Äitini kuoli pari kk sitten.

Toisen suru näkyy paremmin, toinen kätkee sen sisäänsä. Jokaisella on oikeus surra omaan tapaansa.

Minä itkisin luultavasti enemmän anoppini kuolemaa kuin oman äitini. Hankala tilanne veljesi kannalta kuitenkin, mikäli vaimonsa yhtä murtunut on kotioloissakin. Tiedän useammankin (nais)ihmisen, joilla sureminen menee jotenkin vähän överiksi hautajaisissa. Ehkä kyse on vain siitä.

mutta noin se joskus menee. Kun kälysi suru aikanaan vähän hellittää, on veljesi vuoro surra oma surunsa.



Osanottoni sinulle itsellesi.

mutta noin se joskus menee. Kun kälysi suru aikanaan vähän hellittää, on veljesi vuoro surra oma surunsa. Osanottoni sinulle itsellesi.

Itselläni on fatalistinen elämänasenne, äitini aika oli mennä. Tietenkin suren mutta äiti kuoli äkkiä, yllättäen "saappaat jalassa" eikä joutunut makaamaan missään vuosikausia. Hyvä elämämä ja hyvä kuolema.

ap.

Kälyni on vähän minä-minä-minä-tyyppiä. Olen jopa aistinut kilpailua ja kateutta suhteessa äitiini.

käyttäytyi, kun hän olisi ollut kaikista surevin. Eihän mummin suru ollut mitään hänen suruunsa verrattuna, ei meidänkään suru mitään hänen suruunsa verrattuna voinut olla. Ja muistotilaisuuskin piti tehdä niinkuin HÄN halusi, eikä niinkuin vaari olisi halunnut... Ämmä vetäs herneen nenään, kun oli naispappi...



Että onhan näitä :/



Otan osaa suruusi!

käyttäytyi, kun hän olisi ollut kaikista surevin. Eihän mummin suru ollut mitään hänen suruunsa verrattuna, ei meidänkään suru mitään hänen suruunsa verrattuna voinut olla. Ja muistotilaisuuskin piti tehdä niinkuin HÄN halusi, eikä niinkuin vaari olisi halunnut... Ämmä vetäs herneen nenään, kun oli naispappi... Että onhan näitä :/ Otan osaa suruusi!

Minä kyllä itken hävettävän paljon jopa ihan vieraan ihmisen hautajaisissa. Se on aika kamalaa mutta sille ei voi mitäään. Kirkko, arkku, se musiikki ja surevat ihmiset.

käyttäytyi, kun hän olisi ollut kaikista surevin. Eihän mummin suru ollut mitään hänen suruunsa verrattuna, ei meidänkään suru mitään hänen suruunsa verrattuna voinut olla. Ja muistotilaisuuskin piti tehdä niinkuin HÄN halusi, eikä niinkuin vaari olisi halunnut... Ämmä vetäs herneen nenään, kun oli naispappi... Että onhan näitä :/ Otan osaa suruusi!

Minä kyllä itken hävettävän paljon jopa ihan vieraan ihmisen hautajaisissa. Se on aika kamalaa mutta sille ei voi mitäään. Kirkko, arkku, se musiikki ja surevat ihmiset.

Näyttelemistä, kuin oikeasti surua. Ei se koskaan pitänyt meidän vaarista, mutta hänestä oli niin kauhean kivaa olla kaikista surevin. Onneksi eno tajusi lopulta erota siitä huuhkajasta. Sekopää ämmä, oikeasti.

heidän yhteinen 16v ystävä kuoli autokolarissa ja vein heidät hautajaisiin. Vainaja oli minulle täysin vieras. Itkin varmaan kaikkein eniten siunaustilaisuudessa ja niistin nenääni koko ajan.

En minä sille mitään mahtanut. Koetin niistoni sijoittaa laulujen ja muuten pikkasen kovemman puheen joukkoon, ettei se olisi ollut ainoa ääni kappelissa ):