Surettaa parikymppisenä vakavan parisuhteen aloittaneet ja lapsen saaneet...

seurusteltu ja lapset 3-kymmentä+. Pitääkö pukeutua säkkiin ja kääriytyä tuhkaan?

Mua jotenkin säälittää ja surettaa ne 20-25 vuotiaat, jotka jo tuossa iässä aloittaa vakavan parisuhteen ja tekee lapsia.

Minulla oli ainakin 18-23-vuotiaana yliopisto-opinnot kiivaimmillaan ja sitähän se oli, pänttäämistä ja kituuttamista. Totta kai biletettiin, mutta silti viimeistään sunnuntai-iltana (kun Simpsonit ja Poliisikoira Rex oli katsottu) jatkettiin tenttiin lukemista tai esseen vääntämistä.

Tavattiin mieheni kanssa kun minä olin 20v, nyt ikää alle 30v naimisissa ollaan ja lapsiakin on kolme. Aloin käydä baareissa 17 vuotiaana ja melkein kolme vuotta jaksoin käydä joka viikonloppu ja yleensä vielä molempina iltoina, joskus keskiviikkoisinkin. Työkuviot olivat sellaisia, että tuolloin tuli reissattua jonkin verran ja ne reissut vasta olivatkin kosteita.

Puolisen vuotta ennen kuin tapasin mieheni alkoi kiinnostus ainaiseen baarissa juoksemiseen loppua. No ehkä se villitys sitten vielä joskus iskee...

Sehän riippuu täysin elämänvaiheesta. Osa menee suoraan työelämään peruskoulusta tai amiksesta kun toiset vasta aloittaa yo-opiskelut. Heillä on jo ammatti ja jos vielä ovat löytäneet sen rakkauden nuorena niin miksi ei perhettä voisi perustaa?



Enemmän minua harmittaa ne uranaiset ja "fiksut" jotka lykkävät lastentekoa vanhempaan ikään jolloin lapsettomuus ja ei-terveen lapsen saamisen riksi on noussut.



Itse kuulun tähän korkeakoulutettujen ryhmään, ei ole vielä lapsia, kyllä mielummin saisin niitä alle 30v ku myöhemmin, mutta saa nähdä onko mahdollista.

Toisille sopii paremmin toinen, toisille toinen malli. Itse säälin juuri niitä, jotka bilettävät ikävuodet 20-30, eivätkä enää sen jälkeen osaa ottaa vastuuta mistään.

Mua säälittää enemmän ne ikiteinit (20-40), jotka ryyppäävät kaksi vuosikymmentä ja nussivat ristiin valomerkin tultua. Sitten nelikymppisenä ihmetellään, kun ei sitä lasta tulekaan.

Tiedän ihmisiä, joille tuo sopii hyvin toisille taas ei. Itse aloitin 20-25 vuotiaana vakavan parisuhteen ja saman ihmisen kanssa hankin sitten kolmekymppisenä pari lasta. Itselle hyvä näin toisille jotenkin muuten...



Jotenkin tuntuu, että ap:n mielestä nuoruuden pitää olla huippupitkä. Kyllä mielestäni 20-25 vuotiaan elämään kuuluvat jo esim. vakavat työ- tai opiskeluhaasteet. Monella on myös ehtinyt tapahtua vakavia asioita, vanhempien menetyksiä ym. Kukaan ei elä missään kuplassa... Se vaihe, että esimerkiksi oma pukeutuminen on pääasia meni itselläni ainakin jo ohi 20een ikävuoteen mennessä... Vaikka toki nuoruutta elin itse täysillä 20-25 vuotiaana, reilasin, kävin tapahtumissa ym. mutta tyhjäpää en kyllä siinä iässä ollut....

Minä en tosiaan 20-25-vuotiaana vaan bilettänyt, vaan opiskelin, löysin sen oikean miehen ja seurusteltiin, luotiin parisuhteelle pohjaa, matkusteltiin jne. 27-vuotiaana muutettiin samalle paikkakunnalle yhteiseen asuntoon, opeteltiin arkea yksikkönä ja nautittiin kahden nuoren aikuisen elämästä matkustamalla, toisinaan ihan bilettämälläkin esim. kavereiden tupareissa tai synttäribileissä. Naimisiin mentiin, kun olin 29-vuotias ja yhdessäasumista takana kaksi vuotta. Tuolloin annettiin lapselle luvan tulla ja esikoinen syntyi, kun olin 31-vuotias.



Biletyksellä on aika pieni sija nuoren aikuisen elämässä, ellei sitten se ole ongelma. Voisin kuvitella, että jos olisin löytänyt mieheni kolme vuotta aiemmin ja olisimme opiskelleet samalla paikkakunnalla, olisi tahti voinut olla jopa nopeampi. Jos saa opinnot nopeasti valmiiksi ja parisuhde on vankalla pohjalla, niin ikä on ihan typerä mittari.



Tosin joskus minäkin mietin, mistä kaikesta olisin jäänyt paitsi, jos heti tapaamisen jälkeen oltaisiin perustettu perhe. Lasten vauva-ajat olisivat olleet hektisiä opiskelujen takia, yhteinen parisuhdeaika olisi jäänyt aika vähiin eikä olisi niitä ihania muistoja yhteisiltä matkoiltamme. Koen siis, että oma tapani oli minulle se oikea, niin kuin varmasti muut kokevat, että se oma tapa oli itselle oikea.



Nyt ei ole kiire saada parisuhdeaikaa eikä tunnu yhtään pahalta, vaikka vain esikoinen on täysi-ikäinen, kun täytän 50 vuotta. Tuonkin jälkeen on vielä 15 vuotta eläkeikään ja toivottavasti niihin lastenlapsiin. En oikeasti osaa ymmärtää näitä äitejä, jotka huokuilevat, että ihanaa, kohta on viimeinenkin lapsi pois pesästä. MIkä kiire teillä on? Onko lasten kasvaminen teille vain suoritus, josta ei voi nauttia ja palkintoja häämöttää se kauan kaivattu parisuhdeaika?



Pääasia kai on , että olemme kukin tyytyväisiä valintoihimme.

Juuri ehtinyt joka mukelo tulemaan tuolla ikähaitarilla (tai no esikoinen ollessani 19v).



Sure ihan rauhassa, hyvä että joku sen homman hoitaa koska minua ei jostakin kummallisesta syystä sureta ollenkaan :)

eikä se ole ollenkaan pointti. Ylipäätään 20-vuotias on useimmiten vielä mielestäni lapsellinen, vaikka eivät sitä tietenkään itse näe. On toki poikkeuksia.

Henkinen kasvaminen, oma identiteetti ja itsensä tunteminen ovat vielä kesken. Vastuun ottaminen perheestä kyllä toki kasvattaa, mutta ei tee aikuista. Ja on eri asia kasvaa omana minänä kuin äitinä.

En sano, että lapset pitäisi tehdä jonkun tietyn ikäisenä, mutta toivoisin, että useampi malttaisi elää ensin ihan edes muutaman vuoden aikuisena ja itsenäisenä ennen lapsia. Luulen,että moni ymmärtää mistä puhun...

tuttavia jotka 35 vuotiaina herää ja yrittää epätoivoisesti nopeasti saada lapsia uusien kumppanien kanssa. Mitä vanhempi on sitä vaikeampi on tottua siihen että asuu yhdessä miehen kanssa koska on tottunut vain omaan itseensä eikä ole tarvinnut ottaa muita huomioon ikinä.

Mä olen nyt 29 ja menossa kesällä vasta naimisiin, lapset parin vuoden kuluttua, jos lykästää. Viimeiset 10 vuotta olen elänyt railakasta elämää opiskellen, reissaten, bailaten ja seurustellut muutaman eri miehen kanssa ja lopulta löytänyt sen oikean. Yhdenillanjuttuja ei ole ollut kuin kaksi, mutta yhdenillanpussailuja kyllä paljon :D.



Monet nuorena pariutuneet ja lapsia hankkineet jäivät matalasti koulutetuiksi. Muistan myös joidenkin aidosti kadehtineen, kun pystyin irrottautumaan parin kuukauden rinkkamatkalle Aasiaan. Uskon, että näille nuorille äideille iskee biletysvaihe myöhemmin, myös avioeroja saattaa tulla. Itse taas olen hyvin tyytyväinen, että nuoruus on kerralla ja kunnolla eletty. Baarit ja miehet nähty, ulkomaat koluttu ja koulut käyty. Nyt on ihana rauhoittua ja perustaa perhe.

Näillä on:



-Pitää asua yksin, ei niin että lapsuudenkodista lähtiessään asunut kämppiksen/kumppanin kanssa. Pitää myös hoitaa kaikki asiat yksin, eli solmia sähkösopimus, hoitaa vakuutus, maksaa vuokra, siivota, tehdä ruokaa, pestä pyykkiä jne. yksin.



-Pitää elää ja kokea, mikä ei tarkoita ryypiskelyä baareissa. Minua säälittää ihmiset jotka eivät koskaan ole matkustaneet, matkustamisessa pääsee kokemaan niin erilaisia asioita, varsinkin jos menee vähän turistialuiden ulkopuolellekin. Samoin tähän kuuluu ihan sekin, että voi vaikka spontaanisti mennä kaverin kanssa yöllä uimaan jne. ilman että pitää miettiä ketään muuta kun itseään.



-Monesti parisuhde ja lapsi myös tekee sen että pitää tehdä kompromisseja. On ihan hyvä elää itsekästä elämää edes muutama vuosi, niin ettei esim. asu tietyllä paikkakunnalla siksi että kumppanin työ on siellä tmv. vaan menee sinne minne itse haluaa ja missä oma työ tarjoaa ne parhaa mahdollisuudet, vaikka ulkomaille.

Minä löysin elämäni rakkauden 17-vuotiaana. Eka lapsi meille syntyi parikymppisenä. Viimeinen muutama vuosi sitten, nyt ikää on 42v ja edelleen olemme yhdessä ja rakastuneita. Baarit on aika vieras asia, eikä voisi vähempää kiinnostaa.

Oneksi me ihmiset ollaan erilaisia ;) Minua surettaa ne 20-30 vuotiaat jotka pomppivat sängystä sänkyyn ja/ tai örveltävät baareissa, pitämässä "hauskaa". Olen varmasti sinulle kauhukuva- parisuhde alkoi kun olin 15v (toki silloin en ollut mielä vakavissani ;)), naimisiin mentiin kun olin 18, samana vuonna syntyi esikoinen, parin vuoden päästä toinen ja siitä 3v päästä kolmas lapsi. Nyt olen lähes 40v, lapsia useampi enkä päivääkään vaihtaisi pois! ps.. edelleen olen naimisissa saman miehen kanssa, opiskelut on hoidetu- itseasiassa nopeammin kuin noilla lapsettomilla bilehileillä aikanaan, työpaikat jne on. tuskin paljosta olen jäänyt paitsi kun baarielämä on jäänyt väliin ;)

on jo ihan aikuinen ja sen ikäisellä pitäisi jo vaatemurheet olla jo historiaa, samoin se uskaltaako soittaa söpölle kundille vai ei. Normaalisti nämä koetaan jo siinä 14-17 vuotiaana.



Itselläni kaikki tuo on edelleen kokematta ja olen kuitenkin jo 32v. En ole edes teini-iässä murehtinut päällepantavien takia tms.



Menin naimisiin 18v. täytettyäni, minulla on nyt 4 lasta joista vanhin on 10v.



Minä sanon että kyllä aikuisen täytyy olla ihan aikuinen ja sitä 20-25v. tosiaan on eikä mikään nuori.

..mukeloita elätettäväkseni. EI kiitos!

Pannu merkille, että moni ryyppäävä ja rälläävä parikymppinen on erittäin surullinen ja tyytymätön tilanteeseensa...toivoisivat saavansa otteen elämästään ja ovat jopa masentuneita välillä.

kun kuolisin tylsyyteen. Muo jotenkin surettaa ne 20-25 vuotiaat, joilla ei tosiaan ole mitään muuta kuin tuo "mitä laittaa illan bileisiin päälle". Ne samat nuoret oksentaa tuolla katuojiin niiden "huippukivojen" bileiden jälkeen. Juu, ei oo koskaan ollut toi yöelämä kännäämismielessä muo varten. Ennemmin nautin sen oluen illalla, kun lapset ovat nukahtaneet, nostan jalat pöydälle ja nautin, kun saan elää elämääni juuri niin kuin itse haluan, vaikka olisi niitä aikuisten murheita, mitkä mulle tuli muiden kautta jo 16v. Mulla jäi toi nuoruus elämättä ja joutui elämään aikuisten elämää, kun piti huolehtia kaikista muista. 18v sain esikoisen enkä olisi voinut olla onnellisempi :)