä, sillä kaikki oli niin järkyttävän vaikeaa: pukemiset, syömiset, nukkumaan menemiset jne. Aloitettuaan päivähoidon hän ei osannut toimia ryhmässä lainkaan (juuri kuvailemasi kaltaista käytöstä. Esim. juhlissa, joissa muut esiintyvät kiltisti, lapseni ryntäili pitkin näyttämöä jne.) Lapseni vei aina yhden hoitajan täyden huomion ja muut ryhmän lapset saivat pärjätä toisen hoitajan resursseilla. Lapsen kehitys oli kuitenkin normaalia ja neuvolassa käyttäytyi aina hyvin, joten minunkin kertomuksiini suhtauduttiin siellä tyyliin " se on sitä itsenäistymistä" . Kävin kerran jopa neuvolapsykologilla, mutta tuolla lapseni leikki kiltisti ja rauhallisesti koko sen tunnin, minkä siellä olimme, joten sain häneltäkin vain hyssyttelyä osakseni...Käänteen teki se, kun päiväkodin henkilökunta alkoi olla kanssani samaa mieltä. Eihän se toiminut, että yksi hoitaja on koko ajan sidoksissa yhteen lapseen. Yhdessä haimme lapselle apua perheneuvolasta. Tuosta alkoi noin puolitoista kestänyt " kuntoutus" . Kävin alueemme perheneuvolassa sekä yksin että lapsen kanssa säännöllisesti. Siellä sain sekä lapsipsykologilta että sosiaalihoitajalta todella hyviä vinkkejä ja toimintamalleja arkeen. Lisäksi lapsi vaihtoi pariksi vuodeksi pienempään hoitoryhmään, jonka hoitajat myös sitoutuivat perheneuvolan kasvatusmalleihin. Nykyään lapseni on kuin eri ihminen (kuitenkin sama temperamenttinen ja eloisa lapsi). Energia on nyt vain suuntautunut jotenkin positiivisemmin. Hän liikku paljon, pitää huolta pienemmistä, puuhaa ja touhuaa, mutta ei enää pistä vastaan, eikä ole hankala. Jotenkin tuntuu, että hän on itsekin tajunnut, kuinka paljon kivempaa elämä on kun energian suuntaa iloiseen toimimiseen, eikä vastahangoitteluun. Arki on ihanaa ja lapsi pikemminkin apuna kuin vaivana siinä. Tarhassa hän on ryhmänsä suosikki niin aikuisten kuin lastenkin parissa.

Kehoitan sinua ottamaan uudestaan yhteyttä perheneuvolaan, tai jos siellä ollaan tuollaisella asenteella; puhu asiasta tavallisessa neulovassa. Entä sen neuvolapsykologi? Kysy myös lapsesi kerhohoitajien mielipiteitä. Ole lujana. Kukaan muu ei tunne lastasi yhtä hyvin kuin sinä! Ulkopuolista ja ammatillista apua voi saada ihan " tervekin" lapsi, eivätkä kuvailemasi " häiriöt" usein olekaan mitään neurologista perua. Jotkut lapset vaativat vähän enemmän kasvatusta ja pitkäjänteisiä, säännöllisiä toimintamalleja ja siihen on hyvä saada ammattilaisilta ohjausta.

Olisin tosi onnelinen, jos vika olisi minussa. Tuntuu vaan pahalta, kun toisinaan on tunne, ettei tytön kanssa mikään normaali oikein suju... Mutta tarkemmin kun miettii, niin moni asia toisaalta sujuukin.



En tiedä sitten... Neuvolassa eivät oikein tunnu ottavan minua todesta. Vaikutamme ulospäin " onnelliselta perheeltä" ja sitä toki olemmekin. Tämä tytön käytös vaan välillä ahdistaa...

syntyi, poika oli äidin poika siihen 1v8kk ikään saakka, mutta muuttui sitten isänsä pojaksi pikku hiljaa, vaikka huolehdittiin todella ettei poika vaan jää ulkopuoliseksi vauvan synnyttyä. Mutta näin jälkeenpäin olen ajatellut että pidin poikaa aivan liian " isona" vaikka oikeasti hän oli vasta vauva itsekin. Pottailun kanssa ei ollut mitään ongelmia muuten käyttäytyminen oli ja on samanlaista kuin ap:n kertomakin. Tuntuu välillä että uhma on päällä kokoajan jos muita uskoo. Nyt kun poika on ollut päivähoidossa reilun vuoden niin asiat ovat muuttumassa koko ajan parempaan suuntaan, esim. sosiaalisuus on kasvanut hurjasti ja ujous hiipumassa. Joten väkisinkin tulen ajatelleeksi että kasvatuksessani on jotain pahasti pielessä, ehkä se " rutiinimaisuus" ei ollutkaa pojalleni hyväksi, vaikkei meillä kello kaulassa kuljettukkaan, mutta täytyy myöntää etten ole mikään kovinkaan spontaani äiti, esim lähtemään retkille tms. Vaan helposti pyöritin sitä samaa arkea, puistoon-kotiin-ostarille-kotiin-päiviä.

Nyt siis kun olen ollut työelämässä siis reilun vuoden ja kolmas lapsi on suunnitteilla niin mietin paljon myös sitä miten toteutan taas arkeamme lasten kanssa jottei ainakaan esikoinen jäisi paitsioon..kuitenkin oletan että sisarkateus ja huomionhaku on suurimmat syyt hänen " temppuiluunsa" ..