Surettaa parikymppisenä vakavan parisuhteen aloittaneet ja lapsen saaneet...

Nuo mainitsemasi asiat kuuluvat TEINI-ikään, eli sinne 14-17-vuoden korville.



Aikuistuminen on ihan hakusessa isolla osalla suomalaisista 20-30-vuotiaista.



Itse aloin seurustella 15-vuotiaana, muutimme yhteen ollessani 17, sain ekan lapseni 19-vuotiaana.



Nyt olen 37v ja erittäin onnellinen avioliitossani. Mieheni on minua 3v vanhempi ja lapsia on 5

Itse tapasin mieheni ekana yliopistovuonna, mentiin naimisiin 24-vuotiaina ja eka lapsi syntyi siitä vuoden päästä. Ennen lapsia ehdimme heilua ihan tarpeeksi bileissä ja viettää huoletonta nuoruutta (en ymmärrä miten ainakaan parisuhde sitä estäisi), ja kun homma toimi ei kaivattu mitään yhdenillanjuttuja. Ruoho on ollut vihreämpää omalla puolen aitaa ;)



Lasten syntymän jälkeen on valmistuttu, väitelty ja muutettu ulkomaille asumaan, eli eivät lapset niitäkään asioita ole estäneet.

joille ap:n kuvaamat asiat ei mitenkään voi riittää elämän sisällöksi edes nuorena. Ap:n aloituksesta tulee sellainen ikävä tunne, että hän pitää kaikkia parikymppisiä hyvin yksinkertaisina ja lapsellisina. Sellainen täytyy olla että bailaus ja kundikuviot vastaa täyttä ja tyydyttävää elämää.



Yksinkertainen voi olla kyllä minkäikäisenä tahansa. Mutta sille ei kai itse voi oikein mitään.

Johtuu siitä, että lapsia ei laiteta töihin vaan saavat olla lapsia. Samoin opiskellaan pidempään ja töihin mennään vanjempina. Ja tärkein on se, että maailma on kutistunut. Ennen moni ei lähikaupunkia pidemmällä käynyt, nykyään on enemmän sääntö kuin poikkeus että matkustellaan ja ollaan vaihdossa ja töissä ympärii maan, Euroopan ja maailman.

seurustella 19 vuotiaina, olin 25, kun esikoinen tuli. Parikymppiseksi asti oltiin biletetty rajustikkin ja oli jo monenmoista suhdettakin takana. Ennen lasten syntymää mies on tehnyt uraa useammassa eri maassa ja minä olen vaikuttanut täällä kotimaassa, työn lisäksi muun muassa toteuttanut itseäni erittäin tärkeän harrastuksen parissa. Lapsia on nyt kolme ja elämme mielestäni elämää, jossa molemmat saamme toteuttaa unelmiamme!



Minua taas ennemmin säälittää 30-kymppiset ystävämme, jotka tuntuvat olevan täsmälleen samassa tilassa, kuin 10 vuotta sitten, irtosuhteineen ja jokaviikkoisine baarireissuineen. Toisaalta jokainen tekee niin kuin tahtoo..

Mun vanhemmilla oli kolme lasta noin 25-vuotiaina ja minä synnyin kun olivat 20.



Se mikä oli ennen normaalia ON NYT EPÄNORMAALIA.



Itse olisin oikeastaan halunnut mennä naimisiin jo 17 vee, mutta sopiva mies tuli paikalle vasta kun olin 22. Monelta harmilta olisin säästynyt, jos olisi ilmestynyt kuvioihin kun olin toi 17 vee. SIIS HUOMIO - OLISIN SÄÄSTYNYT PAHOILTA HARMEILTA!

Olen alle kolmikymppinen parikymppisenä naimisiin mennyt kolmen lapsen äiti, jolla on unelma-ammatti ja unelmatalo ja ihana elämäntilanne. Mistään en koe jääneeni paitsi, sillä elämänfilosofiani mukaan kaikkea ei voi saada ja onni on tässä ja nyt.



Olen onnellinen.



Sen sijaan joskus säälittää jotkut kolmekymppiset ystävät, jotka asuvat vieläkin huonokuntoisissa vuokramurjuissa vaihtuvissa parisuhdekuvioissa, miettivät haluavansa lapsia, mutta eivät uskalla niitä tehdä, koska elämä ei tunnu koskaan olevan tarpeeksi valmista niitä varten jne.



Että eipä yleistetä.

mä ehdin bilettää muutaman vuoden ja se riitti mulle.Sain lapsen 22 vuotiaana,mieheni oli 25v.Nyt tuo esikoinen on 19v,edelleen parisuhde kukoistaa,



Suren sen aikaisia ystäviäni jotka sekoilivat kännissä,tulivat raskaaksi yhden illan suhteista,lukuisia abortteja,itsariyrityksiä,väkivaltaa alkoholin seurauksena.

Aika surkeita esityksiä on kaikki tuntemani nuorena lapsen teon aloittaneet.

Yksikin pykäsi juuri viidennen lapsen, kun ei töitä osaa tehdä eikä ole rahaa opiskella niin tekee lapsia että saa ainakin sitä kautta rahaa. Toinen tapaus teki niin ikää viidennen lapsensa, lapset on kolmelle eri miehelle, vanhemmat lapset on hylännyt muiden hoidettavaksi.



Ja mikä pahinta sama kohtalo näyttää olevan seuraavallakin sukupolvella.

jotka eivät ole vieläkään löytäneet sitä oikeaa tai saaneet perhettä. Ainut elämänsisältä on baareissa notkuminen ja satunnainen seksiseura. Säälittävää!



Itse olen vakiintunut parikymppisenä ja nyt olen 40. Meillä on neljä lasta isoilla ikäeroilla ja ollaan perustyytyväisiä elämäämme...

Minä ainakin olen saanut tarpeeksi bilettää ja viettää rentoa elämää, kun täytin 18. Vuosi siitä tapasin elämäni rakkauden. Mielestäni se vuosi riitti enemmän kuin hyvin sille rahojen tuhlaamiselle, sekoilemiselle ja epävarmuudelle. Itse olen niin paljon onnellisempi, kun vierellä on joku ihminen, josta välitän ja joka välittää minusta. Elämä on paljon ihanampaa kuin silloin, jolloin lauantaista jäi jäljelle 50e köyhempi tili ja morkkis. Nyt voin senkin rahan käyttää muuhun, eikä tarvitse viettää krapulaista sunnuntaita!

Näillä on:

-Pitää asua yksin, ei niin että lapsuudenkodista lähtiessään asunut kämppiksen/kumppanin kanssa. Pitää myös hoitaa kaikki asiat yksin, eli solmia sähkösopimus, hoitaa vakuutus, maksaa vuokra, siivota, tehdä ruokaa, pestä pyykkiä jne. yksin.

jokseenkin eri mieltä. Ensinnäkin, jos on jo löytänyt sen "oikean", niin mitäs sitä odottelemaan.

Toisekseen, siivoukset ja pyykinpesut voi hyvin ulkoistaa (edellyttäen tietysti, että on riittävästi rahaa).

Ruokaakaan ei ole ihan välttämätöntä osata tehdä, katsos kun nykyaikana kaupoissa myydään myös valmiita ja puolivalmiita ruokia.

Mutta kun yöelämä on tehty 20-vuotiaille...Ei se mene noin vaikka kuinka haluaisi.

Ai että elämän tarkoitus on viettää yöelämää ja tietyn ikäisenä? Tuo ajatus se surkuteltava on. Minun mielestä.

t. kolmikymppisenä perheen perustanut, ei koskaan yöelämästä kiinnostunut

lapset ovat isoja, melkein aikuisia. Sanoi, että nyt alkaa uusi kaksikymppisyys, aikoo matkustella ja bailata. Helpompaahan se on noin päin, nyt ei tarvitse lapsenvahtia jos vaikka menee viikon lomalle, ja rahaa on käytettävissä ihan eri tavalla kuin kaksikymppisenä. Eli ei sureta eikä säälitä vaikka itse olen tehnyt toisinpäin, bailannut kaksikymppisenä ja perustanut perheen vanhempana. Kukin tavallaan.

Sitä voi kuule ap kukin elää elämänsä niinkun parhaaksi kokee. Älä toisten elämiä sure, huolehdi omastasi.



Ja niin - tapasin mieheni 20-vuotiaana mutta meillä ei ollut kiire perustaa perhettä. Ensimmäinen lapsi syntyi vasta 12 vuotta ensitapaamisen jälkeen.



Siinä baarielämässä ei tosin minusta ollut mitään tavoiteltavaa 20-vuotiaana eikä nytkään.

että se notkuu baareissa. Surkeaa olipa kyseessä sitten nuori tai keski-ikäinen tai vanha.



Minä rakastuin 18-vuotiaana ja sillä tiellä olen edelleen. Eka lapsen syntyessä olin kyllä jo 27v ja nyt olen 44 v.



Mun mielestä tuollaiset ap:n kuvailemat asiat kuuluvat lähinnä jollekin 13-16 vuotiaalle. Säälittävää jos joku on vielä 2-kymppisenä noin lapsellinen!

Mua surettaa enemmän niiden n. 35-40-vuotiaiden naisten puolesta, jotka olivat niin kiireisiä muiden "tärkeiden" juttujen kanssa (opiskelu, ura, bailaaminen, sinkkuilu), että lastenteko jäi myöhemmälle iälle. Pahimmassa tapauksessa seuraus on se, että jää LAPSETTOMAKSI.



Eli olen täysin eri mieltä ap:n kanssa, kenen elämä on säälittävää.

Aloin seurustelemaan nykyisen mieheni kanssa 20-vuotiaana. Ehdin kyllä ennen sitä kiertää baareja sen pari vuotta sinkkuna ja sitä ennen juopotella pussikaljaa. Olihan se kivaa, mutta aika aikaansa kutakin. Joillakin kavereilla tuo vaihe on jäänyt päälle. Edelleen päälle kolmikymppisinä kova meno ja tiukka etukeno ja niin päin pois. Enemmän mua ne säälittää. Oma elämäni on aivan räävittömän ihanaa. Nuoruutta muistelen haikeudella, mutta takaisin en siihen aikaan palaisi vaikka annettaisiin mahdollisuus.

sen tärkeän sanan: mielestäni