Surettaa parikymppisenä vakavan parisuhteen aloittaneet ja lapsen saaneet...

ketkä 35 vuotiaana rupeaa suunnittelemaan muuten jo niin suunnitellun elämän lisäsi lasta, jota heille ei sitten suodakkaan.

Mielestäni minkään ikäisen suurimman ongelman ei tulisi olla "mitä laitan bileisiin päälle" - se kertoo vain siitä että joko kapasiteettia ei ole tai sitä ei käytetä.



Miksi tiettyjä asioita pitäisi tehdä tietyn ikäisenä? Ikä on niitä ainoita asioita, joihin emme itse voi vaikuttaa.

Mutta kun yöelämä on tehty 20-vuotiaille...Ei se mene noin vaikka kuinka haluaisi.

Ai että elämän tarkoitus on viettää yöelämää ja tietyn ikäisenä? Tuo ajatus se surkuteltava on. Minun mielestä.

t. kolmikymppisenä perheen perustanut, ei koskaan yöelämästä kiinnostunut

Mua jotenkin säälittää ja surettaa ne 20-25 vuotiaat, jotka jo tuossa iässä aloittaa vakavan parisuhteen ja tekee lapsia. Nuoret aina kuvittelee pärjäävänsä, vaikka eivät pärjää.

Mielestäni parikymppisenä kuuluu viettää villiä ja vapaata elämää vailla huolia ja sitoumuksia. Tuon ikäisten ongelmiin pitäisi kuulua mm. mitä laittaa päälle illan bileisiin tai uskaltaako soittaa sille söötille kundille vai ei. Ei parikymppisen pidä murehtia parisuhteen hoitamisesta tai lapsista!! Kyllä nuoren pitää saada olla nuori ilman aikuisen murheita.

Aloitimme seurustelemaan 1. aviomieheni kanssa 18v:nä ja muutimme yhteen kun vielä olin lukiossa. Ostimme Helsingin keskustasta yksiön mihin vanhempani lainasivat käsirahan. Asunnon arvo oli tuolloin 60tmk.

Meillä ei koskaan ollut rahaa ylenmäärin joten ajattelimme että tehdään lapset pois ja matkustellaan sitten kun joskus elämä helpottaa.

Sain heti lukion jälkeen vakityön joten opiskelu jäi, esikoinen syntyi kun olin täyttänyt 21v. Edellispäivänä oltiin ostettu kaksio Helsingin hyvältä esikaupunkialueelta.

2 vuotta myöhemmin syntyi toinen lapsi ja muutimme vanhempiemme kanssa samaan taloon hyvään lähiöön Itä-Helsingissä. Rivarin ostimme kun olimme 26v.

Lähdin opiskelemaan kun 3 lapsi oli vuoden ja minä 31v. Valmistuttuani oli avioliittokin tullut tiensä päähän ja erosimme.

En silti koe että olisimme pärjänneet huonosti tuon 14 vuotta?? Molemmat (vaatimattomissa) vakitöissä, oma asunto aina alla, matkustelimmekin joka kesä kuukaudeksi eurooppaa kiertämään jne. Lapset harrastivatkin kukin vuorollaan.

Toki olisin halunnut nauttia nuoruudesta, mutta yksin köyhänä siihen ei kuitenkaan olisi ollut varaa. Mielummin siis miehen ja lasten kanssa!

Meillä oli hyvä elämä sen aikaa mitä se kesti:) 3 vuoden ihanan yksinhuoltajuuden jälkeen alkoi sitten uusi, keskiluokkainen elämä meillä:) Uusi avioliitto, pikkusisko, omakotitalo jne mukavuudet.

Päivääkään en vaihtaisi, mutta en ole pahoillani että tyttäreni ovat vielä "pariutumattomia" lähes 30v:nä

En ole koskaan ymmärtänyt bilettämisen ihanuutta. Joskus 18 ja 19 -vuotiaina kävin jonkin verran yöelämässä ja join siellä viinaa kavereiden kanssa "bilettäessä". Se oli tavallaan kyllä ihan kivaa. Nopeasti kuitenkin tuli sellainen olo, että tämä on nyt nähty, rahat juotu, korvissa tinnitus liian kovalla soivan musiikin vuoksi ja krapula vain jäi käteen. En ymmärrä miten toiset haluavat tuota tehdä aina ja ikuisesti. Miten se on sitä paitsi olevinaan elämän ihaninta aikaa?



Enemmän olen nauttinut selvin päin olemisesta rauhallisissa paikoissa, hyvän seuran parissa. Se hyvä seurakin on siis selvin päin.

kertoo juuri siitä, miten vajavaista elämää moni elää. Ei minuakaan ole koskaan baareilu ja biletys kiinnostanut. Jos vaihtoehtoina olisi perhe-elämä vs. biletys varmasti valitsisin perhe-elämän.



Minulla on ollut paljon haaveita, ja olen pyrkinyt niitä toteuttamaan. Olen reppureissannut Intiassa, samoin ollut Australiassa melkein vuoden, kiertänyt Eurooppaa ja haaveena nyt kiertää Etelä-Amerikkaa. Noihin en olisi pystynyt jos lapsia olisi, mies on mukana ollut (ei ihan ensimmäisillä reissuilla, emme vielä tuntenee silloin).



Minäkään en näe mitään järkeä siinä että tuhlaat rahat baariin. Teen paljon töitä, opiskelen, ja sitten reissaan ulkomailla. Asun vaatimattomasti koska säästän kaiken mahdollisen rahan.



Jos minulla olisi lapsia, he rajoittaisivat paikkoja mihin menen, en tahtoisi altistaa heitä turhille vaaroille, vaikka en mikään extreme-matkaaja todellakaan ole, niin kaikki paikat eivät sovi varsinkaan pienille lapsille, on vaarallisia vuoristoteitä, malaria alueita ym.



Lisäksi en voisi olla niin paljon töissä, pitäisi olla lasten kanssa. Lapsiin menee rahaa, pitäisi olla isompi asunto jne.



Minä haluan lapsia, mutta en ihan vielä, joskus +-30-v toivon saavani, en toki välttämättä saa, silloin voisin adoptoida lapsen.

Mutta biletys ei ole se syy mikä saa lykkäämään lasten tekoa, vaan halu kokea asioita ennen lapsiperhe-elämää.



Ja minustakin on eri asia puhua eri ikäisistä, nyt 40-50 vuotiaat ovat aivan eri sukupolvea, ovat saaneet esikoisen parikymppisinä, nykyään 28-v on maassa ensisynnyttäjien keski-ikä, pk-seudulla n. 30-v, ja kun tuossa on mukana kaikki ne teiniäiditkin, niin yhä myöhemmin saadaan lapsia.



En usko että syynä on halu juhlia, vaan halu elää ja kokea asioita ennen lapsia. Parempi ensin elää, eikä sitten katua kuinka "lapset pilasi elämän". Kun ne lapset on olemassa, sitä ei noin vaan mennä joogaan Intiaan vuodeksi, vaan ollaan kotona työ-lapset oravanpyörässä.

kyllä nyt tuon ikäisella kuuluu jo olla aikuisen murheita, vaikkei ne liittyisikään parisuhteeseen tai vauvoihin, mutta kyllä nyt vähintään pitää kantaa murhetta siitä riittääkö se raha siihen ainaiseen bailaamiseen.



20-25-vuotiaan ei missään nimessä kuulu ainkaan asustaa kotona ja elellä mamman ja papan siivellä.



Mutta hassua, että jotakuta viitsii surettaa tuollainen määrä ihmisiä. Mä suren paljon vakavampia asioita.

Mua jotenkin säälittää ja surettaa ne 20-25 vuotiaat, jotka jo tuossa iässä aloittaa vakavan parisuhteen ja tekee lapsia. Nuoret aina kuvittelee pärjäävänsä, vaikka eivät pärjää.

Mielestäni parikymppisenä kuuluu viettää villiä ja vapaata elämää vailla huolia ja sitoumuksia. Tuon ikäisten ongelmiin pitäisi kuulua mm. mitä laittaa päälle illan bileisiin tai uskaltaako soittaa sille söötille kundille vai ei. Ei parikymppisen pidä murehtia parisuhteen hoitamisesta tai lapsista!! Kyllä nuoren pitää saada olla nuori ilman aikuisen murheita.

Voi herttanen miten söpö viesti. Muotoilitko aloitusta kauankin, jotta varmistat mahdollisimman suuren ärsyyntyneiden vastausten määrän?

kertoo juuri siitä, miten vajavaista elämää moni elää. Ei minuakaan ole koskaan baareilu ja biletys kiinnostanut. Jos vaihtoehtoina olisi perhe-elämä vs. biletys varmasti valitsisin perhe-elämän.

Minulla on ollut paljon haaveita, ja olen pyrkinyt niitä toteuttamaan. Olen reppureissannut Intiassa, samoin ollut Australiassa melkein vuoden, kiertänyt Eurooppaa ja haaveena nyt kiertää Etelä-Amerikkaa. Noihin en olisi pystynyt jos lapsia olisi, mies on mukana ollut (ei ihan ensimmäisillä reissuilla, emme vielä tuntenee silloin).

Minäkään en näe mitään järkeä siinä että tuhlaat rahat baariin. Teen paljon töitä, opiskelen, ja sitten reissaan ulkomailla. Asun vaatimattomasti koska säästän kaiken mahdollisen rahan.

Jos minulla olisi lapsia, he rajoittaisivat paikkoja mihin menen, en tahtoisi altistaa heitä turhille vaaroille, vaikka en mikään extreme-matkaaja todellakaan ole, niin kaikki paikat eivät sovi varsinkaan pienille lapsille, on vaarallisia vuoristoteitä, malaria alueita ym.

Lisäksi en voisi olla niin paljon töissä, pitäisi olla lasten kanssa. Lapsiin menee rahaa, pitäisi olla isompi asunto jne.

Minä haluan lapsia, mutta en ihan vielä, joskus +-30-v toivon saavani, en toki välttämättä saa, silloin voisin adoptoida lapsen.

Mutta biletys ei ole se syy mikä saa lykkäämään lasten tekoa, vaan halu kokea asioita ennen lapsiperhe-elämää.

Ja minustakin on eri asia puhua eri ikäisistä, nyt 40-50 vuotiaat ovat aivan eri sukupolvea, ovat saaneet esikoisen parikymppisinä, nykyään 28-v on maassa ensisynnyttäjien keski-ikä, pk-seudulla n. 30-v, ja kun tuossa on mukana kaikki ne teiniäiditkin, niin yhä myöhemmin saadaan lapsia.

En usko että syynä on halu juhlia, vaan halu elää ja kokea asioita ennen lapsia. Parempi ensin elää, eikä sitten katua kuinka "lapset pilasi elämän". Kun ne lapset on olemassa, sitä ei noin vaan mennä joogaan Intiaan vuodeksi, vaan ollaan kotona työ-lapset oravanpyörässä.

Sinulle tuo on varmasti hyvä ratkaisu, mutta oletko tullut ajatelleeksi, että jos saa lapset nuorena (n. alle 25 v), oma elämä on siinä vaiheessa vielä ns. hakemassa muotoaan. Jos siihen aikaan perheellistyy, lapset tulevat luontevasti mukaan elämään ja näin ollen muutos ei ole niin iso kuin sinulle, joka elät itsellesi ensin sen +30 v ja sitten "asetut aloillesi" työ-lapset-oravanpyörään? Nuorena tehdyt lapset kasvavat nopeasti, on ihan eri asia olla kolmekymppisenä äiti 10-vuotiaalle kuin 1-vuotiaalle. Tuolla tavalla ei tarvitse koskaan elää sitä oravanpyörää, kun vauvavaihe on ohi siinä vaiheessa kuin moni muu vasta pariutuu. Eikä kannata nyt vetää sitä ensimmäisenä mieleen tulevaa "eroatte kuitenkin"-korttia, ei se ole mikään tilastollinen totuus, että nuorempien avioliitot kariutuvat vanhempia helpommin, ota selvää jos kiinnostaa.

t. nuorena lapset saanut, nyt jo isojen edelleen nuori äiti, joka ei enää todellakaan haluaisi vauvarumbaa tässä iässä vaikka ikätoverit vasta perheitä perustavat

että nuorena (15v) seurustelun aloittaminen saattoi jopa pelastaa henkeni. Tai ainakin vakavalta masennukselta.



Kotioloni olivat aivan sairaat ja henkisesti hyvin raskaat. Muutin pois 16v ja opiskelin ja kävin töissä.



Mielestäni esikoisen saaminen kuuden seurusteluvuoden jälkeen oli vaan luonnollinen jatkumo. Opiskelut pulkassa ja asuntolaina.



Nyt 8v miehen kanssa kimpassa ja 7v avoliitossa. 2 lasta.



Tottakai käyn vielä kavereiden baarissa/syömässä/urheilemassa joskus, ja mies myös. Huom. Lapset hoidossa toisella vanhemmalla kun toinen on menossa.

oleellinen asia vaan esim. opiskelu ja urakehitys erityisesti naisilla.



Nyt nelikymppisenä näyttää tuttavapiitissä olevan ihan buumi eroja niille 20-25 vuotiaina lapsensa saaneille n. 15 vuotta yhdessä olleilla.



Pahimmassa tapauksessa nainen on ollut kotona, ehkä jonkun jo vanhentuneen koulutuksen on saanut suoritettua ja rupeaa nyt 40-vuotiaana ilman työkokemusta eron jälkeen miettimään milläpä itseni elättäisinkään.

Myös se usean lapsen hankkiminen (jotka perinteisesti nainen hoitaa) tekee ihmisistä erilaisia. Noin niinkuin kärjistetysti: nainen hautautuu kotiin kymmeneksi vuodeksi ja mies tekee mielenkiintoista ja palkitsevaa uraa. Mitä yhteistä näillä ihmisillä on sen 10-15 vuoden jälkeen? Pelkät lapset (siinä vaiheessa jo "tarpeeksi" isot) ei välttämättä riitä. Mies haluaa ehkä naisen, jonka kanssa voi keskustella muistakin asioista kuin mitä ostetaan tänään kaupasta.

Yksittäisiä poikkeuksia lukuunottamattta, kaikki +20 ikäisenä perheen perustaneet eroavat neljän kympin korvilla.

Liian nuoria sitoutumaan, sanon minä. 40v:nä huomataan että ollaan ihan erilaisia, paljon elämää edessä, lapset melkein aikuisia..ja siitä se lähtee turhautuminen.

Lisäksi on vähän hassua väittää, että nuorena lapsia saaneet eroaisivat aina nelikymppisenä. Tietysti nelikymppisenä on eroja enemmän, jos ylipäätään on parisuhteita. Eihän sinkku nelikymppinen eroa. Ja myöhemmin pariutuneet eroavat vastaavasti myöhemmin.



Omassa tuttavapiirissäni menestynein nainen sai lapset 20- ja 24-vuotiaana opiskelijana. Hänen urakehitys on ollut tosi hurja. Aloitti asiantuntijatehtävissä, alle kolmekymppisenä oli jo päällikkötasolla ja nyt hieman yli kolmekymppisenä johtaja ja vakavaraisen yrityksen johtoryhmän jäsen.

ovat missään iässä tasoa "mitä laittaisin bileisiin päälle"...



Mulla ollut isompia ongelmia jo lapsena.

ottaen huomioon kenen kanssa olin 2-kybäsenä, olen onnellinen, että tein lapset vasta myöhemmin

peesaan koko sydämestäni.

Omassa tuttavapiirissäni menestynein nainen sai lapset 20- ja 24-vuotiaana opiskelijana. Hänen urakehitys on ollut tosi hurja. Aloitti asiantuntijatehtävissä, alle kolmekymppisenä oli jo päällikkötasolla ja nyt hieman yli kolmekymppisenä johtaja ja vakavaraisen yrityksen johtoryhmän jäsen.

Kun hankkii lapset tarpeeksi nuorena, ei tule vuosien katkosta työuraan kotiäitivuosien vuoksi, eikä myöskään tarvitse laittaa lapsia vauvana päivähoitoon välttääkseen junasta jäämisen uran suhteen.

"uskallanko soittaa sille söötille kundille vai ei". Tuo on teini-ikäisten pohdintaa :), ei aikuisten.



20-25 -vuotias on aikuinen ihminen. Osa on toki kypsempiä, osa kypsymättömämpiä, mutta kyllä tuossa iässä voi hyvin olla sitoutuneena mukavassa parisuhteessa.



Toinen asia tietysti on se, että sekä parisuhteen että lapsien pitäisi olla vallan jollain muulla leimalla kuini "aikuisen murhe". Parisuhde on voimavara, lapset puolestaan yksi elämän suurista ihanista asioista. Sitoutuminen ei suinkaan ole huono asia tai yhtä kuin huoli ja murhe.



t. 21- ja 23-vuotiaidenkin äiti (joka itse meni naimisiin 21-vuotiaana ja sai esikoisensa 22-vuotiaana - ja sittemmin monta lasta lisää)

Ja minustakin on eri asia puhua eri ikäisistä, nyt 40-50 vuotiaat ovat aivan eri sukupolvea, ovat saaneet esikoisen parikymppisinä, nykyään 28-v on maassa ensisynnyttäjien keski-ikä, pk-seudulla n. 30-v, ja kun tuossa on mukana kaikki ne teiniäiditkin, niin yhä myöhemmin saadaan lapsia.

En usko että syynä on halu juhlia, vaan halu elää ja kokea asioita ennen lapsia. Parempi ensin elää, eikä sitten katua kuinka "lapset pilasi elämän". Kun ne lapset on olemassa, sitä ei noin vaan mennä joogaan Intiaan vuodeksi, vaan ollaan kotona työ-lapset oravanpyörässä.

Jo silloin kun minä, nyt 45-vuotias, olin 20-vuotias, oli synnyttäjien keski-ikä 28 vuotta. Eli vaikka se on noussut, ei parikymppisenä lapsen saaminen ollut mitenkään suuri trendi, kyllä silloinkin lisäännyttiin myöhemmin.

Me ihmiset olemme erilaisia. Yhden haave on reppuretkeillä ja joogata Intiassa, toisen haave taas on perhe-elämä. Minä en ole koskaan olettanut kenenkään jättävän lapsia hankkimatta "baareissa liehumisen" vuoksi. Yleensä syyt ovat jotain vallan muuta, joskus ihan se, ettei ole parisuhdetta, johon lapsia saada. Joskus taas juuri tuo "hei mä haluan matkukstella ja nähdä maailmaa" tai vaihtoehtoisesti luoda hullun lailla uraa.

Minä halusin nuorena perheen. Pidin ajatuksesta, että minulla on perhe ja lapsia ja että elämäni on ennen kaikkea perhe-elämää. Se ei todellakaan tarkoita, että elämäni jäi elämättä tai että olisin missään välissä viimeisen 23 vuoden aikana ollut sitä mieltä, että "lapset pilasi elämän". Minun elämäni on ollut mukavaa, täyttä ja elämänmakuista - vaikken olekaan käynyt Intiassa ;-). (Tosin Intiaankin olisin voinut lasten kanssa lähteä halutessani, kieltäydyimme miehelle tarjotusta useamman vuoden Intian komennuksesta aikoinaan siksi, että minä en halunnut lähteä maahan, jossa olisin takuuvarmasti ahdistunut maan epätasa-arvoisen tulonjaon vuoksi. Toisaalla kerjäläisiä, toisaalla ökyrikkaita kun ei yksinkertaisesti ole mun juttuni.)

Ihan elävässä elämässä ihmiset lähtevät lasten kanssa myös maihin, joissa voi saada malarian, mikä oli yksi esimerkeistäsi. Meilläkin on asunut tuttavaperheitä (lastensa kanssa) ympäri maailmaa erilaisilla alueilla työkomennuksilla. Asuuhan kyseisillä alueilla paikallistakin väestöä, eikä suomalaislapsi nyt ihan eri asia ole kuin paikallisen väestön lapsetkaan.

Töitäkin olen ihan menestyksekkäästi tehnyt lapsilaumasta huolimatta =), niin tekee moni. Ja väitän, että tällä menetelmällä on tullut hoidetua sekä työt että lapset ihan kunnialla, vaikka meillä onkin reilu kaksi kertaa suomalaisen keskiarvon verran lapsia.

Elämä on :) - ja meistä jokainen elää itsensä näköistä elämää. Kuten jo sanoin, mua eivät toisten valinnat kiinnosta pätkääkään, jokainen miettii oman elämänsä ratkaisut ihan itse. Kaveripiirissäkin on hyvin erilaisen ikäisinä lapsia saaneita ihmisiä plus myös sekä itse lapsettomuuden valinneita että tahtomattaan lapsettomaksi jääneitä.

Itse sain 6kk sitten pienen suloisen pojan, olin silloin 20 vuotias. Jotkut aikuistuvat nopeammin kuin toiset. En todellakaan kaipaa minnekkään baareihin, kyllästyin niihin jo 18 vuotiaana kun olin niissä muutaman kerran käynyt.. Valmistuin ammattiin ennen lapsen syntymää. Olen kihloissa lapseni isän kanssa ja häät ovat vuoden päästä. Elän elämäni onnellisinta aikaa, enkä vaihtaisi tätä elämääni mihinkään :)

On olemassa ihmisiä, joita ei ole milloinkaan kiinnostanut miten pukeutuvat baariin, oli niitä lapsia parikymppisenä tai ei.



Itse aloitin seurustelun 15-vuotiaana, naimisiin 19-vuotiaana ja ensimmäisen lapsen saimme 21-vuotiaina. Nyt on ikää 42 enkä vieläkään mieti mitä laitan baariin päälleni :)