rv8 ja itken jo öisin synnytystä..

Pelko voi olla varoitusmerkki, että sun ei pitäisi hankkia lapsia.

Suosittelen synnyttäjille suunnatun rentoutus-cd:n kuuntelemista säännöllisesti.

Miehen rooli on tukea äitiä.

Itseäni jokaisessa synnytyksessä on myös helpottanut tieto siitä, että naiset on tehneet sitä kautta aikojen. Miljoonat naiset on olleet samassa tilanteessa, pelänneet ja panikoineet, mutta silti kestäneet ja synnyttäneet. Katselin ympärilleni ja ajattelin, että tuokin ja tuokin nainen on synnyttänyt. Se on naisen osa. Siitä ajatuksesta sain voimaa, vaikka toki pelotti ensimmäinen synnytys todella paljon.

Minäkin panikoin raskaana ollessani ajoittain synnytystä. Ajattelin, etten selviä siitä, kun en ole sellainen "synnyttäjän näköinen." katselin kuitenkin ympärilleni ja ajattelin, että jos tuokin on selvinnyt, niin ehkä minäkin. Ja samoin ajattelin, että joka puolella maailmaa synnytetään tälläkin hetkellä ja vielä paljon huonommissa oloissa. Ja että se nyt on vain naisen osa ja miten ylpeä sitä saa sitten itsestään olla, kun se on ohi. Ajattelin myös, että sitten pääsen siihen maagiseen synnyttäneiden naisten kastiin ja en ole mikään tietämätön tytönhupakko enää.

Niin sitä sitten selvittiinkin. Kipeää se teki, mutta olen todella ylpeä, että sain tuon ihanan pakkauksen tänne oman vahvan ja upean vartaloni kautta. Toivottavasti olen siellä vielä joskus toistekin. Eihän sinne kukaan menisi, jos se olisi niin kauheaa, ettei siitä selviäisi.

Ole onnellinen hedelmällisyydestäsi, naiseudestasi ja raskaudestasi. paljon onnea koitokseen. Hyvin se menee! :)

Jos oikeasti pelot ovat ylitsepääsemättömiä, sitten raskauden edetessä otat puheeksi viimeistään neuvolassa asian. Laittavat sitten mahdollisesti pelkopolille lähetettä.



Minulla vain kaksi kiireellistä sektiota takana, joten en tiedä miltä alatiesynnytys tuntuu. Supistuksista kyllä olen tietoinen, ja eihän ne mukavalta tunnu muttei se loputtomiin kestä.

saada jonnekin keskustelemaan, tai lukemaan jotain aiheeseen liittyvää kirjallisuutta. Tuntuu todella pahalta sun puolesta, että kumppanisi ei ota sinua tosissaan! Raskauden aikana ja pikkuvauva vaiheesssa saatta nousta muutenkin melko irrarationaalisia pelkoja, joiden kohtaamiseen ja käsittelyyn kaipaisi ymmärrystä, ei ilkkumista.



Odotan parhaillani kolmatta lastamme ja viime yönä heräsin säpsähtäen paniikissa. Olin aivan varma, että vauvamme oli kuollut (rv 30). Tuntui kuin vatsassa olisi ollut vain kova, kylmä kivi. Näin jo itseni synnyttämässä kuollutta lasta. Oli ihanaa kun mies otti pelkoni tosissaan ja yhdessä etsittiin puhelinnumerot ja tiedot miten toimia jos epäilee jonkun olevan pielessä. Ohjeina oli mennä kyljelle ja laskea 2 tunnin ajalta kaikki pienimmätkin potkut. Lusikoiduttiin ja mieskin piti kättä vatsan päällä ja ei mennyt edes minuuttia kun tuttu 'ryminä' taas alkoi ja siihen päälle vielä pitkäkestoinen hikka. Voi kun olimme helpottuneita ja onnellisia... Olisi ollut aivan kaameaa käydä tätä yksinään läpi.



Kerro miehellesi, että tarvitset häntä. raskaus ja synnytys eivät ole mitään 'pikkujuttuja', vaan yleensä ne vaikuttavat syvästi meihin, niin naisiin kuin miehiinkin.

Minulla iski sektiopelko n. Kaksi kk ennen laskettua aikaa. Sektio tuli kk ennen laskettua aikaa. Odottelin kauhuissani sektiota ja ihmettelin mitä ne kuhnii, mutta tikitkin oli jo ommeltu. Se puudutuspiikki selkään oli kuin verikoe, vaikka sitä niin kovasti touhuttiin. Lapseni luultiin jo kuolleen, mutta vähäisin vammoin selvittiin. Kun sitä on kauhusta jäykkänä niin ei siinä jouda kauhusta kirkumaan tai pelkäämällä pelkäämään. Ei siinä kulje ajatus tai rupea jossittelemaan. Sektio on myös pian ohi.

ja siihen auttoi se, että synnytys lähestyi. Kun vatsa oli niin valtava, niin siinä vaiheessa tuntui ihan yhdentekevältä, millä tavalla se lapsi tulee ulos mahasta, kunhan vain pääsee siitä mahasta eroon.

se oli yllättävän myönteinen kokemus ja oikeastaan ihan hauskaa. Ihmisiä hyöri ympärillä vaikka kuinka paljon.